Siunattu koti

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti. Kun novellikokoelma saa New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon, Pennin Hemingway Awardin, O'Henry Awardin ja Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon, kokoelma on suorastaan pakko lukea. Itse kyllläkin päädyin lukemaan tämän kokoelman sen jälkeen, kun olin lukenut Lahirin loistavan novellikokoelman Tuore maa.

Tämä siunattu koti -kokoelman suomenkielinen nimi viittaa kolmanneksi viimeiseen novelliin, jossa intialaissiirtolainen nuoripari löytää uudesta asunnostaan aina vain uusia kristittyjä symboleja. Sukulaisten naittama pari vasta opettelee tuntemaan toisiaan, mutta vieraus vain kasvaa ja tulee näkyviin symbolien myötä.

Kokoelman englanninkielinen nimi on Interpreter of Maladies, Tuskien tulkki, joka on kolmannen novellin nimi. Satunnainen turistiopas Kapasi ihastuu kuljettamaansa turistiin tai kuvitelmaansa hänestä, ja tulkitsee väärin tätä kolmen lapsen äitiä ja tämän suhdetta mieheensä. Tästä novellista pidin ehkä eniten, tai ainakin se liikutti ja herätti myötätuntoa Kapasia kohtaan.

Tässä kokoelmassa niin kuin aikaisemmassa kokoelmassaankin Jhumpa Lahiri kuvaa kahden kulttuurin, Intian ja Amerikan välimaastossa eläviä ihmisiä. Lahirin novellit eivät ravistele eivätkä huuda. Ne kertovat tarinaansa leudosti kuin kesätuuli, lämmöllä ja hellästi.

Suosittelen lämpimästi.

Unio Mystica

Varasin Panu Rajalan Unio Mystican suurin odotuksin ja innostuneena. Kun sain sen, kauhistuin kirjan valtavaa kokoa: 832 sivua. Myös Rajalan julkisuuskuva epäilytti. Mutta sain taas kerran yllättyä iloisesti.

Waltari on yksi rakkaimmista kirjailijoistani. Tosin olen lukenut vain historialliset romaanit ja Felix onnellisen. Monen muun seikan lisäksi minua on koskettanut se, miten Waltarin henkilöt kamppailevat ja tuskailevat oman unio mysticansa kanssa. Olen aina ajatellut, että heissä näkyy kirjailijan oma kamppailu jumalasuhteensa kanssa, ja tämän Rajala todistaa Unio Mysticassa. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Panu Rajala selvästi arvostaa suuresti, melkein kuin rakastaa Waltaria ja se näkyy kirjassa. Kiitos siitäkin. Ehkä juuri siksi kirja on hyvin kattava ja elävä kuva Waltarista, luomisen kivuista, hurmiosta, uskomattomasta herkkyydestä, meediomaisesta yhteydestä menneisyyteen ja samaistumisesta sen henkilöihin. Kaikkea tätä luin ahmimalla.

Waltarin tuotteliaisuus oli käsittämätön, siitä en ollut tiennyt. Kirja synnytti halun ryhtyä tutkimaan Waltarin tuotantoa ajalta ennen historiallisia romaaneja. Rajala oli saanut käyttöönsä kirjeet, joita Mika Waltari kirjoitti ystävälleen Jalo Sihtolalle. Hieno lisä hienoon ja erinomaisen luettavaan kirjaan.

Olen kyllä tiennyt, että korkeakirjalliset piirit tuomitsivat ja ehkä yhä tuomitsevat Waltarin viihdekirjailijaksi. Johtuuko tuomio hänen suuresta tuotteliaisuudestaan? Vai ehkä kateudesta? Minä rakastan Waltarin kirjoja ja niiden kaunista kieltä, joka on suomea kauneimmillaan. Panu Rajalan kirja vain vahvistaa ajatuksiani Waltarista.

Tuore maa

Jhumpa Lahirin Tuore maa on yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä syksynä lukenut. Kirja on kahdeksan novellin kokoelma. Se on saanut maailman suurimman novellikokoelmalle myönnettävän palkinnon, Frank O´Connor -palkinnon.

Luin kirjan nautinnolla, Lahiri on upea kertoja. Ehkä eniten pidin kokoelman niminovellista, jossa leskeksi jäänyt isä tulee vierailulle tyttärensä perheen luokse. Isän ja tytön vieraantunut ja jotenkin hyvin nykyajasta tuttu suhde on kuin veitsenterällä kävelyä. Kumpikaan ei oikein tiedä, mitä toisella tekisi. Isä solmii lämpimän suhteen pieneen tyttärenpoikaansa, ja heissä tytär katselee kuin omaa menneisyyttään tai sitä, mitä se olisi voinut olla.

Muut novellit eivät jää jälkeen niminovellista. Paljon pidin myös kokoelman toisesta osasta, jossa kerrotaan nuoren naisen ja nuoren pojan kohtaamisista eri aikoina, eri paikoissa ja eri näkökulmista. Lahirin henkilöt tuntuvat uskomattoman todellisilta, samoin heidän elämänsä. Näistäkin kahdesta jäi sellainen tunne kuin olisin joskus nuoruudessani tuntenut heidät.

Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka kasvoi Rhode Islandissa ja asuu nykyisin New Yorkissa. Hänen esikoisteoksensa Tämä siunattu koti, novellikokoelma sekin, sai vuonna 2000 Pulitzerin palkinnon, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon ja Pennin Hemingway -palkinnon. Täytyy lähteä hakemaan se kirjastosta. Samoin Lahirin romaani Kaima.

Groznyin enkeli

Elokuussa kerroin norjalaisen toimittajan Åsne Seierstadin kirjasta Groznyin enkeli, joka kuvaa orpolasten elämää sodan runtelemassa Tsetsenian pääkaupungissa Groznyissä. Lasten lisäksi kerrotaan heidän auttajastaan, Hadizat Gatajevasta.

Joitakin aikoja sitten luin Helsingin Sanomista uutisen, joka herätti ristiriitaisia tunteita. Uutisen mukaan Hadizat Gatajeva ja hänen puolisonsa Malik Gatajev on pidätetty Kaunasissa, jossa he pitävät orpokotia tsetseeniorvoille. Heillä on edelleen lastenkoti myös Groznyissä.

Kaunasin syyttäjäviraston mukaan pariskuntaa epäillään omaisuuden kiristämisestä. Lietuvos Rytas -lehden mukaan Gatajevit ovat kieltäneet syyllisyytensä ja he pitävät syytöksiä mustamaalauksena. Lehden mukaan Gatajevien väitetään tehneen lastenhoidosta bisnestä.

Hadizat Gatajeva on tullut tutuksi myös Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvasta Melankolian 3 huonetta. Honkasalo ja elokuvan tuottaja Kristiina Pervilä ovat vedonneet Gatajevien puolesta.

Gatajevit ovat Venäjän kansalaisia, joilla on väliaikainen oleskelulupa Liettuassa.

Linnunaivot

Sain juuri loppuun Johanna Sinisalon Linnunaivot, ja olin iloinen niin kuin olen aina, kun löydän hyvän kotimaisen kirjailijan. Olisihan Sinisalon laatu pitänyt tietää jo siitä, että hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Ennen päivänlaskua ei voi, mutta kuten tavallista, olen suhtautunut Sinisaloon varauksella niin kuin yleensäkin suhtaudun kotimaisiin kirjailijoihin. Linnunaivot on ensimmäinen romaani, jonka Sinisalolta luen, mutta ei taatusti viimeinen.

Linnunaivot kertoo Heidistä ja Jyrkistä, jotka lähtevät vaativalle vaellukselle Tasmaniaan. Jyrki on lähes ekofasismiin saakka ympäristötietoinen nuori mies, kokenut vaeltaja. Heidi on ensikertalainen, joka lähtee mukaan enemmänkin mielenkiinnosta nuorukaista kohtaan.

Reitit vaikeutuvat ja tunteet kiristyvät. Kirjan jännite kestää koko ajan, mutta lopussa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Minne elintärkeä sytkäri häviää? Kuka sabotoi vaelluskenkiä, mistä jälki ihmisestä ilmestyy polulle, jolla ei olisi pitänyt kenenkään kulkea viikkoihin tai kuukausiin?

Heidi ja Jyrki kertovat tarinaa vuorotellen. Kolmannen näkökulman antaa Heidin veli, häirikkö ja ilkivallantekijä, jotka vetelee töpselit irti kauppojen pakastimista, nappaa vauvan vaunuista ja jättää nyytin jonnekin kauemmaksi ja niin edelleen.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Yleensä on pidä siitä, että lankoja ei solmita lopussa yhteen, mutta tässä kirjassa se ei kiusannut minua. Olen miettinyt sille lopun, jonka logiikka kestää kirjan aikaisempien tapahtumien valossa.

Ai niin, ja se piti vielä mainita, että oikeastaan neljäs ja hyvin tehokas näkökulma kirjassa ovat lainaukset Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän.

Linnunaivot on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Hieno Marie

Arne Nevanlinnan Marieta pidettiin vahvana ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Niin ei käynyt. Sofi Oksanen ajoi edelle. Niin tapahtui myös silloin, kun luin molemmat kirjat peräkkäin.

Hain molemmat kirjat lainaksi, kun kuulin radiosta keskusteluohjelman, jossa pohdittiin näitä kahta kirjaa. Minulla kävi niin, että Oksasen Puhdistus valtasi niin mieleni, että Marie painui kauas taka-alalle.

Se on sääli, ja minun on luettava Marie uudelleen. Se on hieno kirja ja myös hienosti kirjoitettu kirja. Sata vuotta täyttävä Marie muistelee vanhainkodissa elämäänsä, tai pikemminkin elää sitä uudelleen.

Hän syntyi Strasbourgissa, joka oli vuorotellen ranskalainen ja saksalainen kaupunki. Se hämmensi lasta ja teki hänestä ulkopuolisen. Ulkopuolisuus jatkui, kun Marie meni naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa, joka hänkin oli ulkopuolinen suomalaistuvassa Helsingissä, jossa kaiken lisäksi oli venäläisiä ja ruotsalaisia vaikutteita.

Mitenkähän Marieta pitäisi lukea? Porvaristytön tarinana vai sukutarinana? Miten vaan, molemmat tasot kirjasta löytyvät. Se ihmetytti, että yli 80-vuotias mieskirjailija pystyy niin hyvin kuvaamaan naisen elämää ja tunteita.

Muistan yhden upean jakson, jossa Marie haluaa laittaa eurooppalaisen illallisen vierailleen. Hän ei löydä tarvikkeita Helsingistä ja niin hän valmistaa illallisen niistä tarvikkeista, joita saa, mutta antaa ruokalajeille hienot venäläiset nimet. Jaksossa on sitä samaa sarkasmia kuin Mariessa ja hänen elämässään muutenkin.

Täydellinen päivä

Aloin lukea Melania G. Mazzuccon kirjaa Täydellinen päivä, kun siitä oli puhetta Helsingin Sanomien Lukupiirissä. Lukemaan houkutteli myös se, että Mazzuccon edellinen kirja Vita, Elämäni, voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan.

En pitänyt Täydellisestä päivästä monestakaan syystä. En siksi, että en pidä kirjoista, jotka porautuvat syvälle murhaajaehdokkaan pään sisälle. En halua tietää, mitä siellä tapahtuu. Porautumisesssa on aina jotakin sairasta. Ja etenkään en pidä kirjoista, joissa lapsia uhataan väkivallalla.

En myöskään pitänyt Mazzuccon tavasta kirjoittaa jahkaavia selityksiä yksinkertaisille asioille. Pitkä kappale asiasta, josta olisi selvinnyt lauseella tai parilla. Tuntui kuin kirjailija oli varta vasten yrittänyt saada kirjaansa lisäsivuja.

Yhdessä kohtaa minulle kävi samoin kuin joillekin muille kirjan lukeneille. Henkilöt alkoivat tuntua oikeilta, etenkin lapset. Ehkä heihin oli helppo samaistua.

Ja kun kirja kerran herätti kielteisiä ajatuksia, sanottakoon vielä sekin, etten pitänyt siitäkään, että tapahtumat sijoittuivat Roomaan, josta haluan ylläpitää ihan toisenlaista mielikuvaa.

Huh! Täytynee etsiä käsiini Mazzuccon Vita, elämäni ja toivoa, että se on niin hyvä kuin on annettu ymmärtää.

Onnea Sofi!

Sofi Oksanen on saanut tämänvuotisen Finlandia-palkinnon teoksestaan Puhdistus. Onnea sylin täydeltä, kirja on sen totisesti ansainnut. Kopioin tähän alle tekstin Ylen sivuilta.

"Kirjailija Sofi Oksasen romaani Puhdistus on saanut Finlandia-palkinnon. Palkinnon saajan valitsi tänä vuonna toimittaja ja filosofian tohtori Pekka Tarkka.

Tarkan mukaan Puhdistus on jäntevä, julma ja ehjä kirja, jossa yhdistyvät draaman keskitys ja kerronnan moniulotteisuus. Jylhä aihe on nivottu vaivattomasti rikkaaseen kudokseen, jossa Viron ensimmäisen tasavallan kulttuuri ja sitä seurannut sairaan ideologian orjuutus näkyvät jyrkkinä vastakohtina.

Romaani kuvaa Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun naisten kokemusten avulla. Teos keskittyy erityisesti naisten kokemaan väkivaltaan. Tarkan mukaan romaani tuokin historian rinnalle nykyhetken todellisuuden - yhä voimistuvan kansainvälisen rikollisuuden, joka alistaa ihmiset ja varsinkin naiset nyrkkivallan ja ihmiskaupan uhreiksi."

Åsa Linderborg

Olen juuri saanut luettua Åsa Linderborgin kirjan Minua ei omista kukaan. Monet ovat pitäneet sitä jopa syksyn kirjallisena tapauksena. Ehkä se onkin. Joka tapauksessa hyvä kirja, ja omaelämäkerrallinen kertomus siitä, miten lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi poikkeuksellisissa oloissa.

Åsan isä oli alkoholisti, jonka vaimo lähti ja jätti pienen tyttärensä miehelleen. Åsasta tuli isänsä paras kamu. Elämä on alkoholistisen boheemia: tässä perheessä ei harjata hampaita eikä käydä pesulla. Tytär menee nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, isä ei patistele lasta petiin tavallisin "aamulla on mentävä kouluun" muistutuksin.

Selvin päinkin Leif-isä ajelehtii jonkinlaisessa holtittomassa usvassa. Hänen elämässään realismia on vain työ karkaisijamestarina. Pieni Åsa pelkää, seuraa sivusta ja sopeutuu. Iskä rakastaa häntä ja hän iskää.

Murrosiässä tulee kapina ja häpeä ja tytär loitontuu isästään. Myöhemmin he löytävät jälleen toisensa, mutta koskaan he eivät pysty puhumaan yhteisestä elämästään, sen kivuista ja peloista.

Kirjassa kysytään, pettivätkö vanhemmat pienen tyttärensä. Näin Åsa vastaa: Äiti ehkä, isä ei. Hänhän oli lahjoittanut minulle kaiken rakkautensa. Isä ehkä, äiti ei. Hänhän oli aina ollut paikalla, kun tarvitsin häntä. Aika tasapainoinen ja syvästi ymmärtävä vastaus.

Kannattaa ehdottomasti lukea.

Leijapoika

Loppujen lopuksi kirjat ovat mitä suurimmassa määrin makuasia: yksi pitää tyttärestä, toinen äidistä. Minusta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on parempi kuin Hosseinin Leijapoika, mutta paras ystäväni arvostaa enemmän Leijapoikaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi Leijapojasta. Pidän siitä paljon. Hossein on armoitettu tarinankertoja, joka vie lukijan elävästi Afganistanin pölyisille kaduille.

Leijapoika tuli mieleeni siksi, että kirjasta tehty elokuva esitetään matineanäytäntönä Nurmeksessa joulukuun ensipäivinä.

Kirja kertoo kahden pojan ystävyydestä, ystävän pettämisestä ja sovituksesta. Amir on syntynyt rikkaaseen afganistanilaiseen sukuun. Hassan on Amirin isän palvelijan poika. Tämä on lähtöasetelma.

Pojat ovat ystäviä, mutta eivät tasavertaisia: he ovat eri yhteiskuntaluokasta, he edustavat eri heimoa ja uskontoa. Toinen on loppupelissä kuitenkin isäntä, toinen palvelija.

Hassan voisi uhrata kaiken Amirin edestä, mutta yhtälö ei toimi toisinpäin. Amir näkee, miten hänen oman yhteiskuntaluokkansa pojat tekevät väkivaltaa Hassanille ja nöyryyttävät häntä, mutta ei mene auttamaan ystäväänsä. Siitä petoksesta sikiää koko iän kestävä syyllisyys, jolle on etsittävä sovitusta.

Odotan paljon elokuvalta. Yltääkö se samaan kuin Siddiq Barmakin Osama, joka esitettiin television Teema-kanavalla muutama kuukausi sitten? Osama on pieni tyttö, jonka on pukeuduttava pojaksi, jotta hän voisi Afganistanissa elättää äitinsä ja itsensä. Sieluun saakka viiltävän surullinen tarina.

Hurja visio

Olen tähän saakka uskonut tai uskotellut itselleni, että loskaiset talvet ovat pahinta, mitä ilmastonmuutos meille tuo. Luettuani moneen kertaa kiitetyn Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa en ole enää sitä mieltä. Kyse on ihan muun kokoluokan asiasta.

Isomäki on tiedetoimittaja ja siksi kirjan pohjalla ovat tosiasiat Grönlannin ikijäätikön sulamisesta. Se, miten Isomäki kuvaa jään sulamista ja sitä seuraavaa prosessia, on niin todentuntuista, että se nostaa hiukset pystyyn. Turha kai kuvitella, että "siinähän vaan jää sulaa" tai "siinähän vaan jäälohkareet pullahtavat mereen, sinne mahtuu".

Kirjassa satoja kilometrejä kanttiinsa suuruisen jäälohkareen valuminen mereen synnyttää hyökyaallon, joka on monta sataa metriä korkea ja se myös tuhoaa kaiken monen sadan metrin korkeuteen saakka.

Ennen olisin sanonut tässä kohdin, että ei sellaista voi tapahtua nykyaikana. Isomäki sanoo, että sellaista on tapahtunut ennen, voi tapahtua nyt ja tulee tapahtumaan vastaisuudessakin.

Kirja myös antaa yhden vastauksen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, miksi esimerkiksi Intian kaltainen kulttuuri, joka aikanaan edusti korkeinta kulttuuria maailmassa, on voinut yhtäkkiä taantua satoja vuosia taaksepäin.

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa voi hyvinkin olla yksi niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Suosittelen lämpimästi.

Loistava Hosseini

Khaled Hosseinin kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa on sanottu, että sen jälkeen eivät uutisotsikot enää näytä samalta. Niin on todella tapahtunut. Kirjan luettuani en ole lukenut yhtään uutista Afganistanista tai Kabulista muistamatta kirjan Mariamia ja Lailaa.

Muistan uutisia lukiessani myös Kabulin kadun, jolla nuo kaksi naista ja heidän läheisensä elivät ja kuolivat. Aivan kuin olisin itsekin joskus kävellyt sitä, haistanut lämmön ja tomun, nähnyt kirjan kuvaamat ihmiset ja tuntenut heidän tarinansa. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle matka vieraaseen maahan ja ihmisyyteen. Hieno matka, jota en unohda enkä haluakaan unohtaa.

Afganistanin naisten osa on rankka ja raaka. Heidän elämäänsä määrittävät sota, talibanit ja miehet, joiden silmissä he naiset eivät ole mitään. Tätä vasten Hosseinin kuvaama naisten ihmisyys näyttäytyy selkeänä ja kirkkaana. Siinä on kirjan kauneus.

Erityisesti minua kosketti kirjassa Mariamin epäitsekkyys ja se, mistä tänä päivänä ei osata edes puhua, uhrautuminen. Hosseini kuvaa taitavasti, miten uhrautuminen ja kuolema antavat arvon Mariamin jo melkein loppuun kuluneelle elämälle, tekevät siitä täyden ja merkityksellisen elämän.

Käsin kosketeltavaa kirjassa on pelko, kun talibanit partioivat kaduilla aseineen ja jeeppeineen. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole, on vain mentävä kadulle, jolla mikä tahansa toisen rikkeeksi määrittelemä seikka voi johtaa teloittamiseen.

Kirja on tehnyt vaikutuksen muihinkin kuin minuun. Heti ilmestyttyään se nousi Englannin ja Amerikan kirjaliston ykköseksi.

Tähän palaan

Nyt teen itselleni harvinaisen tempun, ja menen hakemaan kirjastosta kirjan, jonka luin vasta vähän aikaa sitten, Antonio Munoz Molinan Sefaradin. Olen jo kertonut kirjasta tuolla aiemmissa blogiteksteissä, taisi olla elokuun puolella.

Katselin nimittäin television teemalta kiitettyä dokumenttia Kristalliyöstä. Ehkä se sai minut muistelemaan Molinan kirjaa, sen upeaa kerrontaa ja ennen kaikkea viisautta.

Kirja muun muassa antoi yhden selityksen sille, miksi juutalaiset eivät lähteneet Saksasta ennen kuin se oli jo myöhäistä. Sehän on käsittämätöntä: miksi ihmiset jäivät paikoilleen ja tuhottaviksi, vaikka heidän täytyi nähdä ja ymmärtää selvästi, mitä juutalaisille tapahtui.

Molinan mukaan ihminen pitää kiinni tutusta ja totutusta, eikä suostu tai edes pysty ymmärtämään jotakin, joka poikkeaa niistä niin paljon kuin natsi-Saksassa oli laita.

Kirjailija antaa esimerkin: kun juutalaisia haettiin kodeistaan ja vietiin pois, yksi perhe ei lähtenyt, koska posti tuli tänäänkin; mikään ei voi olla vialla, kun meille tuodaan posti. Sen, mitä näemme ympärillämme, täytyy olla aistiharha.

Perhe piti kiinni niistä asioista, jotka olivat edelleen ja vieläkin niin kuin ne olivat aina olleet ja kieltäytyi uskomasta sitä, mitä ympärillä näki. Minusta tämä on järkeen käypä selitys.

Olisikohan niin, että Sefarad on ollut parasta, mitä olen viime kuukausina lukenut, sillä vain todella hyvät kirjat jäävät elämään mielessä Sefaradin tavoin?

Niccolo Ammaniti

"Lahjakkuus on italiaksi Ammaniti," on Timesin kriitikko sanonut Niccolo Ammanitista tämän uuden kirjan Taivaan ja maan väliltä arvostelussa. On niin paljon sanottu, että oli pakko lukea kirja. Yhdyn moniin arvostelijoihin: Ammaniti on loistava kertoja. Hän sai kirjastaan Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ansaitusti. Kirjasta on myös tekeillä elokuva.

Päähenkilö on vähän toisellakymmenellä oleva Cristiano Zena. Hän elää syrjäytynyttä elämää isänsä kanssa. Isä on rankka kasvattaja, mutta hän rakastaa poikaansa. Isä on myös natsi, joka on siirtänyt ideologiaansa pojalleen, natsismi tulee kuitenkin ilmi vain ikäänkuin välihuomautuksena. Heillä on kaksi ystävää, juoppo Danilo ja henkisesti sairas Quattro Formaggi. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös sosiaalityöntekijä Beppe Trecca.

Yhteistä kirjan aikuisille on, että he sotkevat elämänsä totaalisesti sen viikon tai kahden aikana, joita kirjassa seurataan. Cristiano, melkein lapsi, notkuu aikuisten liepeillä ja kantaa vastuuta ennen kaikkea isästään, mutta myös tämän kahdesta ystävästä. On rankkaa seurata, miten poika rakastaa isäänsä ja suojelee isäänsä.

Kirja imaisee heti mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Suoraan sanoen pelotti nähdä, miten kirja loppuu. Se jää oikeastaan avoimeksi, lukijan tehtäväksi jää miettiä mieleisensä ja järkeenkäypä loppu. Hyvä, mutta rankka kirja. Joku on sanonut, että Ammanitin lämmöllä kuvaamissa henkilöissä on kaikesta huolimatta outoa valoa. Kyllä minäkin sellaista olin aistivinani ainakin välillä.

Suuri pettymys

Olen juuri saanut luettua Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian. Odotukset olivat korkealla, kun olin lukenut Hustvedtin edellisen, Kaikki mitä rakastin, ja pitänyt siitä kovasti. Jopa niin kovasti, että hankin kirjan itselleni.

Mutta, mutta. Olen lukenut arvosteluja, joiden mukaan Amerikkalainen elegia lunastaa edellisen kirjan synnyttämät lupaukset, mutta en ole samaa mieltä. Olin pettynyt. Ehkä lukukokemukseen vaikutti myös se, että olin ennen elegiaa lukenut Hustvedtin puolison Paul Austerin loistavan uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Ehkä odotin vaimolta samaa mestarillisuutta kuin puolisoltaan.

Ensimmäiseksi elegiassa tökki miespuolinen päähenkilö. Kirjailija sanoo hänessä luoneensa itselleen veljen, jota hänelle ei koskaan ollut. Minusta päähenkilö ajatteli, tunsi ja reagoi alusta loppuun kuin nainen. En missään vaiheessa kokenut häntä mieheksi. Jo se riitti lähes pilaamaan lukukokemuksen.

Elegiaan oli myös sotkettu liikaa aineksia: oli päähenkilöiden isän tarinaa, veljen rakkaustarinaa, sisaren erosotkua, veljen toisen rakastetun sotkua ja kaiken lisäksi epälukuinen määrä päähenkilön potilaiden sotkuja. Ja tätä kaikkea vähän raapaisten sieltä ja vähän tuolta. Punainen lanka katosi tuon tuostakin. Lisäksi pitkin kirjaa oli kummallisia muutaman lauseen tekosyvällisiä selvityksiä.

Luulenpa, että kirjailijan olisi kannattanut pitää kirjansa ainekset vielä jonkin aikaa mietintämyssyssä ja kirjoittaa kirja vielä muutaman kerran uudestaan. Ehkä se olisi karsinut turhan ja jättänyt kaipaamani timantin jäljelle. Ei kai tässä vain ole kyse siitä, että kustantaja painostaa kirjailijaa tuottamaan joka vuosi ja liian kiireesti kirjan markkinoilla?

Ei, en pitänyt tästä kirjasta yhtään, vaikka kahlasinkin sen läpi. Ja kyllä, kyllä. Siri Hustvedtin edellisestä pidin paljon.

Loistava Auster

Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Näillä sanoilla alkaa Paul Austerin uusin romaani Sattumuksia Brooklynissa. Kirja vaikutti minuun voimakkaasti. Sen laskeminen käsistä oli vastahankaista, ja joka kerran tunsin iloa, kun sain taas tarttua siihen. Aika harvat kirjat synnyttävät tällaisen reaktion. Kirjaa lukiessa nautin joka hetki.

Sattumuksia Brooklynissa kertoo elämästä, joka ottaa kiinni jo melkein luovuttaneet ihmiset, täyttää heidät ja kantaa heitä. Kirjaa lukiessa tuli usein mieleen keittiöni seinällä oleva pieni puutaulu, jossa sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Asiat järjestyvät myös Austerin kirjassa, eivät aina heti eivätkä mieleisesti, mutta kuitenkin.

Kertoja on kuusikymppinen eläkeläinen Nathan, jolla on todettu keuhkosyöpä. Hän palaa lyötynä lapsuutensa Brooklyniin, missä hän tapaa muita lyötyjä, muun muassa sisarenpoikansa Tomin, jolle oli ennustettu loistavaa tulevaisuutta. Nathan tutustuu Tomin työnantajaan ja työtoveriin, Tomin suureen rakkauteen, ja ihan uudelle tolalle hänen elämänsä menee, kun Nathanin yhdeksänvuotias, puhumaton sisarentytär yhtäkkiä ilmestyy enonsa ja isoenonsa luokse. Auster heittää mukaan vielä pari naista, ja nyt koossa on kirjava joukko ihmisiä, jotka pelastavat toinen toisensa ja antavat toinen toisilleen elämän.

Loistava, loistava kirja.

Lohtua surussa

Surin äitini kuolemaa monella tavalla, mutta yksi tärkeä tapa olivat tietysti kirjat. Luin Anja Kaurasen Ihon ajan, Simone de Beauvoiren Lempeän kuoleman ja Hannu Mäkelän Äidin. Kaikki ne kertovat äidin kuolemasta.

Hannu Mäkelän Äidissä kosketti eniten ehkä se, että kirjan äiti, käsittääkseni Mäkelän oma äiti sairasti Alzheimerin tautia tai dementiaa, joskus tunsi lapsensa, joskus ei. Oli helpottavaa lukea, että tauti aiheutti toisille samanlaisia olotiloja kuin itsellekin. Kirja auttoi ymmärtämään ja päästämään irti siitä, mistä halusikin päästä irti.

Simone de Beauvoiren Lempeässä kuolemassa tunnistin sekä isäni että äitini kuoleman. Se oli todellakin lempeä, vaikka kuoleminen, kuoleman tekeminen, ei ollutkaan helppoa kenellekään mainituista. De Beauvoire erittelee äitinsä sairastamisen ja kuoleman synnyttämiä tunteita tavalla, joka selvitti omiakin ajatuksiani.

Anja Kaurasen Ihon aika kosketti minua ehkä kuitenkin eniten. Käsittääkseni Ihon aikakin on elämänkerrallinen tai henkilökohtainen kirja. Kauranen uskaltaa kertoa myös rajuista kielteisista tunteista niin äidin ja tyttären aiemmassa historiassa kuin kuoleman läheisyydenkin aikana. Tämän kirjan luin myös ensimmäiseksi äitini kuoleman jälkeen; samaistuminen oli rajua.

Ehkä yllättävää, mutta mikään näistä kolmesta kirjasta ei ole synkkä eikä ahdistava. Päinvastoin.

Vargas kiehtoo

Olen viime ajat lukenut Fred Vargasin tuotantoa. Eilen lopetin kirjan Pystyyn, kuolleet!

En voi kuin ihailla Vargasin tyyliä. Kirjassa rikosta selvittää kolme tutkijaa, joista yhden erikoisala on esihistoria, toisen keskiaika ja kolmas tutkii ensimmäistä maailmansotaa. Apuna heillä on vanha eläkeläispoliisi, joka asuu samassa talorähjässä, jossa jokaisella asukkaalla on oma kerroksensa.

Vargas ei mässäile murhilla ja rikoksilla. Tässäkin kirjassa pääosassa tuntuvat olevan erikoislaatuiset tutkijat ja heidän mielenliikkeensä, erityisesti keskiaikaa tutkivan Marcin ajatukset. Ja erikoislaatuista on myös heidän elämänsä.

Pidän kovasti myös Vargasin tavasta kirjoittaa, hänen tavastaan edetä hitaasti ja maalaillen. Tuon tuostakin kirjassa tulee kuitenkin vastaan näkökulmanvaihdos, joka yllättää, ilahduttaa ja piristää.

Yksi Vargas on vielä lukematta, mutta tässä välissä luen juuri kirjastosta saamani Paul Austerin uutuuden Sattumuksia Brooklynistä.

Yöpöydällä odottavat

Minulla on aina yöpöydällä kasa kirjoja odottamassa vuoroaan. Kirjakasa tuo minulle turvallisuuden tunteen; vielä riittää hyviä kirjoja senkin jälkeen, kun olen saanut tämän luettua. Ja yleensä minulla on myös kirjastossa useita kirjoja varauksessa.

Tällä hetkellä yöpöydän pinossa on lähinnä Fred Vargasia: Pystyyn, kuolleet!, Painu tiehesi ja pysy poissa, Ei takkaa, ei tupaa.

Niiden lisäksi lukemistaan odottaa Munos Molinan Täysikuu.

Kirjastosta varaan uutuuksia ja muitakin kirjoja. Tällä hetkellä varauksessa on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Pidin paljon hänen edellisestään Kaikki mitä kerran rakastin.

Varauksessa on myös Hustvedtin puolison Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä.

Lisäksi olen varannut Patricia Cornwellin kirjan Scarpetta 15. En oikein tiedä, miksi olen tämän varannut, kun en erityisemmin pidä Scarpettoista.

Adolfin linna

Olen katsonut viime viikkoina televisiosta uusintana tullutta Polttouhrit -sarjaa. Se on tuonut mieleeni alkukesästä lukemani Norman Mailerin kirjan Adolfin linna. Aloitin sen lukemisen, kun Helsingin Sanomat teki jutun Mailerista ja hänen kirjastaan. Kirja on vetävästi kirjoitettu, mutta lopetin kesken, kun se ei tuntunut minusta pääsevän asiaan. Se jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja hain kirjan uudestaan lainaksi. Adolfin linna on hyvä kirja, kannattaa lukea. Kannattaa myös varautua siihen, että sitä ei hevin unohda.

Norman Mailer on antanut kirjassaan lapsuuden Adolf Hitlerille. Hän kertoo lukeneensa taustaksi pari sataa kirjaa kolmannesta valtakunnasta ja sen johtajasta. Lapsuudesta on kuitenkin vain vähän tietoa. Kirja on siis kokoelma asiatietoa, keksittyä tietoa ja keksittyjä henkilöitä. Ja ehkä se, mihin aluksi petyin, oli että kirja kertoo enemmän Adiksi kutsutun Adolfin isästä Aloisista kuin hänen kuuluisasta isästään.

Nerokas ja kiehtova keksintö Mailerilta on se, että kirjan kertoja on paholainen. Se tai hän on pelissä mukana, kun Alois Hitler siittää pojan vaimolleen Klara Pözille. Myös paholainen laskee pikku Adolfiin oman siemenensä.

Mailer kuvaa myös, miten paholainen ja hänen apujoukkonsa ovat liikkeellä maailmanhistorian tiettyinä hetkinä ja tiettyjen ihmisten sieluissa. Näin tapahtuu kolmannen valtakunnan aikana, mutta myös Venäjällä, kun siellä juhlitaan uutta keisaria.

Mistähän syystä luettavakseni on tänä vuonna ohjautunut niin paljon kirjoja natsismista: Zusakin Kirjavaras, Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Moulinasin Sefarad, Mailerin Adolfin linna.

Kirjoista radiossa

Yle Radio ykkösessä on useita upeita kirjaohjelmia. Listaan niitä tähän kaikkien kirjanystävien iloksi.



Sunnuntai:
Klo 8 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Maanantai:
Klo 14 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Lukupiiri 22.9, 6.10, ja 1.12 klo 17.30 (Tarleena Sammalkorpi ja Seppo Puttonen)

Tiistai:
Loka-marraskuussa Kuka on kukin kirjallisuudessa klo 13.45, toinen lähetys klo 23.15 (Eeva Luotonen).

Ykkösen aamu-tv:ssä Aamun kirja klo 8.15 (Nadja Nowak ja Seppo Puttonen).

Perjantai:
Klo 13 Kirjakerho (Nadja Nowak, Tarleena Sammalkorpi, Seppo Puttonen).

Lauantai:
Klo 8 Kirjakerho.

Tämän runon haluaisin kuulla 13.9. ja 22.1. klo 19.03 (Tarleena Sammalkorpi)

Mustat morsiamet

Joku naistenlehtihaastattelu sai minut tarttumaan Sirpa Kähkösen romaaneihin, ja nyt olen myyty. Sain juuri loppuun Mustat morsiamet. Se on nuorisokirjailijana tunnetun Kähkösen ensimmäinen historiallinen romaani.

Mustat morsiamet kertoo Kuopiosta 1920- ja 1930 -luvuilla. Kirjan tyyli on jotenkin naivia, alussa se häiritsee, mutta nuoren naisen kasvutarina imaisee mukaansa ja tyyli alkaakin tuntua naivin sijasta pikemminkin selkeältä.

Anna on Savon korvesta Kuopioon piiaksi tullut nuori tyttö. Hän rakastuu, alkaa odottaa lasta ja ehtii mennä naimisiin ennen kuin saa tietää, että hänen miehensä on kommunisti. Eletään vahvasti 1918 -kansalaissodan jälkitunnelmissa. Mies vangitaan ja hän saa seitsemän vuoden vankeustuommion, jonka hän kärsii Tammisaaressa. Anni on menettänyt lapsensa synnytyksessä, mutta hän saa uuden perheen anopistaan, apestaan ja kälystään.

Luin kirjan ahmimalla. Se on historiaa, jonka Kähkönen tekee todeksi ja eläväksi. Olin kyllä tiennyt Elvi Sinervon kaltaisista tunnetuista vasemmistolaisista ja heidän kohtalostaan, mutta en sitä, että sodan voittaneiden lainkoura ulottui vaatimattomiin työläiskoteihin saakka.

Jos jostakin en kirjallisuudessa pidä, niin murteella kirjoittamisesta, mutta sitäkään en vierastanut Kähkösen kirjassa. Hän kirjoittaa savon murretta niin aidosti ja oikein, että oli melkein kuin oma mummoni olisi haastellut kirjan sivuilla.

Ehdin jo aloittaa Kähkösen Lakanasiivet, kun en tiennyt, että kirjat pitäisi oikeastaan lukea kronologisessa järjestyksessä. Mustien morsiamien jälkeen tulee Rautayöt, sen jälkeen Jään ja tulen kevät ja sitten Lakanasiivet.

Riemukas Mma

Olen lukenut kaikki Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjat. Eilen illalla aloitin uusimman, jonka nimi on Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe on Naisten etsivätoimisto nro 1:n - Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston - perustaja.

Mma Ramotswet eivät ole dekkareita eivätkä Mma Ramotswe ja hänen kumppaninsa Mma Makutsi ole etsiviä. Enemmänkin he ovat asioiden tutkijoita. Heidän työnsä sujuu letkeään ja tiukasti jalat maassa pitävään botswanalaiseen malliin.

Mma Ramotswen ohjenuorana on Clovis Andersenin kirja Yksityisetsivän toiminnan perusteet. Kirja antaa järkeviä neuvoja kuten, että etsivän on pidettävä suunsa kiinni, jotta se jolta jotakin etsitään, saa tilaisuuden puhua. Clovis Andersenin kirjan lisäksi Mma Ramotswe selviää ihmisten moninaisista ongelmista terveen järkensä avulla, ja sitä hänellä on paljon.

Ja kyllä, uudessa kirjassa taidetaan puhua naisten rakkaudesta kenkiin ja myös esimerkiksi siitä, mitä feminismi tekee miehelle. Kaikki tämä lempeään ja rehevän letkeään sävyyn - ja uskomattoman paljon hyvää mieltä lukijalle tuottaen.

Mma Ramotswe -sarjassa on yhdeksän osaa ja sen sanotaan nousseen maailmassa todelliseksi hyvän mielen menestystarinaksi. Uuden kirjan etuliepeessä kerrotaan, että kulttimaineeseen nousseella kirjalla on useita fanklubeja ympäri maailmaa ja siitä on tekeillä myös elokuva.

Molinan Sefarad

Viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt Antonio Munoz Molinan Sefaradia lukiessa. Huikea elämys. Tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat kirjan tarinoissa, on kuin olisi ollut pitkällä, öisellä kävelyllä Marc Chagallin maalauksissa. Ihmisistä, hyvin usein juutalaisista kertovia tarinoita on kaikkiaan 17.

Molina ei päästä lukijaansa helpolla. Kesti pari-kolme tarinaa ennen kuin pääsin tämän taiturimaisen tarinankertojan kelkkaan. Lauseet ovat pitkiä, joskus yksi lauseen sana johdattaa tarinan uuteen suuntaan. Joskus kertoja katsoo ihmisen vaiheita ulkoapäin, mutta ykskaksi kertojaksi muuttuukin ihminen itse.

Tarinat ovat irrallisia, mutta ne risteävät joskus. Tarinoita ja niiden ihmisiä yhdistää toiseus, pakolaisuus, muukalaisuus. Monesti tarinoista sävyttää pelko; odotetaan oveen koputusta, saappaiden rytmikästä kulkua oven takana käytävällä, kirjettä joka merkitsee lähtöä.

Molinan on sanottu olevan Nobelainesta. Olen vahvasti samaa mieltä. Yöpöydällä odottaa Molinan Täysikuu.

Ai niin, Sefarad on 1400-luvun lopulla Espanjan karkoittamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

Groznyin enkelit

Georgian ja Venäjän sota tuo mieleen Tsetsenian, ja se taas tuo mieleen Åsne Seierstadin kirjan Groznyin enkelit. Norjalainen Seierstad on luultavasti Pohjoismaiden tunnetuin toimittaja.

Hän matkusti Tsetseniaan 1994, kun Venäjä aloitti massiivisen hyökkäyksen maahan ja palasi sinne kymmenen vuotta myöhemmin. Kirjassaan hän kertoo Groznyin tämän päivän tilanteesta, ihmisten kokemista kauheuksista ja ennen kaikkea Groznyin enkeleiksi kutsutuista vapaaehtoisista, jotka auttavat lukematonta määrää sotaorvoiksi jääneitä, monin tavoin aikuisten sortamia lapsia.

Aiemmassa kirjassaan 101 päivää Seierstad on kertonut Irakin sodan syttymishetkistä, joita hän seurasi Bagdadissa muiden sotakirjeenvaihtajien kanssa. Kirjassaan Kabulin kirjakauppias hän kertoo talebanien hallitsemasta Afganistanista ja erityisesti naisten asemasta siellä.

Suosittelen lämpimästi Seierstadin kirjoja kaikille, jotka haluavat saada tietoja asioiden taustoista.

Tahitin kukka

Kesällä, varsinkin alkukesällä, haluan lukea jotakin kevyttä; jotakin joka virittää mielen kesään ja huolettomuuteen. Viime vuonna tein näissä merkeissä varsinaisen löydön, kun löysin Celestine Vaiten Tahitin kukan ja Tahitin tyttären. Ne sopivat oikein hyvin myös antamaan kesän tuntua tämänvuotiseen surkean sateiseen Suomen kesään. Celestine Vaiten kirjat ovat lämmin ja huumoristinen sekoitus yleismaailmallisia avioliitto-ongelmia ja tahitilaista, eksoottista elämänmenoa.

Aloitin Tahitin kukasta, vaikka Tahitin tytär onkin se ensimmäiseksi ilmestynyt. Ja pidinkin kukasta enemmän kuin tyttärestä. Tahitin kukassa Matarena, menestynyt radioääni, ja hänen machoileva pehmomiehensä Pito saavat luokseen poikansa suloisen tyttövauvan Tiaren, joka muuttaa perheen koko elämän ja laukaisee jo syntyneen avioliittokriisin.

Celestine Vaiten äiti on tahitilainen ja isä ranskalainen.

Kirjojen kirja

Paikallisen lehden kolumnisti kehui Raamattua. Sanoi, että Raamatun lukeminen kuuluu sivistykseen. Olen samaa mieltä.

Ja vielä enemmän. Raamattu on syytä tuntea siksi, että koko länsimainen yhteiskunta ja oikeuslaitos perustuvat Raamattuun ja sen opetuksiin. Sen pohjalta on määritelty se, mikä on hyvä ja paha, mikä on oikein ja mikä väärin. Meidän moraalimme ja etiikkamme perustuvat Isoon Kirjaan, joka ei itse asiassa ole yksi kirja, vaan muistaakseni peräti 67 kirjan kokoelma.

Tuttu viisaus "Joka ei tunne menneisyyttään, ei ymmärrä tätä päivää" pitää paikkansa myös Raamatun suhteen. Itse luin sen läpi kannesta kanteen muutama vuosi sitten. Ja mitä löysin? Yhden kiehtovan ja jännittävän kertomuksen ihmisen suvusta ja sen kehityksestä aina aikojen alun hämärästä tähän päivään saakka ja pitemmällekin.

Ymmärrys lisääntyi. Monet asiat niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa saivat selityksensä, kun niistä tuli osa suurta kokonaisuutta.

Itse pidin eniten mystisestä ja mielikuvitusta ruokkivasta Johanneksen evankeliumista ja komeasta Jobin kirjasta.

Koko Raamatun voi nähdä kuvakertomuksena Roomassa Sikstuksen kappelissa, josta ihmisen luomisesta kertova, ylläoleva kuvakin on.

Pisteet Stubbille

Ulkoministeri Alexander Stubb saa minulta täydet pisteet. Tämän aamun Helsingin Sanomien mukaan hän on sitä mieltä, että Sofi Oksasen pitää voida osallistua Suomen Pietarinkonsulaatissa järjestettävään runoiltaan.

Näin Stubb on sanonut STT:lle antamassaan lausunnossa: "Hän (Sofi Oksanen) on yksi Suomen lahjakkaimpia kirjailijoita. Toivon, että hän pystyy osallistumaan ja tekemään illasta onnistuneen."
"Eiköhän tämä viesti ole aika selkeä. Pidän Oksasta raikkaita mielipiteitä ilmaisevana henkilönä. Niin että antaa palaa vaan ja konsulaatiin lausumaan runoja."

Helsingin Sanomien mukaan Pietarin pääkonsuli Olli Perheentupa ei ollut sunnuntaina tavoitettavissa kommenttia varten.

Kesken jääneitä

On hyviä ja hienoja kirjoja, joita ei vaan saa luettua. Nuorempana luin paljon venäläistä kirjallisuutta, mutta Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin vaikka kuinka monta kertaa. Luin muutamia kymmeniä sivuja ja sitten - kesken jäi. Vasta kymmenisen vuotta sitten kahlasin teoksen läpi, vaikka sotkeuduin jo alkumetreillä nimiviidakkoon. Mutta onpahan luettu. Ehkä pitäisi lukea vielä kerran ja yrittää keskittyä loogisen juonen etenemisen sijaan siihen viisauteen, jonka kirjasta voisi löytää.

Vähän hävettää myöntää, mutta tänä kesänä jätin kesken A.S.Byattin Riivauksen, joka on nostettu yhdeksi vuoden kirjatapaukseksi. Helsingin Sanomat teki siitä lähes sivun mittaisen ennakkojutun, ja odotukseni olivat suuret. Mutta kesken jäi, ajatukseni harhailivat muualla, enkä pystynyt keskittymään viktoriaanisen ajan koukeroiseen kieleen, jota Riivauksessa viljellään enemmän kuin kylliksi. Ehkä yritän joskus myöhemmin päästä kiinni tähänkin merkkikirjaan.

Toisaalta. Kilttinä lukijana olen vuosikymmenet kahlannut läpi kaikki kirjat, jotka olin aloittanut. Siksi on vapauttavaa jättää kesken kirja, joka ei vedä mukaansa.

Sofi Oksanen

Katselin aikoinaan lehdistä kuvia Sofi Oksasesta. Pitkä, musta-violetti rastatukka, vahva meikki. Nuori tyttö. Miten sellainen voisi olla hyvä kirjailija? Sitten kuulin Sofi Oksasta Nadjan huoneessa, radio ykkösen hienossa kirjallisuusohjelmassa. Miten kypsiä mielipiteitä niin nuorella voi olla. Miten valtava tietomäärä hänellä oli. Hain kirjastosta Sofi Oksasen Puhdistuksen.

Aivan alku tuntui koukeroiselta ja tehdyltä, mutta kohta tyyli selkeni Oksasen omaksi huikean kauniiksi kieleksi, ja minä olin koukussa ja myyty. Lukeminen oli nautinto. Puhdistus tilittää Viron menneisyyttä, kirjassa kohtaavat nuori tyttö ja vanha nainen, tämä päivä ja neuvostovallan aika. Naisia yhdistää koettu väkivalta ja häpeä, kaiken yllä leijuu toisen valtion valta ja puristava sorto.

Yhtä paljon kuin Neuvosto-Virosta kirja kertoo ihmisestä. Eikä mitään hyvää ja kaunista, sillä kyse on mustasta rakkaudesta, omistamisen halusta ja petoksesta.

Puhdistuksen jälkeen luin heti myös Oksasen varhaisemmat kirjat, Stalinin lehmät ja Baby Janen. Ehdottomasti lukemisen arvoisia kirjoja nekin.

Parasta Ranskasta

"Parasta Ranskasta" sanotaan Fred Vargasin Kuriton mies nurin -dekkarin kannessa, ja saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ensin luin Vargasilta kirjan Ikimetsän sydän ja sitten oli pakko hakea kirjastosta uusi Vargas, vaikka yöpöydällä odotti tukku muita kirjoja.

Lopetin juuri Kurittoman miehen, ja istun nyt tässä ja ihmettelen, mikä ihmeen dekkaristi Vargas on. Totta kai oikea dekkaristi, sillä molemmissa lukemissani kirjoissa jahdataan murhamiestä, mutta huomio on vähintään yhtä paljon jahtaajissa, ranskalaisissa pienissä kylissä ja ranskalaisessa elämänmenossa. Juuri nyt tuntuu, että Vargasin kirjat ovat enemmänkin kiehtovia romaaneja kuin dekkareita.

Henkilöt ovat värikkäitä ja erikoisia, mutta niin täysiä ihmisiä, että heihin on helppo kiintyä. Vieläkin taidan istua heidän kanssaan vuoren juurella Belcourtin pienen kaupungin liepeillä. Soliman keittelee ruokaa ja Paimen istuu puun alla ja lepuuttaa loukkaantunutta jalkaansa. Pariisilainen boheemi rikoskomisario Jean-Baptiste Adamsberg istuu vieressä vajonneena ajatuksiinsa, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin sumupilvi.

Vargasia voi suositella kenelle tahansa. Varsinkin niille, jotka arvostavat sujuvaa kieltä ja takeltelematta etenevää kerrontaa. Kahden lukemani Vargasin juonet ovat hyvin rakennettuja. Tosin henkilöt ja maisemat imaisivat niin otteeseensa, että olin kuin puulla päähän lyöty, kun jahdatun murhaajan henkilöllisyys paljastui. Auts.

Kirjavaras

Alkukesästä monella areenalla hehkutettiin Markus Zusakin Kirjavarasta. Itse tartuin siihen, kun luin kirjan etu- tai takaliepeestä tekstin: "Kun kuolema kertoo tarinan, on syytä pysähtyä kuuntelemaan".

Kirjavarkaan kertoja on todellakin kuolema. Lempeä kuolema, joka irrottaa hellästi ihmisen sielun ruumiista ja kuljettaa sen pois sylissään. Miten kaunis kuva Zusakilta! Töitä riittää, sillä kirjassa eletään aikaa, jolloin Saksa vajoaa natsismiin. Päähenkilö on pieni tyttö, Liesel, se kirjavaras.

Kirjavaras ei ehkä ole klassikko, mutta tänä päivänä, jolloin kansanmurhat seuraavat toistaan, on hyvä lukea pienistä kauniista teoista, joita ihan tavalliset ihmiset pahan keskellä tekevät. Lukea, miten pieni valo voi asettua vastustamaan suurta pimeyttä. Nuo hetket ovat Zusakin kirjan herkintä ja kauneinta antia.

Kirjavaras ei missään tapauksessa ole kertomus pahasta ja pahasta kuolemasta. Se on kertomus elämästä, rakkaudesta ja kirjojen mahdista. Tiedän monien pitävän kirjaa yhtenä parhaista lukuelämyksistään, ja myös minusta se oli kertakaikkiaan hieno ja mukaansa tempaava kokemus. Suosittelen sydämestäni kaikille, jotka toivovat valoa pimeyteen ja lämpöä kylmyyteen.

Lapsi Auschwitzista

Muutama vuosi sitten vietimme mieheni kanssa joulun Krakovassa. Jouluaattona kävimme Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleireissä. Kameraan tallentui hurja kuva: Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin perheen talo, jonka pihaa rajaavat yhdeltä sivultaan keskitysleirin tiiliparakakit.

Tämä kuva nousi jatkuvasti mieleeni, kun luin John Boynen kirjaa Poika raidallisessa pyjamassa. Siinä natsismia ja keskitysleiriä katsotaan keskitysleirin komentajan pojan, 9-vuotiaan Brunon silmin. Kotinsa seiniin kyllästynyt poika tekee tutkimusretkiä ympäristöön ja tutustuu aidan toisella puolella istuvaan Shmueliin. Pojista tulee ystäviä. Hieno kirja, jota voi suositella kenelle tahansa - myös niille, jotka muutoin karttavat natsismiaihetta. Ei ahdista. Kuitenkin varoituksen sana: tämä on kirja, jota ei unohda.

Yksi kohtaus jäi erityisesti mieleen. Pojat keskustelevat suklaasta. Shmuel kertoo syöneensä sitä kerran, ja Bruno ihmettelee, hän syö sitä joka päivä. Seuraavana päivänä hän ottaa retkelleen mukaan suklaata antaakseen se luurangon laihalle ystävälleen aidan toisella puolella. Matka on kuitenkin pitkä, ja Bruno napsii palan toisensa jälkeen kunnes suklaasta jäljellä on enää pala tai pari. Näin vähää en kehtaa ystävälleni viedä, Bruno ajattelee ja syö loputkin.