Lisää Rahimia

Unen ja kauhun labyrintti on afganistanilaisen Atiq Rahimin toinen kirja, yhtä lohduton kuin Rahimin esikoinenkin Maata ja tuhkaa.

Paitsi lohduttomuutta, Rahminin kirjoissa on myös kauneutta: Maassa ja tuhkassa elämää, kotia ja jatkuvuutta symboloivat omenat ja Unen ja kauhun labyrintissa kaunista on se, että epätoivoinen Farhad rakastuu auttajaansa.

Nuoren Farhadin virhe on, että hän kävelee Kabulissa ulkonaliikkumiskiellon jälkeen. Maa on venäläisten miehittämä. Farhad jää kiinni, ja sotilaat pahoinpitelevät hänet henkihieveriin. Mahnaz on nainen, joka löytää Farhadin kadulta ja ottaa hänet kotiina. Mahnaz on leski, hänen miehensä on teloitettu vankilassa.

Kirja kuvaa ensimmäisestä sivusta viimeiseen ahdistavaa elämää sotilassaappaiden varjossa, maastopukujen pelossa, vailla mitään oikeuksia. Farhad ei halua lähteä maasta, mutta kuin vahingossa hänet kuljetetaan rajan yli Pakistaniin. Siellä joku tiivistää Afganistanin ja Pakistanin tilanteen sanomalla Farhadille, että Pakisanissa sinulta viedään henki, ja Afganistanissa sinulta viedään sielu.

Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin ensimmäinen kirja Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina - on lumoava kirja. Rahimi syntyi Kabulissa 1962, mutta pakeni Ranskaan 1984.

Maata ja tuhkaa on surullinen tarina vanhasta Dastaguistista, joka on menossa tapaamaan poikaansa kertoakseen tälle, että tämä vaimo, äiti ja veli perheineen kuolivat, kun venäläiset pommittivat heidän kotikyläänsä. Dastaquirin mukana on pieni pojanpoika, joka menetti pommituksessa kuulonsa; poika ei ymmärrä kuurouttaan, vaan uskoo, että pommi vei muilta äänen.

Kirjan tyyli on hyvin erikoinen. Se on kuin loitsu tai afganistanilainen Kanteletar. Dastaquirin unet sekoittuvat todellisuuteen, kirjaa lukiessa pitää olla tarkkana, että tietää, missä mennään. Maa pölyää, Dastaguir on hiekan ja pölyn peitossa, liian likainen voidakseen lähestyä Jumalaa ja rukoilla. Ainoat, jotka kirjassa todella elävät, ovat omenat, joita vanhus kantaa mukanaan pojanpoikansa syödä.

Kannattaa lukea, ehdottomasti.

Lumous

Siri Hustvedtin uusin suomennettu kirja Lumous yllätti positiivisesti. Lumous on uusin suomennettu Hustvedt, mutta se julkaistiin jo ennen kirjoja Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia.

Kirjan päähenkilö on Lily Dahl, joka rakastuu kaupunkiin tulleeseen taiteilijaan. Hustvedt kuvaa taitavasti pientä amerikkalaista kaupunkia; tuntuu melkein olisi kävellyt kaupungin katuja.

Henkilökuvauksestakin pidin. Mielenkiintoisin ja mieleenjäävin hahmo on Lilyn iäkäs naapuri Mabel. Hän on itse asiassa Lilyä mielenkiintoisempi ja uskottavampi. Lilyä Hustvedt sanoo 19-vuotiaaksi, mutta hän tuntuu vanhemmalta; hänen ajatuksensa ovat aikuisen kypsiä ajatuksia, ja kun hän toimii järjettömästi, hän ei toimi niin kuin nuori tyttö, vaan kuin järkeä vailla oleva.

Lilyn kehityskertomukseen kirjailija on sekoittanut outoja elementtejä, sairaita tai muuten vain kummallisia nuoria miehiä, jotka pitävät yllä pelkoa. On viittauksia Lilyn lapsuuteen, mutta ne jäävät viittauksiksi, vaille katetta.

Kaikesta huolimatta pidin tästä kirjasta, se oli hyvin helppolukuinen. Iloinen yllätys se oli siksi, että Amerikkalainen elegia oli suuri pettymys kirjan Kaikki mitä rakastin jälkeen.

Keskipäivän haltija

Julia Franckin kirjan nimi Keskipäivän haltija (Mittagasfrau) viittaa saksalaiseen taruun: Mittagsfrau voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Lumouksen voi särkeä puhumalla. Vaikeneminen pitää taian voimassa.

Franckin kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Taru ehkä selittää sen, miksi päähenkilö Helene hylkää poikansa rautatieasemalle, eikä koskaan palaa; Helene on vaiennut, hän ei ole särkenyt lumousta puhumalla.

Helene ei puhu juutalaisesta äidistään, ei onnettomasti päättyneestä ensimmäisestä rakkaudestaan, ei aviomiehestään Wilhelmistä, natsista, joka rakentaa natseille moottoriteitä. Helene jopa menettää nimensä, kun Wilhelm nimeää vaimonsa Aliceksi salatakseen tämän puolijuutalaisuuden.

Kirja on saanut saksalaisen kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2007, ja se on ollut lukija- ja arvostelumenestys.

Itse en innostunut. Franck käyttää jonkinasteista tajunnanvirtatekniikkaa, mutta teksti ei virtaa, vaan takertuu loputtomasti yksityiskohtiin. Vaikeasti siedettävä tyyli vähänkin kärsimättömälle lukijalle. Kirjan jännite ei ollut niin vahva, että olisin halunnut tai jaksanut paneutua tekstiin täysillä.

Kirjaa markkinoidaan sillä, että se kertoo naisista sodan jaloissa. Tämäkään puoli ei vakuuttanut minua. Jos haluaa lukea naisista sodan jaloissa, kannattaa lukea vaikka Sofi Oksasen Puhdistus. Paljon odotan asiassa myös Atiq Rahimin kirjalta Kärsimysten musta kivi, jonka bongasin jokin aika sitten. Siitä myöhemmin.

Mies pimeässä

Tänä syksynä Paul Austerilta ilmestyi kirja, jossa on kaksi teosta: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa.

Mies pimeässä on taattua Austeria. Kirjassa kulkee useita kertomuksia lomittain. On iäkäs August Brill, joka asuu yhdessä tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Brill valvoo yöt ja kehittelee kertomusta, jonka päähenkilö on Owen Brick. Brick elää Yhdysvalloissa, joka suistui sisällissotaan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Sota syntyy Brillin päässä ja jatkuu niin kauan kuin tämä keksii kertomustaan. Siksi Brill on tapettava, ja tappajaksi on valittu Owen Brick. Tätä Austeria minä ihailen ja rakastan, kertomusta kertomuksen päälle ja lomaan.

August Brillin tyttärellä Miriamilla ja tyttärentyttärellä Katyalla on omat tarinansa. Miriam on toipumassa avioerosta ja Katya siitä, että hänen poikaystävänsä surmattiin raa'asti Irakissa.

Mies pimeässä on parhaimmillaan niin kauan kuin Brill istuu pimeässä ja kehittelee Owen Brickin tarinaa. Tunnelma latistuu, kun Katya laskeutuu alakertaan ja isoisä alkaa kertoa hänelle omaa rakkaustarinaansa.

Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Kirjan toisen osan lukemisen jätän tuonnemmaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa ei ole oikein vakuuttanut kriitikoita, siksi se ei oikein kiinnosta.

Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason parantaa kirja kirjalta, ja kirja kirjalta pidän enemmän hänen kirjoistaan. Tämän syksyn uutuus Hyytävä kylmyys ei petä odotuksia. Indridasonin kirjoissa henkilöt kehittyvät ja paljastavat itsestään aina jotakin uutta. He ovat hyvin eläviä, ja heistä tulee lukijalla melkein kuin hyvän päivän -tuttuja. Tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan paremmin Indridasonin rikospoliisiin Erlenduriin ja hänen tyttäreensä Evaan. Niin kuin Indridasonilla aina, rikos on tavallaan kuin tausta tai kulissi, jonka puitteissa Erlendurista ja hänen läheisistään kerrotaan.

Rikos on tällä kertaa hyvin piilossa, mutta juuri siksi hyytävä. Eipä auta kertoa enempää, etten paljastaisi juonta. No, sen sanon vielä, että juttu lähtee liikkeelle itsemurhasta, joka aukottomasti myös näyttää siltä.

Sekin Indridasonin kirjoissa on mukavaa, että niiden kautta pääsee tutustumaan Islantiin ja sen kansan omaleimaisuuteen.

Ehdottomasti kannattaa lukea. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Suomen Dekkariseura, joka myönsi Indridasonille tämän vuoden ulkomaisen rikoskirjallisuuden kunniakirjan.

Neidonkenkä

Tämän syksyn uutuuksista olen lukenut ensimmäisenä Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Kirja jatkaa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulenkevät sekä Lakanasiivet.

Neidonkengässä tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt: maalta kaupunkiin muuttanut Anna, hänen kälynsä Hilda ja Karjalasta siirtolaisena Kuopioon tullut Helvi, nuoret Ani, Mari ja Arvi sekä lapset Juho ja Saaralotta. Mukana on myös kuopiolaisia kummastuttava tohtori Kelon uusperhe. Lehtivaara on jättänyt toimittajan työnsä ja hän escorteeraa saksalaista toimittajaa Marieke Candrixia.

Henkilöitä on paljon. En tiedä, selviääkö tästä henkilögalleriasta, jos ei ole lukenut sarjan aiempia kirjoja. Minullakin edellisten lukemisesta on sen verran aikaa, että väkimäärä tuotti vaikeuksia. Tuohon joukkoon on lisättävä vielä ravintola Tatran omistaja Edith Valli ja hänen rakastajansa Ensio Mertanen, jonka nimipäivien viettoon kirjassa valmistaudutaan.

Edellisten kirjojen tavoin Kähkönen hallitsee upeasti savolaisuuden vivahteet ja vuoden 1942 tunnelmat. On kesä, ja takana ankea talvi, jonka aikana kaikki kuihtuivat ruoan puutteessa. Ihmisiä hämmentää saksalaisten sotilaiden paljous kalakukkokaupungissa; joku kirjassa sanoo, ettei mahtunut elokuvateatteriin, kun se oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Nimensä kirja on saanut Suomessa harvinaisesta kämmekästä, Neidonkengästä, jota Juho-poika etsii Puijonlaakson metsistä. Se on myös vertauskuva sille, mitä komeat saksalaiset sotilaat merkitsevät nuorille neitokaisille, Anille ja Marille. Äitien sydäntä pakottaa huoli tyttöjen kohtalosta, eikä suotta.

Kuopio-sarjaa voi suositella kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Kähkönen kirjoittaa rikasta ja vivahteikasta kieltä, niin vivahteikasta, että joskus se tuntuu tässä kirjassa itsetarkoitukselta.

Kuopio-sarjan tasosta kertoo se, että Lakansiivet oli ilmestysmisvuotenaan 2007 Finlanda-palkintoehdokkaana.