Amerikkalainen tyttö

Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö oli kiehtova lukuelämys. Se on Fagerholmin kolmas romaani. Hänen romaaneistaan ensimmäinen Ihanat naiset rannalla oli Finlandia-palkintoehdokkaana 90-luvun puolivälissä. Siitä ohjattiin myös elokuva.

Oikeastaan halusin lukea Fagerholmin tämän syksyn uutuuden, Säihkenäyttämön, mutta aloitettuani ajattelin, että on sittenkin parempi lukea ensin sen taustalla oleva Amerikkalainen tyttö.

60-luvun loppuun sijoittuva kirja kertoo Seudusta kahden tytön, Sandran ja Doriksen kautta. Keskeinen henkilö on Seudulle muuttanut Amerikkalainen tyttö, jonka kuolemasta kirja kertoo monesta eri näkökulmasta. On muitakin henkilöitä, joiden henkilöllisyys ja henkilöiden yhteydet hahmottuvat vähitellen. Ja jossakin vaiheessa kuolee toinenkin henkilö.

Fagerholmin kirjaa lukiessa on kuin keinuisi aalloilla: välillä putoaa sukkeluksiin ja välillä nousee pinnalle ja näkee selkeämmin. Yhtä mukavaa on kuitenkin molemmissa olotiloissa. Fagerholmin tapa kirjoittaa on nautittava: hän paljastaa vähän, hyppää toiseen asiaan ja paljastaa loput asiasta myöhemmin jotakin toista kautta. Vaatii lukijalta vähän tavallista enemmän, mutta myös palkitsee tavallista enemmän.

Erityisesti pidän tekstiä vähän väliä elävöittävistä kohdista, joissa Fagerholm kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla. Ensin nämä kohdat hämmensivät, sitten kun sain juonesta kiinni, niistä alkoi nauttia.

Sanomattakin selvää, että Amerikkalainen tyttö on lukemisen arvoinen kirja. Nyt olen aloittanut Säihkenäyttämöä, joka on itsenäinen osa Amerikkalaiselle tytölle.

Valkoinen tiikeri

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri sai Booker-palkinnon viime vuonna. Valkoinen tiikeri on kirjailijan ensimmäinen romaani. Sitä ennen hän on julkaissut novellikokoelman.

Pienessä kylässä syntynyt Balram Halwai on riksakuskin poika, jota kohtaa suuri onni, kun hän pääsee rikkaan perheen autokuskiksi Delhiin. Palvelijaksi syntynyt ja pilkattu maalaispoika oppii vähitellen keinot selviytyä. Hän tarkkailee kuskitovereitaan ja näkee, että useimmat näistä eivät koskaan pääse palvelijan asemastaan ja asenteestaan.

Mikä erottaa orjaksi syntyneen Balramin ja hänen isäntänsä, jota Balram tarkkailee auton etupenkiltä? Heitä erottaa kasti, mutta nykymaailmassa ja -Intiassa ennen kaikkea raha, ja rahaa Balram päättää hankkia maksoi mitä maksoi; raha on keino päästä orjan asemasta. Se maksaa monta kuolemaa, mutta Balramilla ei ole muuta keinoa päästä Pimeydestä Valoon.

Liikemaailmassa menestynyt Balram kertoo tarinaansa öisin kirjeissä, joita hän kirjoittaa Intiaan vierailulle saapuvalle Kiinan pääministerille.

Valkoinen tiikeri on loistava nimi Balramin nousulle Pimeydestä Valoon, kurjuudesta rikkauteen, jollainen menestystarina on Intiassa yhtä harvinainen kuin Valkoinen tiikeri on viidakossa; valkoinen tiikeri on niin harvinainen, että sellainen syntyy vain kerran sukupolven aikana.

Erinomaisen kiehtova kirja, joka piti otteessaan loppuun asti.

Kärsimysten musta kivi

Atiq Rahimin uusin Kärsimysten musta kivi ei ollut minusta niin ahdistava kuin hänen aiemmat kirjansa. Niissä - siis kirjoissa Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti - henkilöt eivät voineet tehdä mitään muuta kuin alistua. Tässä uudessa kirjassa nainen nousee kapinaan. Tosin vasta sitten, kun hänen puolisonsa makaa kuin kuollut, avuttomana ja ympäristöön reagoimatta.

Nainen alkaa kertoa miehelle elämästään, josta tämä ei ole tiennyt mitään. Naisella ei ole ollut lupa puhua. Kirja tapahtuu yhdessä huoneessa, mitään ei tunnu tapahtuvan ja kuitenkin tapahtuu hirveän paljon. Nainen paljastaa miehelle salaisuuden toisensa perään.

Rahimin kerronta on tässä kirjassa vähemmän runollista kuin aiemmissa kirjoissa, mutta yhä kaunista. Se on myös selkeämpää kuin kahdessa edellisessä. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Se on paras Atiq Rahimi, ja se on paljon se. Kirjan lukee yhdeltä istumalta: siksi, että se on lyhyt ja siksi, että sitä ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin kaikki on luettu ja ratkaisut tiedossa.

Kärsimyksen musta kivi on saanut Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

Oscar ja Lucinda

Jostakin sain kimmokkeen lukea australialaisen Peter Careyn kirjan Oscar ja Lucinda. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 1988 ja mielestäni todellakin ansiosta.

Kirja kertoo - niin kuin takakansi kauniisti sanoo - menneen ajan Australiasta. Oscar on pappi, joka ei sovi mihinkään muottiin. Lucinda on nuori nainen, joka ei hänkään sovi muotteihin: hän taistelee, että hänet nähtäisiin samanveroisena ihmisenä miehen kanssa, mutta miehinen maailma jättää hänet huomiotta.

Kirjan kansi antaa ymmärtää, että kyseessä olisi eroottinen rakkaustarina, mutta ei. Molempien päähenkilöiden tunne-elämä on kiemuraista kuin tippaleipä, heitä pitävät vankinaan estot ja ajan tavat. Kirjasta on mennyt jo varmasti kolme neljäsosaa ennen kuin Oscar uskaltautuu suutelemaan Lucindaansa. Mutta koko kirjan ajan he kulkevat toisiaan kohti, hitaasti mutta varmasti. Eri asia on sitten, mihin kohtalo heitä loppujen lopuksi vie.

Carey on aikaa ottava kertoja. Hän pysäyttää lukijan milloin satamaan, milloin konttorihuoneeseen tai jonkun henkilön kotiin, ja kiirettä pitämättä kuvailee interiöörin, tarkasti ja värikkäästi. Kirjaa oli nautinto lukea, mutta aikaa se vaatii myös lukijalta.

Kirjan henkilöt alusta loppuun ovat kiehtovia persoonallisuuksia, mutta kiehtovaa on sukeltaa myös ajankuvaan, kulttuuriin, koko Australiaan.

Nyt luen Careyn kirjaa Hurmio vuodelta 1981. Se on voittanut kaksikin kirjallisuuspalkintoa. En vain mistään löytänyt tietoa siitä, mitä nuo palkinnot ovat.

Vuonna 2002 Carey sai Booker-palkinnon kirjastaan Kellyn kopla.

Lisää Rahimia

Unen ja kauhun labyrintti on afganistanilaisen Atiq Rahimin toinen kirja, yhtä lohduton kuin Rahimin esikoinenkin Maata ja tuhkaa.

Paitsi lohduttomuutta, Rahminin kirjoissa on myös kauneutta: Maassa ja tuhkassa elämää, kotia ja jatkuvuutta symboloivat omenat ja Unen ja kauhun labyrintissa kaunista on se, että epätoivoinen Farhad rakastuu auttajaansa.

Nuoren Farhadin virhe on, että hän kävelee Kabulissa ulkonaliikkumiskiellon jälkeen. Maa on venäläisten miehittämä. Farhad jää kiinni, ja sotilaat pahoinpitelevät hänet henkihieveriin. Mahnaz on nainen, joka löytää Farhadin kadulta ja ottaa hänet kotiina. Mahnaz on leski, hänen miehensä on teloitettu vankilassa.

Kirja kuvaa ensimmäisestä sivusta viimeiseen ahdistavaa elämää sotilassaappaiden varjossa, maastopukujen pelossa, vailla mitään oikeuksia. Farhad ei halua lähteä maasta, mutta kuin vahingossa hänet kuljetetaan rajan yli Pakistaniin. Siellä joku tiivistää Afganistanin ja Pakistanin tilanteen sanomalla Farhadille, että Pakisanissa sinulta viedään henki, ja Afganistanissa sinulta viedään sielu.

Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin ensimmäinen kirja Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina - on lumoava kirja. Rahimi syntyi Kabulissa 1962, mutta pakeni Ranskaan 1984.

Maata ja tuhkaa on surullinen tarina vanhasta Dastaguirista, joka on menossa tapaamaan poikaansa kertoakseen tälle, että tämä vaimo, äiti ja veli perheineen kuolivat, kun venäläiset pommittivat heidän kotikyläänsä. Dastaquirin mukana on pieni pojanpoika, joka menetti pommituksessa kuulonsa; poika ei ymmärrä kuurouttaan, vaan uskoo, että pommi vei muilta äänen.

Kirjan tyyli on hyvin erikoinen. Se on kuin loitsu tai afganistanilainen Kanteletar. Dastaquirin unet sekoittuvat todellisuuteen, kirjaa lukiessa pitää olla tarkkana, että tietää, missä mennään. Maa pölyää, Dastaguir on hiekan ja pölyn peitossa, liian likainen voidakseen lähestyä Jumalaa ja rukoilla. Ainoat, jotka kirjassa todella elävät, ovat omenat, joita vanhus kantaa mukanaan pojanpoikansa syödä.

Kannattaa lukea, ehdottomasti.

Lumous

Siri Hustvedtin uusin suomennettu kirja Lumous yllätti positiivisesti. Lumous on uusin suomennettu Hustvedt, mutta se julkaistiin jo ennen kirjoja Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia.

Kirjan päähenkilö on Lily Dahl, joka rakastuu kaupunkiin tulleeseen taiteilijaan. Hustvedt kuvaa taitavasti pientä amerikkalaista kaupunkia; tuntuu melkein olisi kävellyt kaupungin katuja.

Henkilökuvauksestakin pidin. Mielenkiintoisin ja mieleenjäävin hahmo on Lilyn iäkäs naapuri Mabel. Hän on itse asiassa Lilyä mielenkiintoisempi ja uskottavampi. Lilyä Hustvedt sanoo 19-vuotiaaksi, mutta hän tuntuu vanhemmalta; hänen ajatuksensa ovat aikuisen kypsiä ajatuksia, ja kun hän toimii järjettömästi, hän ei toimi niin kuin nuori tyttö, vaan kuin järkeä vailla oleva.

Lilyn kehityskertomukseen kirjailija on sekoittanut outoja elementtejä, sairaita tai muuten vain kummallisia nuoria miehiä, jotka pitävät yllä pelkoa. On viittauksia Lilyn lapsuuteen, mutta ne jäävät viittauksiksi, vaille katetta.

Kaikesta huolimatta pidin tästä kirjasta, se oli hyvin helppolukuinen. Iloinen yllätys se oli siksi, että Amerikkalainen elegia oli suuri pettymys kirjan Kaikki mitä rakastin jälkeen.

Keskipäivän haltija

Julia Franckin kirjan nimi Keskipäivän haltija (Mittagasfrau) viittaa saksalaiseen taruun: Mittagsfrau voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Lumouksen voi särkeä puhumalla. Vaikeneminen pitää taian voimassa.

Franckin kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Taru ehkä selittää sen, miksi päähenkilö Helene hylkää poikansa rautatieasemalle, eikä koskaan palaa; Helene on vaiennut, hän ei ole särkenyt lumousta puhumalla.

Helene ei puhu juutalaisesta äidistään, ei onnettomasti päättyneestä ensimmäisestä rakkaudestaan, ei aviomiehestään Wilhelmistä, natsista, joka rakentaa natseille moottoriteitä. Helene jopa menettää nimensä, kun Wilhelm nimeää vaimonsa Aliceksi salatakseen tämän puolijuutalaisuuden.

Kirja on saanut saksalaisen kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2007, ja se on ollut lukija- ja arvostelumenestys.

Itse en innostunut. Franck käyttää jonkinasteista tajunnanvirtatekniikkaa, mutta teksti ei virtaa, vaan takertuu loputtomasti yksityiskohtiin. Vaikeasti siedettävä tyyli vähänkin kärsimättömälle lukijalle. Kirjan jännite ei ollut niin vahva, että olisin halunnut tai jaksanut paneutua tekstiin täysillä.

Kirjaa markkinoidaan sillä, että se kertoo naisista sodan jaloissa. Tämäkään puoli ei vakuuttanut minua. Jos haluaa lukea naisista sodan jaloissa, kannattaa lukea vaikka Sofi Oksasen Puhdistus. Paljon odotan asiassa myös Atiq Rahimin kirjalta Kärsimysten musta kivi, jonka bongasin jokin aika sitten. Siitä myöhemmin.

Mies pimeässä

Tänä syksynä Paul Austerilta ilmestyi kirja, jossa on kaksi teosta: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa.

Mies pimeässä on taattua Austeria. Kirjassa kulkee useita kertomuksia lomittain. On iäkäs August Brill, joka asuu yhdessä tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Brill valvoo yöt ja kehittelee kertomusta, jonka päähenkilö on Owen Brick. Brick elää Yhdysvalloissa, joka suistui sisällissotaan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Sota syntyy Brillin päässä ja jatkuu niin kauan kuin tämä keksii kertomustaan. Siksi Brill on tapettava, ja tappajaksi on valittu Owen Brick. Tätä Austeria minä ihailen ja rakastan, kertomusta kertomuksen päälle ja lomaan.

August Brillin tyttärellä Miriamilla ja tyttärentyttärellä Katyalla on omat tarinansa. Miriam on toipumassa avioerosta ja Katya siitä, että hänen poikaystävänsä surmattiin raa'asti Irakissa.

Mies pimeässä on parhaimmillaan niin kauan kuin Brill istuu pimeässä ja kehittelee Owen Brickin tarinaa. Tunnelma latistuu, kun Katya laskeutuu alakertaan ja isoisä alkaa kertoa hänelle omaa rakkaustarinaansa.

Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Kirjan toisen osan lukemisen jätän tuonnemmaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa ei ole oikein vakuuttanut kriitikoita, siksi se ei oikein kiinnosta.

Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason parantaa kirja kirjalta, ja kirja kirjalta pidän enemmän hänen kirjoistaan. Tämän syksyn uutuus Hyytävä kylmyys ei petä odotuksia. Indridasonin kirjoissa henkilöt kehittyvät ja paljastavat itsestään aina jotakin uutta. He ovat hyvin eläviä, ja heistä tulee lukijalla melkein kuin hyvän päivän -tuttuja. Tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan paremmin Indridasonin rikospoliisiin Erlenduriin ja hänen tyttäreensä Evaan. Niin kuin Indridasonilla aina, rikos on tavallaan kuin tausta tai kulissi, jonka puitteissa Erlendurista ja hänen läheisistään kerrotaan.

Rikos on tällä kertaa hyvin piilossa, mutta juuri siksi hyytävä. Eipä auta kertoa enempää, etten paljastaisi juonta. No, sen sanon vielä, että juttu lähtee liikkeelle itsemurhasta, joka aukottomasti myös näyttää siltä.

Sekin Indridasonin kirjoissa on mukavaa, että niiden kautta pääsee tutustumaan Islantiin ja sen kansan omaleimaisuuteen.

Ehdottomasti kannattaa lukea. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Suomen Dekkariseura, joka myönsi Indridasonille tämän vuoden ulkomaisen rikoskirjallisuuden kunniakirjan.

Neidonkenkä

Tämän syksyn uutuuksista olen lukenut ensimmäisenä Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Kirja jatkaa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulenkevät sekä Lakanasiivet.

Neidonkengässä tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt: maalta kaupunkiin muuttanut Anna, hänen kälynsä Hilda ja Karjalasta siirtolaisena Kuopioon tullut Helvi, nuoret Ani, Mari ja Arvi sekä lapset Juho ja Saaralotta. Mukana on myös kuopiolaisia kummastuttava tohtori Kelon uusperhe. Lehtivaara on jättänyt toimittajan työnsä ja hän escorteeraa saksalaista toimittajaa Marieke Candrixia.

Henkilöitä on paljon. En tiedä, selviääkö tästä henkilögalleriasta, jos ei ole lukenut sarjan aiempia kirjoja. Minullakin edellisten lukemisesta on sen verran aikaa, että väkimäärä tuotti vaikeuksia. Tuohon joukkoon on lisättävä vielä ravintola Tatran omistaja Edith Valli ja hänen rakastajansa Ensio Mertanen, jonka nimipäivien viettoon kirjassa valmistaudutaan.

Edellisten kirjojen tavoin Kähkönen hallitsee upeasti savolaisuuden vivahteet ja vuoden 1942 tunnelmat. On kesä, ja takana ankea talvi, jonka aikana kaikki kuihtuivat ruoan puutteessa. Ihmisiä hämmentää saksalaisten sotilaiden paljous kalakukkokaupungissa; joku kirjassa sanoo, ettei mahtunut elokuvateatteriin, kun se oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Nimensä kirja on saanut Suomessa harvinaisesta kämmekästä, Neidonkengästä, jota Juho-poika etsii Puijonlaakson metsistä. Se on myös vertauskuva sille, mitä komeat saksalaiset sotilaat merkitsevät nuorille neitokaisille, Anille ja Marille. Äitien sydäntä pakottaa huoli tyttöjen kohtalosta, eikä suotta.

Kuopio-sarjaa voi suositella kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Kähkönen kirjoittaa rikasta ja vivahteikasta kieltä, niin vivahteikasta, että joskus se tuntuu tässä kirjassa itsetarkoitukselta.

Kuopio-sarjan tasosta kertoo se, että Lakansiivet oli ilmestysmisvuotenaan 2007 Finlanda-palkintoehdokkaana.

Mr Vertigo

Paul Austerin Mr. Vertigo tuo mieleen kaksi kirjailijaa. Ensinnäkin Charles Dickensin henkilöt ja eritoten Dickensin juonikuviot.

Toiseksi kirja tuo mieleeni Henrik Ibsenin Per Gyntin Pentti Saarikosken käännöksenä, jota professori Paavo Liski piti alkuperäistä tekstiä parempana. Myös Auster käyttää tässä kirjassa rikasta ja rehevää kieltä erityisesti dialogeissa.

Hassua. Ensimmäisen kerran tekisi mieli kiittää myös kääntäjää, sillä hänellä lienee osuutensa mielikuvitusrikkaaseen kieleen. Kävi vain niin, että ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, mutta voi olla Mr. Vertigon on kääntänyt Erkki Jukarainen, joka on kääntänyt muutkin Austerin kirjat. Yritän tarkistaa asian.

Mr. Vertigon päähenkilöt ovat Ihmepoika Walt ja hänen Mestarinsa. Vanha Mestari korjaa nuoren pojan kadulta ja opettaa hänet levitoimaan ja sitten lentämään. Waltista tulee ihme. Mutta kuten Dickensillä, Ihmepojan ja hänen Mestarinsa elämä ei suju ihan suoraviivaisesti.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan lennokkuus kärsii hieman loppumetreillä, mutta ei haittaa.

Yksinäisyyden äärellä

New York-trilogian innoittamana luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on Näkymättömän miehen muotokuva, ja siinä kirjailija kertoo kaukaiseksi jääneestä isästään. Isän jäämistöä tutkiessaan hän löytää tämän lapsuudesta järkyttävän tragedian, joka auttaa häntä ymmärtämään isäänsä. Isä ei ole tragediasta koskaan kertonut. Tämä on hienoa Austeria, upea kertomus, jonka lukee ahmimalla.

Toinen osa on Muistin kirja, ja siinä Auster kertoo enimmäkseen Pariisin vuosistaan - kenelle, itselleen vai pojalleen vai molemmille? Muistin kirja kertoo myös hänen omasta isänä olemisestaan, hän on juuri eronnut ja kaipaa poikaansa. Tämä toinen osa on liian vaikeaselkoinen minulle, en jaksa innostua. Mutta ensimmäisen osan takia kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Kabulin pääskyset

Yasmina Khadran Kabulin pääskyset on yhtä rankka kirja kuin hänen aiemmat teoksensakin Attentaatti ja Bagdadin kutsu.

Kabulin pääskyset kertoo kahdesta perheestä talebanien kuristuksessa. Kirjan ihmisistä on paennut elämä, heistä on jäljellä pelkät kuoret. Kabul itse on kuin suuri pölyinen ja surullinen hauta. Kirja on lohduton - ehkä hyvinkin realistinen kuvaus Afganistanista.

Kirjassa vaginvartija Atiq Shaukatin ja hänen sairaan vaimonsa Musaratin elämä kulkee ristiin entisen kauppiaan Muhsinin ja hänen vaimonsa Zunairan elämän kanssa.

Kabulin pääskysissä nainen uhrautuu niin kuin Khaled Hosseinin kirjassa Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta uhrautumisissa on valtava ero. Hosseinilla se on täynnä toivoa ja se synnyttää elämää, Khadranin kirjassa uhrautuminen on turhaa, pelkkää kuolemaa.

Yasmina Khadran ei ole kirjailijan oikea nimi, vaan hänen vaimonsa nimi. Kirjailijan oikea nini on Mohamed Moulessehoul, ja hän on entinen ammattiupseeri.

Lukittu huone

Nyt on Paul Austerin New York-trilogia luettu. Samoin kuin kaksi aiempaa osaa, Lukittu huone on hieno kirja. Aika veitikka tämä Auster. Kaksi ensimmäistä osaa liikkuvat jollakin hämärällä tajunnan tasolla, ja niihin verrattuna kolmannessa osassa on realistisempi ote - vai onko sittenkään?

Lukitussa huoneessa nimetön mies etsii lapsuudentoveriaan Fanshawea. Pitkään ajattelin, että tässähän on ihan itsenäinen kertomuksensa, jolla ei ole mitään tekemistä aiempien osien kanssa, mutta sitten Auster heilauttaa taiksasauvaansa, sekoittaa pakan, ja trilogian osat kytkeytyvät toisiinsa.

Mieleen tulvi kysymyksiä: Fanshawe onkin ensimmäisen osan nuori Stillman. Kolmannen osa nimetön mies on ensimmäisen osan isä, jolta etsivä Quinn suojelee Stillmania. Toisen osan Black on Fanshawe ja etsivä Blue kolmannen osan nimetön kertoja.

Menikö juttu sekaisin? Niinpä. Siksi kannattaakin lukea Austerin koko trilogia. Se kannattaa ihan varmasti.

Austerin Aaveita

Paul Austerin New Your-trilogian toinen osa, Aaveita, on yhtä kiehtova teos kuin trilogian ensimmäinenkin osa Lasikaupunki.

Aaveiden päähenkilö - tai yksi niistä - on yksityisetsivä Blue, jonka mies nimeltä White palkkaa tarkkailemaan miestä nimeltä Black. Bluelle vuokrataan huone toiselta puolen katua. Toisella puolella istuu Black ja kirjoittaa, eikä juuri muuta teekään.

Lukijalle käy samoin kuin Bluelle: etsivä luulee aluksi, että tämä on tavallinen varjostuskeikka, joka selviää tuota pikaa. Yhtäkkiä onkin kulunut monta vuotta; Blue on istunut huoneessaan toimeksiantonsa vangitsemana, saanut kerran kuukaudessa palkkashekin. Niin Blue kuin lukija ovat pudonneet jonnekin syvälle mielen ja elämän syövereihin; siellä tuntuu tutulta, mutta langaspäästä ei saa kiinni.

Kerrassaan upea, nerokas kirja. Nyt äkkiä trilogian kolmannen osan, Lukitun huoneen kimppuun.

Engleby

Sebastian Faulks on tunnettu kirjailija. Vuonna 1993 hänet valittiin vuoden brittikirjailijaksi teoksestaan Mustarastas laulaa. Tuo kirja on minulla varauksessa, mutta nyt luin Faulksin uusimman, Englebyn.

Mitähän tästäkin kirjasta sanoisi? Mike Engleby on köyhän työläisperheen poika, joka pääsee opiskelemaan rikkaiden yliopistoon stipendin turvin; huono yhdistelmä. Mike on älykäs nuorukainen, joka tekee pistäviä, mutta osuvia ja hauskoja huomioita tovereistaan. Paljon muuta mukavaa pojassa ei olekaan: Mike on epäsosiaalinen sottapytty, joka joutuu muiden kiusan ja pilkan kohteeksi.

Aikuisena hänestä sukeutuu toimittaja. Käy myös niin, että hänen lukittuna ollut muistinsa palailee pätkittäin ja hän muistaa, kuka tappoi hänen yliopistoaikaisen rakkautensa, Jenniferin. Kirja on matka nuoren miehen ja psykopaatin mieleen, ehkä minuuden katoamiseen.

Faulks kirjoittaa sujuvasti. Vain jankkaavat, monesti musiikkia koskevat luettelot rasittivat; ilmeisesti ne olivat mukana antamassa ajankuvaa. Tämä on niitä kirjoja, joille tiukka toimitustyö ja lyhentäminen olisivat tehneet terää.

Faulks on myös jatkanut Ian Fleminingin työtä kirjoittamalla James Bondille jatko-osan nimeltä Piru perii omansa.

Lasikaupunki

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa oli minusta ehkä syksyn paras kirja. Pidin siitä tavattoman paljon. Siksi aloin lukea myös Austerin kuuluisaksi tehnyttä New York-trilogiaa. Nyt on ensimmäinen osa, Lasikaupunki, luettu.

Lasikaupungin päähenkilö on Daniel Quinn, jännityskirjailija. Quinn saa yöllä puhelinsoiton, jossa avunetsijä kyselee Paul Austeria Austerin etsivätoimistosta. Niin siinä sitten käy, että Quinn ottaa tehtävän vastaan Paul Austerin nimellä.

Tehtävä on suojella Peter Stillmania tämän isältä. Professori-isä on pitänyt poikaa koemielessä pimeydessä ja yksinäisyydessä tämän ensimmäiset elinvuodet. Mikäli ymmärsin oikein, kokeen tarkoituksena oli nähdä, löytääkö vailla ihmiskontakteja kasvava poika jonkinlaisen alkukielen, jumalallisen kielen.

Pidin tästäkin kirjasta paljon. Se kertoo koko ajan jostakin muusta, mistä sanat kertovat; sanojen taustalla on tarina, joka johtaa lukijan Daniel Quinnin mieleen. Hurja juttu ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, jota pitää enemmän tunnustella kuin yrittää ymmärtää kirjaimellisesti sana sanalta.

Pitää hakea kirjastosta trilogian toinen osa.

Linnaa radiossa

Radiossa alkaa huomenna Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanista dramatisoitu kuunnelmasarja, joka jatkuu viikottain vuoden loppuun saakka. Sarja osuu oikeaan ajankohtaan, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Linnan trilogian ensimmäisen osan ilmestymisestä.

Asialla on vahva ammattilaisjoukko. Ensimmäisen osan on dramatisoinut Leena Lander, toisen Juha Seppälä ja kolmannen Hannu Raittila. Päärooleissa kuullaan muun muassa Jorma Tommilaa, Kristiina Halttua, Ilkka Heiskasta, Heikki Nousiaista ja Erja Mantoa.

Kullakin jaksolla on kolme lähetyskertaa: sunnuntaina klo 15, maanantaina klo 19.03 ja tiistaina klo 11. Jaksot uusitaan myös Radio Suomessa 16.8. alkaen snnuntaisin klo 8.05. Internetissä jaksot ovat kuunneltavissa kuukauden ajan.

Rikoksen varjossa

EU perusti kesällä oman kirjallisuuspalkintonsa. Palkinto jaettiin kahdelletoista kirjailijalle. Yksi heistä oli ruotsalainen Helena Henschen, joka palkittiin elämäkerrallisesta kirjastaan Rikoksen varjossa.

Kirja kertoo Henschenin suvussa tapahtuneesta traagisesta rikoksesta. Hänen enonsa Fredrik von Sydow hakkasi rautatangolla kuoliaaksi isänsä Hjalmar von Sydowin ja tämän kaksi palvelijatarta. Sen jälkeen Fredrik ampui nuoren vaimonsa Sofien ja itsensä.

Helena Henschen kaivautuu kirjassa rikoksen juurille. Hän kirjoittaa kuin toimittaja. Tyyli on hyvin samanlainen kuin joissakin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pitkissä jutuissa. Koska rikos on suvussa vaiettu salaisuus, tietoa henkilöistä on vähän. Mutta kirjassa kuvataan ansiokkaasti myös Ruotsin oloja 1930-luvulla, muun muassa luokkayhteiskuntaa.

Jätin kirjan kesken, kun sen tapahtumat olivat kahtena yönä tulleet uniini. Se herätti minussa samanlaisen tunteen kuin elokuvista Psyko tai jokin elokuva, jossa paha väijyy sokeaa tämän omassa kodissa. En halua lukea kirjoja, jotka ryömivät lukijan nahkan sisälle lupaa kysymättä.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia kirja muissa herättää. Olisin kyllä osannut esittää palkintolautakunnalle Ruotsista parempiakin kirjoja palkittavaksi. Esimerkiksi Kerstin Ekmanin olisi voinut palkita elämäntyöstään ja ennen kaikkea loistavasta Sudentalja-trologiastaan.

Rei Havaijilla

Rei Shimura Havaijilla päättää Sujata Masseyn kirjasarjan, joka on kertonut japanilais-amerikkalaisen Rei Shimuran seikkailuista. Alun alkaen Rei oli antiikkikauppias ja -välittäjä, mutta myöhemmissa kirjoissa hän on työskennellyt jonkinlaisena salaisena agenttina.

Olen pitänyt Rei Shimuroista siksi, että ne ovat kertoneet paljon japanilaisesta kulttuurista ja esimerkiksi hyvin tarkaan säädellyistä ja monimutkaisista tavoista. Seikkailut, joiden ansiosta kirjoja kutsutaan dekkareiksi, ovat olleet minusta vain jonkinlainen lisä tässä sopassa.

Tämä viimeinen kirja päättyy yllätykseen, joka ei kuitenkaan ole yllätys niille, jotka ovat lukeneet muitakin sarjan kirjoja. Muuten kirjassa on hienoinen väkisin tekemisen maku. Ehkä kirjailija on itsekin jo vähän väsynyt sankarittareensa, eikä teksti lähde enää lentoon.

Mukavaa ja harmitonta kesälukemista kuitenkin.

Rakkaus

Toni Morrisonin Rakkaus on hämmentävä kirja. Mitä muuta voi sanoa, kun henkilöt alkoivat hahmottua vasta kirjan puolivälissä? Kahlasin alkupuolen läpi vähän väkisin, mutta koko ajan oli tunne, että tästä tulee jotakin. Ja niin tuli. Puolenvälin jälkeen kirja oli pelkkää rautaa niin kuin Nobel-kirjailijalta sopii odottaakin.

Kirja kertoo nimensä mukaan rakkaudesta; neljän tai viidenkin naisen rakkaudesta samaan karismaattiseen mieheen.

Kertomus lähtee liikkeelle henkilöiden nykyhetkestä, mutta avautuu sitten kuin kerros kerrokselta kuin sipuli aina lapsuuteen saakka. Sieltä löytyvät syyt, miksi kaksi päähenkilöä käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Huikean hienosti Toni Morrison näyttää, miten pieniltä näyttävät, ohimennen tapahtuvat asiat voivatkin olla kaikkein suurimpia asioita; niitä, jotka voivat muuttaa ihmisten elämän kulkua.

Alkupuolen ponnistelu maksaa vaivan. Kannattaa ehdottomasti lukea.

Velipuoli

Norjalainen Lars Saabye Christensen on hieno tuttavuus, jos kaipaa perinteistä, mutta erittäin korkeatasoista kerrontaa ja sukukronikkaa. Erityisesti nautin hänen romaanistaan Velipuoli, mutta myös Malli menettelee. Makuasia tietysti: ystäväni piti enemmän jälkimmäisestä.

Velipuoli keroo lyhytkasvuisesta Barnum Nilsenistä ja hänen oudosta perheestään. Isä on kauppamatkusta ja aina poissa. Kotona jöötä pitävät äiti ja isoäiti. Koti on täynnä salaisuuksia, jotka pitivät mielenkiintoani vireillä ja pistivät lukemiseen vauhtia.

Barnumin sankari on hänen veljensä Fred, joka sai alkunsa, kun sotilas raiskasi poikien äidin, vasta tyttösen, kun tämä oli ripustamassa pyykkiä kuivamaan. Fred on täynnä vihaa, joka sävyttää kaiken hänen ympärillään.

Suosittelen lämpimästi. Velipuoli on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjalllisuuspalkinnon ja myös Norjan meidän Finlandia-palkintoamme vastaavan Brage-palkinnon. Kirja on saanut myös lukijoiden ja kirjakauppiaiden palkinnot. En siis ole ainoa, joka on rakastunut tähän kirjaan.

Jelloun: Lähtö

Ranskassa asuvan marokkolaisen Tahar Ben Jellounin Lähtö on mykistävä lukukokemus. Aluksi lumouduin Jellounin kirjoittajalaadusta; mieleen tulivat lapsuuden kokemukset Tuhannen ja yhden yön saduista, samalla tavalla kuin sadut Jellounkin imaisee lukijan sisälle itämaiseen maailmaan. Mutta lumoavalla kielellään Jelloun kertoo rankoista asioista. Lähdön kohteena ovat maahansa pettyneet marokkolaiset, jotka haluavat Eurooppaan hinnalla millä hyvänsä.

Kirja kertoo niistä, joista monen kohtalo on hukkua venematkalla tai jotka poliisi pidättää heti, kun vene saapuu Espanjan rantaan.

Päähenkilö, nuori ja korkeasti koulutettu Azel ei saa töitä korruptoituneessa maassa, jossa töitä saa vain suhteilla ja rahalla.

Vaihtoehdot ovat vähäiset: notkuminen baareissa samankalaisten kanssa hasispiippua poltellen ja pikkurikoksia tehden, suostuminen ääri-islamistien riveihin tai oman ruumiin myyminen. Kun Azel tapaa rikkaan Miguelin, hän valitsee viimeisen vaihtoehdon ja pääsee muuttamaan Barcelonaan. Myöhemmin myös hänen sisarensa Kenza keinotellaan meren toiselle puolelle.

Kun lähtee sutta pakoon, on karhu vastassa. Näin käy Azelille. Hän on repinyt itsensä irti isänmaastaan, yhteisöstään ja kulttuuristaan, ja meren takana hän menettää vielä identiteettinsä ja minuutensakin.

Jelloun mainitaan usein, kun puhutaan kirjallisuuden Nobelista. En yhtään ihmettele, miksi näin on. Tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lähtö on Jellounin 12. suomennettu teos. Kirjastaan Pyhä yö hän sai ranskalaisen Goncourt-palkinnon.

Attentaatti

Yasmina Khadran kirja Attentaatti on yhtä rankkaa ja koskettavaa luettavaa kuin Bagdadin kutsukin. Vaikea mennä vertaamaan kirjoja keskenään; ehkä Attentaatin kerronta on hieman kaunokirjallisempaa ja sujuvampaa kuin Bagdadin kutsun, mutta sanoma on yhtä raju. Attentaatista on tekeillä elokuva.

Amin Ja'fari on palestiinalainen, joka ei halua olla sitä ja joka on halunnut unohtaa kaiken, mitä siihen liittyy. Hän on ottanut Israelin kansalaisuuden, hän on arvostettu, menestynyt työssään kirurgina.

Kotielämä on unelma: vaimo on kaunis ja rakastaa miestään antaumuksellisesti. Idylli räjähtää miehen silmille sinä päivänä, kun käy ilmi, että juuri Siham-vaimo on se terroristi, joka räjäytti itsensä itsensä kahvilassa ja vei mukanaan kuolemaan parikymmentä lasta.

Mies lähtee kulkemaan vaimonsa jälkiä tapahtuman juurille asti. Hänen on mentävä Palestiinaan. Nähtävä kurjuus, nöyryytys, ihmisarvon menetys, pelko ja kuoleman jokahetkinen läsnäolo. Epäoikeudenmukaisuus. Hänen on nähtävä ja ymmärrettävä se, mitä hän ei ole koskaan halunnut nähdä ja ymmärtää. Sen saman oli nähnyt myös hänen vaimonsa, eikä voinut enää jatkaa elämäänsä hienostokaupunginosassa hienostorouvana. Vaimosta tuli terroristi, kun hän näki sen, minkä nyt myös mies on pakotettu näkemään.

Panee ajattelemaan. Opettaa ymmärtämään. Suosittelen kovasti kaikkien luettavaksi.

Bagdadin kutsu

Algerialaisen Yasmina Khadran Bagdadin kutsu on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea, sillä se auttaa ymmärtämään arabeja ja heidän kulttuuriaan. Esimerkiksi kunnia on käsite, jota me länsimaalaiset emme taida enää tuntea omassa elämässämme. Khadran kirja kertoo, miten perustavaa laatua oleva arvo kunnia on arabimaailmassa. Ilman kunniaa ihminen ei enää ole olemassa, ja juuri näin käy kirjan kuvaamalle nuorelle irakilaiselle.

Yasmina Khadran ei ole kirjailijan oikea nimi, vaan hänen vaimonsa nimi. Kirjailijan oikea nini on Mohamed Moulessehoul, ja hän on entinen ammattiupseeri.

Kirjan nuorukainen on vanhasta beduiinikylästä, johon sota tulee, kun naapurikylän häihin putoaa ohjus ja surmaa ihmisiä. Amerikkalaiset sotilaat tulevat myös ampuneeksi kylän pyhänä pidetyn mielipuolen. Nuorukaisen mitta täyttyy, kun sotilaat tunkeutuvat hänen kotiinsa keskellä yötä ja nöyryyttävät koko perhettä, erityisesti vanhaa isää.

Khadra ei tuomitse irakilaisia, eikä myöskään amerikkalaisia, joita hänen mukaansa ohjaa järjestön ihmisen pelko; se saa sotilaat käyttäytymään aggressiivisesti kuin pedot. Kirjailija on sanonut, ettei ihminen ole paha, hänestä tehdään sellainen.

Bagdadin kutsu näyttää myös, miten jossakin päin maailmaa voidaan milloin tahansa tehdä ihmisestä tuhoase, jonka rinnalla syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat lastenleikkiä.

Voimmeko me länsimaalaiset milloinkaan ymmärtää arabeja? Siinä on kysymys, jota Khadran pohtii rauhallisesti ja kiihkoilematta, ketään syyttämättä.

Kirjoja rakkaudesta

TV1:ssä alkaa tänään 11.6. klo 21.05 mielenkiintoinen kirjasarja nimeltään 10 kirjaa rakkaudesta.

Tänään ohjelmassa keskustellaan Margaret Mitchellin Tuulen viemästä.

18.6. on vuorossa Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto.
25.6. Michael Cunninhamin Tunnit.
2.7. Milan Kundera Olemisen sietämätön keveys.
9.7. Elfriede Jelilnekin Pianonsoittaja.
16.7. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina.
23.7. Dante Alighierin Jumalainen näytelmä.
30.7. William Shakespearen Romeo ja Julia.
6.8. Per Olov Enquistin Suistunut enkeli.
13.8. Anton Tsehovin Lokki.

Joka ohjelmassa keskustelemassa on kolme ihmistä. Tuulen viemästä keskustelevat elokuva- ja teatteriohjaaja Taru Mäkelä, psykoanalyytikko Elina Reenkola ja pastori, käsikirjoittaja Pekka Hänninen.

Yömyrsky

Löytyipä taas mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, ruotsalainen Johan Theorin. Sain juuri luettua loppuun hänen rikosromaaninsa Yömyrsky. Viime vuonna ilmestynyt kirja sai Ruotsin dekkariakatemialta vuoden parhaana rikosromaanin palkinnon. Ansaittu palkinto minun mielestäni.

Alussa vierastin vähän kirjan tuonpuoleiseen viittavia sävyjä, mutta niin siinä kävi, että juoni imaisi mukaansa. Parasta Theorinin kirjassa on erinomaisen taitavasti rakennettu juonikuvio, jossa monen eri taustoista tulevan ihmisen polut kohtaavat lopussa. Vasta lopussa saadaan myös vastaus kipeimpiin kysymyksiin.

Kirja on rikosromaani, mutta myös sukukronikka. Theorinilla on kyky kuvata ihmiset niin, että he tuntuvat eläviltä ja hyvin uskottavilta. Ylipäätään kirjan käänteet tuntuvat uskottavilta - ehkä siksi tuopuoleisen läsnäolo tuntui hieman pelottavalta ainakin aluksi.

Kirjan päähenkilö on perhe, joka muuttaa vanhaan Åluddenin kartanoon. Heti alussa tapahtuu onnettomuus, joka sävyttää kirjaa loppuun asti. Kirjan toisen juonteen päähenkilö on Tilda Davidsson, joka aloittaa samoihin aikoihin työnsä lähipoliisina. Kolmannen juonteen muodostaa kolmen nuoren miehen varasliiga, jolle huumeet ovat liikkeelle paneva voima.

Tapahtumapaikalla, Öölannilla, on värikäs historia, jonka tarinat kirjailija tuntee ja käyttää niitä hyväkseen. Varsinaiselta ammatiltaan Theorin on toimittaja.

Max ja Isaac

Leena Parkkisen kirjaa Sinun jälkeesi, Max on sanottu kevään kirjalliseksi tapaukseksi, ja sitä se on. Loistavaa tarinan kerrontaa ja kaunista, mukaansatempaavaa kieltä. Kirja on Parkkisen esikoinen. Uskaltaa povata, että tästä kirjailijasta kuullaan vielä ja paljon.

Kirjan päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset Max ja Isaac. He syntyvät 1800-luvun lopulla ja elävät nuorta aikuisuutta 1920 luvulla. Kirjassa kerrotaan lomittain heidän lapsuudestaan ja aikuisuudestaan.

Pojat ovat vielä lapsia, kun heidän tätinsä myy heidän sirkukseen. Heistä tulee tanssijoita. Sirkusympäristö antaa Parkkiselle mahdollisuudet kertoa mitä ihmeellisimmistä ihmisistä kuten tiikerien ja leijonien kesyttäjästä Maximesta, jonka vuoteessa pojat viihtyvät kuin äidin sylissä.

1920-luvulla pojat ovat kieltolain aikaisessa Helsingissä. He tutustuvat kauniiseen venäläiseen Iirikseen, joka on yhtä vieras elämässään kuin pojat omassaan. Kirja tuo mieleen HBO:n televisioon tuottaman sarjan Carnevale. Kirjassa 1920-luvun henki on aito ja elävä.

Tätä kirjaa voi suositella lämpimästi kenelle tahansa. Kertakaikkiaan upeaa luettavaa.

Samuraisyleily

Nyt, kun sain luettua Amélie Nothombin Samuraisyleilyn, olen tainnut lukea kaiken, mitä tältä kirjailijalta on suomennettu. Jos asetan hänen kirjansa omaan suositummuusjärjestykseeni, se on seuraava: Nöyrin palvelijanne, Antikrista, Vaitelias naapuri ja sitten tämä Samuraisyleily.

Samuraisyleilyssä Nothomb ei todellakaan ole parhaimmillaan. Säkenöivä itseironia ja älykäs, mutta kuiva huumori puuttuvat kirjasta lähes kokonaan. Samuraisyleily on ennen kaikkea rakkaustarina, vaikka Nothomb taitaakin viehättyä enemmän siitä, että japanilainen nuorukainen on rakastunut häneen.

Mihin tilanteeseen tätä kirjaa voisi suositella? Se on kuitenkin joitakin yllättävän naiveja toteamuksia lukuun ottamatta sujuvasti kirjoitettu. Ei itse asiassa yhtään hullumpi, jos ei odota kevyttä rakkaustarinaa enempää. Ehkä luettavaksi naistenlehden korvikkeena helteisenä kesäpäivänä?

Ai niin, ja se vielä Nothombista. Olisi hauska tietää, mitä nuoremmat ajattelevat hänen kirjoistaan. Jostakin syystä hän tuo mieleeni 60- ja 70-lukujen ranskalaisen kulttikirjailija Francoise Saganin, joka Tervetuloa ikävä vaivutti meidät silloiset nuoret nirvanaan.

Puolikas aurinkoa

Chimananda Ngozi Adichie kasvoi Nigeriassa Nsukkan yliopistokaupungissa, joka on myös hänen romaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa tapahtumapaikka.

Jos nyt sanon, että Puolikas keltaista aurinkoa alkaa ajasta ennen Biafran valtion syntymistä ja etenee itsenäistymisen ja sodan kautta sen kukistumiseen, kirjasta voi saada liian sotaisan kuvan. Nimittäin valtion vaiheita kuvataan ihmisten kautta: mitä tapahtuu vallankumoukselliselle yliopisto-opettajalle Odenigbolle, mitä hänen palveluspojalleen Ugwulle ja tämän perheelle, mitä bisneshenkiselle Kainenelle.

Kirjaa on sanottu rakkausromaaniksi. On se sitäkin - kai ihmissuhteet ovat aina rakkautta tai sen puuttumista - mutta paljon, paljon muuta. Mukaansa tempaava kerronta tuo mieleen elokuvan, tapahtumat etenevät jotenkin kohtauksittain. Mieleen jää kuvia: Odenigbon kodissa pidetyt illanistujaiset, Olannan ja Kainenen vanhempien etuoikeutettu hyvinvointi, joka mahdollistaa pakenemisen Lontooseen, ja toisaalla kurjuus, johon sota vie kaikki muut.

Pidin kirjan henkilöistä, erityisesti Ugwusta, mutta myös Olannasta, Kainenesta ja jälkimmäisen englantilaisesta miesystävästä Richardista.

Kirja on voittanut englanniksi kirjoittavalle naiselle myönnettävän Orange Prizen, ja se on ollut myös Booker-ehdokkaana. Kirjan käännösoikeudet on myyty melkein kolmeenkymmeneen maahan.

Vaitelias naapuri

Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on rankka kirja. Tapansa mukaan kirjailija on valinnut yhden elämän solmukohdan ja paljastaa sen armottomasti, tällä kertaa mustan huumorin sävyttämänä.

On helppo samaistua Émile ja Juliette Hazeliin, jotka hakeutuvat maaseudulle yksinäisyyteen ja saavat jokapäiväiseksi riesakseen moukkamaisen naapurin. Toisaalla on valtava tarve olla yksin tai kaksin, toisaalla hyvät tavat ja kohteliaisuus, jotka estävät passittamasta naapuria tiehensä.

Niinpä aviopari turvautuu erilaisiin temppuihin, joilla he toivovat karkottavansa ei-toivotun vieraan. Ei auta. Tilanne muuttuu yhä ahdistavammaksi.

Sitten tapahtuu käänne, jonka jälkeen tarina muuttuu vähemmän uskottavaksi. En olisi odottanut Nothombilta ihan näin radikaalia ratkaisua. Mutta yhtä kaikki, tämä kirja kannattaa lukea, että oppii sanomaan suoraan, mikä itselle sopii, mikä ei.

Antikrista

Amélie Nothomb -buumi jatkuu. Nöyrimmän palvelijan jälkeen luin Antikristan, ja menossa on Vaitelias naapuri.

Nothombilla on ihan oma tyylinsä kirjoittaa: selkeää, helposti luettavaa, terävää, oivaltavaa tekstiä. Hän tekee henkilöistään tarkkoja psykologisia havaintoja. Hän on kuin röntgen; hänen katseensa jälkeen henkilöistä näkyy kaikki, jopa luurankokin.

Tarkka havannointi tuo mieleen Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Eroa on vain siinä, että siinä missä Yates on kylmä tarkkailija, Nothomb katseessa on ironian häivä.

Antikrista kertoo kahdesta murrosikäisestä tytöstä. Antikristassa elää kaksi henkilöä, Krista ja Antikrista, joista ensimmäinen tuntuu näytellyltä roolilta ja jälkimmäinen siltä todelliselta ihmiseltä.

Toinen henkilö on kirjan kertoja Blanche, johon Krista tarttuu psykopaatin varmuudella ja alkaa käyttää tätä monella tavalla hyväkseen. Blanche joutuu hyvin pian näkemään Kristan sisällä olevan Antikristan. Hänen vanhempansa sen sijaan tutustuvat Antikristaan vasta sitten, kun heistä ei ole enää mitään hyötyä Kristalle.

Nöyrin palvelijanne -kirjassa kertoja selvisi työpaikan myrskyistä ehjänä terveen itsetuntonsa ansiosta. Samoin tapahtuu myös Antikristassa, mutta ystävyys hänen kanssaan ei mene ohi jälkiä jättämättä. Niin kuin Elegia sanoi omassa blogissaan, loppu on aika kamala.

Haudanhiljaista

Nyt, kun olen lukenut Arnaldur Indridasonin Haudanhiljaista, olen lukenut kaikki tämän kirjailijan suomennetut teokset. En sanoisi niitä dekkareiksi. Ehkä niitä voisi sanoa rikosromaaneiksi, mutta silloinkin "rikos" kirjoitetaan pienellä ja "romaani" isolla.

Haudanhiljaista sinetöi minut Indridason-faniksi. Sen lisäksi, että hän on upea kertoja, hän myös rakentaa kirjansa hienosti. Tämäkään kirja ei mässäile rikoksella, vaan pääpaino on muualla, ihmisluonnossa tai yhteiskunnassa, vähän samaan tapaan kuin Mattiyrjänä Joensuun dekkareissa.

Käsittämättömän hyvin Indridason juoksuttaa useaa tarinaa rinnakkain. Hauskaa tässä nimenomaisessa kirjassa on se, että lukija tietää enemmän kuin rikoskomisario Erlendur ja hänen työtoverinsa Elinborg ja Surgudur Oli.

Nöyrä palvelija

Belgialaisen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne on nopeasti luettu, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Lyhyt kirja kyllä on, mutta ennen kaikkea se on niin sujuvaa kerrontaa, että lukeminen on todella helppoa.

Kirja on omaelämäkerrallinen; Amélie on belgialaisen suurlähettilään tytär, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa Japanissa. Suoritettuaan akateemisen tutkinnon hän menee töihin japanilaiseen Yumimoto-yhtiöön. Japanin kielen taidosta on apua, mutta kaikki muu menee pieleen.

Kun nuoren naisen länsimainen individualismi ja aloitteellisuus kohtaa japanilaisen bisneskulttuurin ankaran hierarkian ja kurinalaisuuden, tuloksena on väistämättä yhteentörmäyksiä. Törmäys törmäykseltä Amélie putoaa yhtiön hierarkiassa kunnes löytää itsensä siivoamasta naisten ja miesten wc-tiloja siihen saakka, että vuoden kestävä pesti Yumimotossa loppuu.

Amélie Nothomb on niukan ja kuivan huumorin mestari, ironian taitaja. Se tekee kirjasta hienon lukuelämyksen. Lukija joutuu jännittämään Amélien puolesta, mutta tytön vankka omanarvontunto auttaa häntä selviytymään pahemmitta kolhuitta.

Yksi asia tulee varmaksi, kun kirjan lukee: lukija voi onnitella itseään siitä, ettei ole hakeutunut töihin Japaniin.

Amélie Nothomb palkittiin kirjastaan Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnolla.

Talvikaupunki

Talvikaupunki teki minusta lopullisesti Arnaldur Indridason -fanin. Nyt lukematta on enää vain Haudanhiljaista, jonka olen jo varannut naapurikaupungin kirjastosta. Sitten vain odottamaan, että tämä loistava kertoja julkaisisi pian uuden dekkarin.

Indridasonin kirjalleen antama nimi on monimerkityksinen. Toisaalta se kuvaa Islannin pääkaupunkia Reykjavikia hyytävien talvimyrskyjen kynsissä. Toisaalta talvikaupunki on myös kirjan ihmisissä; heissä on jotakin jäätynyttä ja jähmettynyttä, joka saa heidät vaikka tappamaan vain siksi, että niin sattui käymään.

Indridasonin kirjat ovat samalla tavalla monikerroksisia kuin Matti Yrjänä Joensuun dekkarit. Ei ole vain yksilöitä, vaan yksilöt ovat osa yhteiskuntaa, sen arvoja ja henkeä. Nimenomaan Talvikaupungissa tutut rikospoliisit Erlendur, Elinborg ja Sigurdur Oli elämänongelmineen jäävät taustalle ja muut ihmiset arvoineen nousevat pääosaan. Kertakaikkiaan hieno kirja.

Arnaldur Indridasonin Räme ja Haudanhiljaista on palkittu Lasiavaimella Pohjoismaiden parhaina dekkareina vuonna 2002 ja 2003.

Haudanhiljaista palkittiin myös englantilaisten Kultatikarilla 2005.

Ääni kuin enkelin sai Martin Beck -palkinnon vuonna 2005.

Colorado Avenue

Lars Sundin Colorado Avenue on nyt luettu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, muut osat ovat Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja.

Ensimmäinen reaktioni kiitettyyn Colorado Avenue -teokseen oli hämmästys Sundin kertojanlahjoista ja uskomattoman rikkaasta kielestä. Nautin kirjan alkuosasta, jossa Hanna lähtee Amerikkaan tienaamaan. Jossakin vaiheessa kielikuvien runsaus alkoi puuduttaa; eikö mitään voi sanoa yksinkertaisesti ja selvästi. Liekö kirjailija itsekin huomannut saman, mutta ainakin minusta tuntui, että kieli alkoi tulla selkeämmäksi puolivälin jälkeen.

Tarina pysyi kiinnostavana loppuun asti. Alkuosa kertoo Hannasta, joka saa kotiin palattuaan korkonimen Dollari-Hanna ja loppuosa hänen Amerikassa syntyneestä pojastaan Otosta, josta tulee salakuljettajien Pirtukuningas.

Tässä taitaa kuitenkin käydä niin kuin tuttavalleni, joka kertoi lukeneensa vain tämän trilogian ensimmäisen osan; minäkin jätän trilogian kaksi muuta osaa odottamaan parempia aikoja.

Colorado Avenue on saanut Suomessa Runeberg-palkinnon, Svenska Litteratursälskapetin palkinnon ja Ruotsissa Lundequistin kirjakaupan palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana.

Mies järvessä

Arnaldur Indridasonin Mies järvessä on loistava dekkari. Kerronnasta on hävinnyt kaikki tyhjä hämmentäminen, joka vaivasi minua Indridasonin kirjassa Ääni kuin enkelin. Mies järvessä on selkeää ja jäntevää kerrontaa.

Juoni on erinomaisen hyvä, ja se kantaa vahvana alusta loppuun. Ja tarina kokonaisuudessaan hyvin mielenkiintoinen, henkilöt uskottavia ja sympaattisia - ihan oikeita ihmisiä.

Rikos, jota tutkitaan on murha, mutta sillä ei taaskaan mässäillä, siitä pidän ihan erityisesti. Mitä muuta hyvältä dekkarilta, tai miltä tahansa hyvältä kirjalta voisi vaatia?

Varasin jo kirjastosta Indridasonin Talvikaupungin. Kummallista kyllä, meidän kirjastossamme ei ole hänen Haudanhiljaistaan. Täytynee varata se naapurikaupungista.

Synnintekijä

Tess Gerritsen on minulle aivan uusi tuttavuus. Onneksi Gerritsen on tuottelias kirjailija ja hänen dekkareitaan on käännetty ahkerasti suomeksi, muistaakseni seitsemän kappaletta. Ensimmäinen Tess Gerritseneni on Synnintekijä.

Gerritsen on entiseltä ammatiltaan lääkäri, ja se näkyy hänen dekkarissaan. Päähenkilö on Maura Isles, kuolinsyytutkija. Hän tutkii kahden luostarissa murhatun nunnan tapausta yhdessä italialaissyntyisen poliisin Jane Rizzolin kanssa. Nämä kaksi hyvin erilaista naista pitävät toistensa puolta melkein ystävyyteen asti siksi, että toinen on nainen: Isles on naisellinen nainen, ja Rizzolin on ammatti muovannut jätkämäiseksi.

Tarina vetää ja pitää mukanaan. Sen edetessä valotetaan naisten yksityiselämää, eikä se tunnu ollenkaan keinotekoiselta eikä päälle liimatulta. Kuva naisista jää vähän ohueksi, mutta sen vastapainona tarina pysyy hyvin koossa, vaikka jäljet johtavat Intiaan asti.

Kirjasta näkyy, että Gerritsen on lääkäri. Se näkyy murhattujen kuvauksessa ja ennen kaikkea siinä, kun Isles tutkii murhattuja. Hölmöä tai ei, hyppäsin suosiolla noiden kohtien yli. En pidä myöskään kuvauksista, joissa murhaaja vaanii talon ympärillä tai yrittää sisään; tämän kohdan luin harppomalla hyvin pitkillä askelilla. Muuten ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Taidan jatkaa Gerritsenien lukemista, kunhan ensin luen parit Arnaldur Indridasonit, jotka odottavat yöpöydällä.

Indridason Räme

Arnaldur Indridasonin Räme on ilmestynyt jo vuonna 2003, mutta vasta nyt luin tämän islantilaisen kirjailijan dekkarin. Räme on palkittu keväällä 2002 Lasiavaimella vuoden parhaana pohjoismaisena dekkarina. Indridasonista vielä sen verran, että hän on Islannin suosituin kirjailija, jonka kirjat ovat ajoittain pitäneet useaa kärkitilaa maan myyntitilastoissa.

Vasta toista lainaamani Indridasonin kirjaa selatessani muistin, että olin jo lukenut sen, nimittäin kirjan Ääni kuin enkelin. Siitä en oikein pitänyt, se oli jotenkin suttuinen ja tunkkainen, ja siinä oli liikaa päähenkilön ja hänen tyttärensä välien selvittelyä.

Mutta Rämeen ansiosta taidan tutustua muihinkin islantilaisen dekkareihin; ei liikaa raakuutta ja väkivaltaa, vaan vähän fundeeraavampaa otetta. Ihastuin nyt myös Indridasonin poliisiin, Columboa monessakin mielessä muistuttavaan Erlenduriin.

Rämeessä Erlendur selvittelee murhaa, jonka taustalta löytyy ilkeää, patologista rikollisuutta. Pahasta syntyy jotakin hyvää, mutta hyvä ei kestä sitä, että on syntynyt pahasta. Näin hämärästi voin kertoa juonen paljastamatta sitä. Kannattaa lukea.

Katsoin juuri Nurmeksen kirjaston sivuilta, että sieltä löytyy kahden lukemani lisäksi ainakin kolme muuta Indridasonin dekkaria.

Kaksi jäi kesken

Ennen luin kaikki aloittamani kirjat loppuun, mutta nykyisin taidan keskeyttää lukemisen liiankin helposti. Nyt jätin kesken kaksi, tai toista lainaamaani en edes aloittanut.

Kesken jäi Richard Fordin Maan laulu. Nappasin sen mukaani kirjastosta siksi, että se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja - se on laadun tae. Niin varmasti nytkin. Kirjaa on lisäksi verrattu Saul Bellowin ja John Irvingin kirjoihin.

Luin Maan laulua kolmisenkymmentä sivua, eikä sytyttänyt. Tässä tapauksessa se ei ehkä ole kirjan vika. Oma mielentilani ei juuri nyt sovi tällaisen kirjan lukemiseen. Olen liian rauhaton, ja minulla on tällä hetkellä liian monta rautaa tulessa. Nyt pitää etsiä kirjoja, jotka vetävät heti imuunsa. Luulenpa, että palaan Maan lauluun joskus otollisempana hetkenä.

Edes kirjaa aukaisematta vein takaisin Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesin. Satuin lukemaan, mitä Kirsti Piha kertoi kirjasta Helsingin Sanomien lukupiirissä: oli aloittanut sen kaksi kertaa hampaat irvessä ennen kuin lukeminen alkoi luistaa. Lisäksi Piha sanoi, ettei taida lukea Slatteryn seuraavaa kirjaa. Se ja Pihan kirjoitusta seuranneet kommentit riittivät minulle. Ei ole minun kirjani nyt eikä myöhemminkään.

Nyt pöydälläni odottaa kasa hyviksi kiitettyjä dekkareita. Palaan niihin myöhemmin.

Kiinalainen

Henning Mankellin Kiinalainen on mielenkiintoinen kirja. Se alkaa kuin dekkari, mutta muokkautuu kohta romaaniksi, jossa on monia aiheita seurattavaksi. Ne kaikki liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella yhteen. Sivuja on yli 680, mutta lukemisen arvoisia kaikki.

Olen aina pitänyt Mankellin rauhallisesta etenemistavasta, ja verkkaisesti etenee tämäkin kirja. Alku on dramaattinen, kun pienestä ruotsalaisesta kylästä löytyy muistaakseni peräti 19 surmattua ihmistä, yhtä lukuun ottamatta kaikki vanhuksia. Keski-ikäinen naistuomari joutuu aika uskottavasti mukaan juttuun ja alkaa selvittää sitä itse.

Kirjan alku on tragedian poliisitutkintaa. Sitten Mankell siirtyy 1800-luvulle ja Amerikan halki kulkevan rautatien rakennustyömaalle. Sieltä asti täytyy etsiä murhien motiivia.

Sitten kuvaan tulee tämän päivän Kiina ja Mankell luo hurjan vision, jossa Kiina alkaa harjoittaa uudenlaista imperialismia Afrikan köyhissä valtioissa. Visio ei taida olla ihan tuulesta temmattu, muistelen lukeneeni, että Kiina rahoittaa Afrikassa enemmän hankkeita kuin Maailmanpankki tai sen Kehitysrahasto. Äärimmäisen mielenkiintoista joka tapauksessa.

Yhdistävä tekijä alusta loppuun on ruotsalainen naistuomari Birgitta Roslin. Tapahtumat sijoittuvat neljälle mantereelle: Eurooppaan, Aasiaan, Amerikkaan ja Afrikkaan.

Monet kritiikot ovat lytänneet Kiinalaisen. Minä pidin siitä, minusta se on Mankellin parhaita kirjoja, jos ei peräti toiseksi paras. Paras minusta on Comédia infantil, joka sijoittuu Mankellille niin rakkaaseen Afrikkaan.

Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

Richard Yates

Huh, huh, viime yönä luin loppuun Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Se, että luin kirjan loppuun yöllä, kertoo sen vetävyydestä. Huhhuh tulee siitä, että sen rehellisyys on jo sitä luokkaa, että se on armotonta.

Yates kuvaa kirjassaan 50-luvun amerikkalaista unelmaa ja sen romahtamista. Kun April menee naimisiin Frankin kanssa, hän uskottelee itselleen, että Frank on jotakin erikoislaatuista ja että hänestä tulee jotakin suurta. Frankille April on huippuluokan Grace Kelly-kaunotar, jollaista hän ei koskaan edes uneksinut saavansa.

Kun avioliitto etenee, suhteen tyhjyys paljastuu. April on uskonut, että Frank tekee hänestäkin jotakin erikoislaatuista ja päinvastoin. Niin ei tapahdu. Elämä latistuu tylsäksi New Yorkin lähiössä, naapurit ovat tylsiä, mutta pakollisia tuttavuuksia.

Kustantaja sanoo kirjan takaliepeessä, että Yates kuvaa henkilöitään "sydäntäsärkevän myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi". Allekirjoitan tuon jälkimmäisen luonnehdinnan, mutta en ensimmäistä. Juuri se tässä kirjassa vaivasi, että mielestäni Yates ei tunne vähäisintäkään myötätuntoa henkilöitään kohtaan. Joskus teki mieli mennä puolustamaan Aprilia, Frankia ja heidän naapureitaan.

Mutta heti ilmestyttyään kirja nousi kulttikirjaksi ja sitä ylistettiin mestariteokseksi, ja nyt siitä on tehty elokuva. Syvälle ihmiseen katsova mestariteos tämä onkin, mutta julman rehellinen sellainen.

Mark Haddon

Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yhtä aikaa hauska, liikuttava ja hämmentävä kirja. Kaikki nuo tunteet johtuvat samasta syystä: kirjan kertoja on Aspergerin syndroomaa sairastava 15-vuotias Christopher. Sairautensa vuoksi hän ei ymmärrä niin sanottua normaalia maailmaa eikä normaaleja ihmisiä, eivätkä ne ymmärrä häntä.

Hän ei ymmärrä tunteita; kun hänelle kerrotaan, että äiti on kuollut, niin äiti on kuollut, poissa, ei muuta. Häneen ei saa koskea, hän ei kestä lähelle tulevia ihmisiä eikä hän pidä keltaisesta ja ruskeasta, siksi hän ei syö mitään, mikä on keltaista tai ruskeaa. Matematiikassa hän on huippuhyvä, matematiikka on loogista ja numerot ovat selkeitä.

Eräänä yönä hän löytää naapurin koiran, joka on tapettu talikolla. Hän alkaa tutkia asiaa ja löytää paljon pahempaa kuin olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Ja hän joutuu tekemään asioita, joita ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan tekevänsä.

Ei varsinaisesti kaunokirjallisuutta, mutta mielenkiintoinen sukellus Aspergerin syndroomaa sairastavan pään sisälle.

Traktoreista ukrainaksi

Mitä ihmettä voisi sanoa Marina Lewyckan kirjasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi? Ainakin sen, että se on erinomamisen hauska tavalla, jonka voi tuottaa vain englantilais-ukrainalainen coctail.

Kirjassa 84-vuotias Nikolai rakastuu 36-vuotiaaseen ukrainalaiseen Valentinaan, joka on täydellinen karikatyyri: blondattu ja tuuperauksella kohotettu tukka, liian lyhyt ja tiukka hame, jalassa korolliset aamutossut, joissa on höyhentupsut.

Intressit menevät ristiin: vuosikymmeniä Englannissa asunut Nikolai haluaa uuden elämän nuoren naisen kanssa, jolla on uhkea ja täydellinen rintavarustus. Valentina puolestaan haluaa avioliiton, joka takaa sen, ettei häntä karkoiteta Ukrainaan.

Nikolai kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi, mutta myös hänen morsiamensa ja sittemmin vaimonsa on eräänlainen ukrainalainen puskutraktori, joka pistää koko miesparan elämän säpäleiksi.

Soppa on täydellinen, kun siihen sekaantuvat myös Nikolain tyttäret Vera ja Nadja. Perheellä on menneisyydessä traagisia tapahtumia, joita Lewycka käsittelee taitavasti. Henkilöt ovat niin uskottavia, että viimeistään lakituvassa lukija jännittää vähintään yhtä paljon kuin Nikolai ja tyttäret.

Unelmia isältäni

Barack Obaman Unelmia isältäni - Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on nyt luettu ja monella tavalla hienoksi koettu. HS kirjoitti arviossaan, että maailma on menettänyt Obamassa kirjailijan, ja se on varmasti totta. Hän kirjoittaa hyvin ja kuvailee erityisesti käyntiään isiensä mailla Afrikassa niin elävästi, että lukija tuntee itsekin olevansa paikan päällä. Samalla hän tulee oman sukuhistoriansa kautta kertoneeksi enemmän kuin moni muu maanosan kehityksestä, vaikeuksista ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Obaman kirja on sitä, mitä nimikin sanoo: kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Hän kirjoitti muistelmateoksensa siihen aikaan, kun hän opiskeli lakia ja kun hänet valittiin Harvard Law Reviewin historian ensimmäiseksi tummaksi päätoimittajaksi - siis paljon ennen presidentinvaalikampanjaa.

Kirja kertoo älykkäästä ja sitkeästä nuorukaisesta, jonka perhe-ja sukusuhteet ovat uskomattomat; nuorukaisesta, joka etsii itseään ja paikkaansa elämässä niin kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja sukupolvensa opiskelijat. Ja parasta kaikesta: nuorukaisesta, jolla on hyvin voimakas ja kehittynyt sosiaalinen omatunto ja vahva oikeudentunto.

Jos joku on luullut, että Yhdysvaltojen uusi presidentti on pelkkä pahvikuva, kirja voi kertoa, että kaikkea muuta - maailman mahtavimman paikalla on nyt Ihminen isolla Ii:llä. Voi vain yrittää kuvitella, miten paljon toivoa Obaman kaltainen ihminen antaa Amerikan mustille ja köyhille.

Kaikkien kannattaa sisällyttää tämä mies iltarukouksiinsa, ettei hänelle kävisi niin kuin on käynyt monelle muulle mustalle. Obamaa ajatellessa ei voi kuin ihmetellä, miten paljon kehitystä on tapahtunut sitten kuohuvien 60- ja 70-luvun, Mustien panttereiden ja Martin Luther Kingin.

Yöpöydän kirjat

Yöpöydälläni on viisi kirjaa. Luen Barack Obaman muistelmateosta Unelmia isältäni. Siitä enemmän sitten myöhemmin.

Varta vasten hain kirjastosta Mark Haddonin kirjan Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Kuulemma pysähdyttävä ja riemastuttava lukuelämys. Kertoo autistisesta Christopherista, joka päätti selvittää naapurin yöllä kuolleen koiran salaisuuden.

Toinen varta vasten haettu on Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Viisaaksi ja lempeäksi sanottu tarina perheistä, haavojen paranemisesta ja vanhuusiän koettelemuksista ja Euroopan historian perinnöstä. Kertoo miten 84-vuotias englantilaisleski nai 36-vuotiaan ukrainalaisen peroksidiblondin, joka haluaa päästä osalliseksi länsimaisesta elämästä.

Noista kirjoista olen lukenut kiittäviä kritiikkejä.

Ja herätelainauksia kirjastossa olivat Richard Fordin Maan laulu. Sanottu liikuttavaksi, nokkelaksi ja hauskaksi, mutta myös hyytäväksi kuvaukseksi siitä, mitä Amerikka on tänään.

Ja yhtä herätejuttu oli Henning Mankellin Kiinalainen. Olen lukenut ehkä kaikki Mankellin dekkarit ja myös hänen kaunokirjallisia teoksiaan.

Kertészit kesken

Taas jäi pari kirjaa kesken, molemmat Imre Kertésziltä: Kaleeripäiväkirja ja Lopetus. Sentään Nobel-kirjailija, mutta ei iskenyt tulta, ei sitten yhtään.

Aloitin ensin Kaleeripäiväkirjan. Luin parikymmentä sivua ja lopetin. Kyse on jonkinlaisesta mietekokoelmasta, jossa monet teksteistä viittaavat Kertészin kirjoihin, joita en ole lukenut. Tämäntyyppinen kirjallisuus ei ole minun alaani, mutta yksi hyvä ikimuistoinen lause sieltä jäi: se, miten Hemingway oli sanonut, että "joskus minulla on sellainen onni, että kirjoitan paremmin kuin osaan". En ihan sanatarkasti muita, mutta tähän tapaan.

Sitten hain kirjastosta Lopetuksen, josta olen lukenut kiittäviä arvosteluja. Meni kovasti yli ja ohi. Varmasti viisas kirja, ja viisaita ja hyviä kirjoja minäkin etsin, mutta sellaisia viisaita, jotka antautuvat lukijalle huomattavasti helpommin kuin Lopetus.

Minun Kertész-kiintiöni taisi mennä täyteen. Nyt luen hyvää vauhtia Barack Obaman muistelmateosta.

Urbaani peikkotaru

Johanna Sinisalon Linnunaivojen innoittamana tartuin hänen Finlandia-palkittuun esikoiseensa Ennen päivänlaskua ei voi. Kirja on voittanut myös kansainvälisen James Triptree Jr-palkinnon.

Kirjassa nuori valokuvaaja pelastaa peikon nuorisojengin kynsistä. Siinä missä Linnunaivojen nuorukainen lähti luontoon valloittamaan luontoa, tämän kirjan nuorukainen vie luonnon kotiinsa. a nuorukainen lähti valloittamaan luontoa, mutta tässä nuorukainen vie luonnon kotiinsa. Jo tämä ratkaisu saa lukijan pelkäämään pahaa.

Tarinassa on monta kertojaa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Valokuvaaja on homo, ja se antaa tapahtumille vahvan eroottisen taustan. Myös maailma, jossa nuorukainen ja hänen ystävänä elävät, edustaa raainta kaupallisuutta - he ovat mainosalan ammattilaisia.

Kertojaäänien lomassa on paljon uutisia ja lainauksia kansatieteellisistä tekstejä, joilla todistetaan, että peikkoja on ollut ja on. Itse väsyin pitkiin lainauksiin ja luin niitä harppomalla, kun huomasin, että ne tahtoivat toistaa itseään.

Kirjaa lukiessa oli välillä irrationaalinen tunne: välillä tuntui, että tässä tehdään todellisuudesta tarua ja välillä, että tässä tehdään tarusta todellisuutta. Loppuratkaisu oli hieno ja se antaa yhden vastauksen tähän problematiikkaan.

Ei perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.