Nainen nollapisteessä

Ehkä odotin liikaa Nawal El Saadawin kirjalta Nainen nollapisteessä.

Kirja täyttää odotukset siltä osin kuin se kuvaa naisen asemaa arabiyhteiskunnassa. Kirjailija on lääkäri, joka naisvankilassa tutkimusaineistoa kerätessään tutustui Firdaukseen, teloitustaan odottavaa naiseen.

Firdaus on luja ja vahva nainen, jota yhteisö ei pysty nujertamaan, vaikka se tekee siinä kyllä parhaansa tai pahimpansa.

Firdauksesta tulee prostituoitu. Hänen kohdallaan se ei merkitse itsekunnoituksen menettämistä, vaikka hän joutuu kuolettamaan paljon itsestään. Kun sitten vastaan tulee mies, joka uhkaa hänen itsekunnoitustaan, Firdaus tappaa miehen.

Kirjassa on samanlainen, unen- ja tarunomainen tunnelma kuin Atiq Rahimin kirjassa Maata ja tuhkaa. Mutta Nawal El Saadawi ei ole Rahimin veroinen kertoja. El Saadawin tarina hukkuu liikoihin sanoihin ja liikaan kuvailuun. Välillä lukeminen oli niiden takia turhauttavaa.

Yöpöydällä odottaa kuitenkin vielä toinenkin El Saadawin kirja.

Kertomus sokeudesta

Kertomus sokeudesta on ensimmäinen José Saramagon kirja, jonka olen lukenut. Ei taatusti viimeinen, ja menossa onkin jo Kertomus näkevistä.

Kertomus sokeudesta valottaa - tosin huikeasti taitavammin - samaa asiaa kuin William Goldingin Kärpästen herra. Siis sitä, mitä kaikkea ihmisestä paljastuu ääriolosuhteissa.

Kirjassa erään kaupungin asukkaat alkavat sokeutua yllättäen ja ilman syytä. Sokeus leviää kuin infektio.

Ensin luullaan, että eristäminen estää sokeutumisen leviämistä, ja siksi ensimmäiset sokeutuneet suljetaan entiseen mielisairaalaan. Jokainen, joka yrittää pois alueelta, ammutaan. Sokeille tuodaan ruokaa silloin, kun tuodaan ja jos tuodaan.

Juuri ruoasta tulee sairaalaan suljettujen elämän keskipiste. Alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Tapahtumista kertoo sokeutuneen silmälääkärin vaimo. Hän on koko kaupungissa ainoa, joka säilyttää näkönsä.

Saramago on upea kertoja. Hän kuvaa päähenkilöitään niin lämpimästi ja elävästi, että ystävystyin heidän kanssaan, elin heidän kanssaan ja toivoin, että heidän asiansa ratkeaisivat parhain päin. Saramago on totisesti Nobelinsa ansainnut.

Että hän muistaisi saman

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on pieni suuri kirja. Siinä on vain 158 sivua, mutta joka sivu täyttä asiaa.

Kirja kertoo päähenkilönsä Annan yhdestä päivästä. Sinä päivänä äiti soittaa ja sanoo, että mielisairaalassa oleva veli Joona kaipaa sisarta; epäilee, ettei tämä enää välitä hänestä. Soitto saa Annan mielen myllerrykseen, jossa hän käy läpi omaa ja myös amerikkalaisen poikaystävänsä Ianin menneisyyttä.

Molemmilla on kipeä lapsuus. Ianin isä on särkynyt Vietnamissa. Annan tarinan alkupiste on sodasta palannut isänisä, jolta Annan isä, poikanen vasta, joutuu suojelemaan äitiään kirves kädessä. Väkivalta on läsnä myös Annan nykyisyydessä: taustalla on Word Trade Center ja syyskuun 11. päivä sekä Irakin sota, jonka vastaiseen mielenosoitukseen Anna, Ian ja Joona osallistuvat.

Elina Hirvonen ei selittele turhia, hänen kerrontansa on niukkaa ja kaunista. Kieli on hyvin hallittua, mutta se virtaa vapaasti, siinä ei ole tippaakaan tehdyn makua. Erinomainen kertoja. Odotan innolla hänen uutuuttaan. Olen jo varannut sen itselleni kirjastosta.

Ilmestyessään vuonna 2005 Että hän muistaisi saman oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Kirja on käännetty ainakin seitsemälle kielelle ja se on saanut erityisen myönteisen vastaanoton muun muassa Yhdysvalloissa.

Lisää Ishiguroa

Huono tilanne, nyt olen lukenut viimeisenkin suomennetun Kazuo Ishiguron kirjan. Silmissä siintävät vuoret on yhtä kiehtova kirja kuin muut Ishigurot.

Päähenkilö on Etsuko, japanilainen nainen, joka asuu Englannissa. Hän muistaa väkevinä takautumina yhä uudestaan sen kuuman, sodanjälkeisen kesän Nagasakissa, kun hän odotti ensimmäistä lastaan. Tunnelma on kuin unesta. Etsukolla on erikoinen ystävätär Sachiko ja tällä vielä erikoisempi tytär Mariko. Sachiko toivoo, että hänen alkoholisoitunut amerikkalainen miesytävänsä veisi hänet ja Marikon Amerikkaan, pois Nagasakista.

Keskeinen henkilö on myös Etsukon appi, Ogata-San, josta tuntuu, että hänen elämäntyönsä poljetaan lokaan. Myös poika Jiro vieraantuu isästään. Tässä kohdin teemat ovat hyvin paljon samoja kuin Menneen maailman maalarissa.

Silmissä siintävät vuoret on Kazuo Ishiguron ensimmäinen kirja. Se ilmestyi vuonna 1982 ja sai ilmestyessään Winifred Holtby- ja Whitebreadin Vuoden kirja -palkinnot.

Upea kirja, yhtä upea kuin kaikki muutkin Ishigurot. Nämä kirjat hankin kirjahyllyyni.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguron kirjasta Ole luonani aina on vaikea kertoa paljastamatta, mistä on kyse. Kirja itsekin pitää salaisuutensa pitkään ja paljastaa sitä vain vähitellen. Itse pääsin jäljille siinä vaiheessa, kun aloin miettiä kirjan henkilöitä tarkemmin: aivan kuin heiltä puuttuisi syvyyys! Tämän enempää en uskalla kertoa.

Jälleen kerran nautin Kazuo Ishiguron kerronnasta, joka on aivan omaa luokkaansa. Tuntui, että Ishiguron valitsema tyyli sopii täydellisesti aiheeseen; heijastaa sitä, mistä kirjassa on kyse. Myös tarinan rakentajana Ishiguro on omaa luokkaansa.

Nyt lähden tästä kirjastoon hakemaan sen viimeisenkin lukemattoman Ishiguron, ja kun sen olen lukenut, jään odottamaan hänen tulevia kirjojaan.

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari on velmu tapaus. Ensin olin ymmälläni. Mitä ihmettä minä saan tästä kirjasta, joka käy seikkaperäisesti läpi Japanin maalaustaidetta ja sen historiaa. Joskus tuntui kuin olisin lukenut taidehistoriallista opinnäytettä. Silti oli vain luettava ja luettava, odotettava niitä pieniä saarekkeita, joista ymmärsi, mitä nyt ajetaan takaa.

Kun olin kirjan loppupuolella, tuntui kuin olisin vajonnut syvälle jonnekin Ishiguron maisemaan. Ja saatuani kirjan loppuun, en ole voinut unohtaa sitä.

Meneen maailman maalari tuo mieleeni japanilaisen Hiroshi Teshigaharan elokuvan, jolla on naurettava suomalainen nimi Dyynien daami. Niin elokuva kuin Ishiguron kirjakin kertovat eleettömästi ja näennäisen tylsästi niin syvän ja toden tarinan ihmisestä ja elämästä, että lasken ne niiden taideteosten joukkoon, jotka ihan oikeasti muuttavat maailmaa.

Me orvot

Kazuo Ishiguron Me orvot on kertakaikkiaan upea lukukokemus. Moneen kertaan kiitin kohtaloa siitä, että se johdatti minut tämän loistavan tarinankertojan kirjojen luokse. Vertasin Ishiguron kertojan taitoja nuoruuteni rakkauteen John Steinbeckiin ja muutama vuosi sitten löytämääni ruotsalaiseen Kerstin Ekmaniin.

Me orvot kertoo kuuluisasta rikosetsivästä Christopher Banksista, joka syntyi Shanghaissa, mutta muutti vanhempiensa kadottua Englantiin. Aikuisena hänen on pakko palata lapsuudenmaisemiinsa selvittämään, mitä hänen vanhemmilleen tapahtui. Nyt Shanghaissa on sota ja kaiken hävityksen keskellä hän tapaa myös lapsuudenystävänsä Akiran.

Upea kirja, jonka kaari notkahti hieman loppupuolella, mutta kokonaisuudessa se ei haittaa vähääkään. Suosittelen kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville.

Meri, meri

Jätin taas kirjan kesken: Iris Murdochin kirjan Meri, meri. Viime aikoina olen oppinut jättämään kesken kirjat, jotka eivät innosta. Nyt ei ollut kyse siitä. Päinvastoin, Meri, meri tuntui harmittavan hyvältä kirjalta kesken jätettäväksi, mutta niin oli vain tehtävä.

Syy on ihan uusi minulle: olin hakenut kirjastosta kaikki hyllyssä olevat Kazuo Ishiguron kirjat, ja ne vetivät puoleensa niin lujasti, että Meri, meri oli pantava syrjään. Varmasti palaan Murdochin kirjaan myöhemmin. Mutta tällä kertaa meni näin. Jos jotakin voi syyttää kesken jättämisestä, niin Ishiguron Pitkän päivän iltaa, joka jätti himon jatkaa tähän loistavaan tarinankertojaan tutustumista.

Pitkän päivän ilta

Vuonna 1989 Booker-palkinnon saanut Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on on kirja, joka avautuu vähitellen.

Päähenkilö, Stevens, on Darlington Hallin hovimestari, joka on omistanut elämänsä pyrkimykselle täydelliseen ammattitaitoon. Ammattitaidon varjoon jää kaikki muu, myös Stevensin elämään tarjoutunut nainen ja rakkaus.

Eletään toisen maailmansodan aikaa. Kun Stevens muistelee elämäänsä Darlington Hallissa ja suuresti kunnioittamaansa isäntää Lordi Darlingtonia, totuus tulee vähitellen ja kuin vaivihkaa ilmi. Lordi ei olekaan tärkeä henkilö maailmanrauhan rakentajana niin kuin Stevens on uskonut - tai on halunnut uskoa - vaan hän haksahtaa sympatiseeraamaan natseja. Von Ribbentrop vierailee usein Darlington Hallissa.

Stevensin fiksaatio oli täydellinen ammattitaito; siitä tuli jyrkkä muuri, joka esti häntä näkemästä totuutta ja kokemasta rakkautta. Mitähän fiksaatioita ja muureja sitä löytää itsestään? Sitä jäin miettimään.

Kirja, joka ilahduttaa sitä enemmän, mitä pidemmälle sen lukemisessa pääsee.

Kohti

Olen perinpohjin ihastunut Juha Itkosen kirjaan Kohti, vaikka ensin olin ällikällä: kirjan ihmiset eivät puhu keskenään ja mitään ei tapahdu. Sitten huomasin, että sitäkin enemmän tapahtuu kolmen päähenkilön päässä; siellä he käyvät keskusteluja toistensa kanssa ja kelaavat elämäänsä. Oivalsin, että Itkonenhan näyttää kirjassaan, millaisia me suomalaiset olemme.

Puhumattomuus johtuu tosin myös siitä, että päähenkilöt - isä, tytär ja poika - ovat vieraantuneet toisistaan. Siitäkään syystä he eivät osaa puhua toisilleen. Jotakin tapahtuu kuitenkin Thaimaassa, minne perheen miehet ovat matkustaneet hakemaan pois tytärtä ja siskoa Juuliaa, joka on maassa vapaaehtoisena auttajana tsunamin jälkeen.

Mistä kirjan nimi Kohti kertoo? Minusta siitä, että parempaa kohti ollaan kuitenkin menossa. Ehkä vieraantuneet löytävätkin taas toisensa.

Pidän kovasti Itkosen kielestä. Se on yhtä nautittavan selkeää kuin Myöhempien aikojen pyhissä. Pidän myös siitä, että Kohti paljastaa hitaasti salaisuutensa: sen, miksi kukin päähenkilöistä on, mitä on.

Piin elämä

Kanadalaisen Yann Martelin Piin elämä on mielenkiintoinen kirja. Pii on pieni intialainen poika, joka rakastaa Jumalaa. Siksi hän on yhtä aikaa kristitty, muslimi ja hindu. Piin isä omistaa eläintarhan, joka on jos ei ihan Piin koti, niin pihapiiri kuitenkin.

Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan pakataan myös eläimiä. Laiva uppoaa ja pelastuslautalle jää Piin lisäksi ainakin shakaali, seepra ja valtava bengalintiikeri. Lopulta lautalla ovat enää poika ja tiikeri. He seilaavat merta yhdessä 227 päivää. Piin on ruokittava ja juotettava tiikeriä, ettei se söisi häntä.

Kirjasta on sanottu, että se saa uskomaan Jumalaan. Enpä tiedä. Mutta vertauskuvia kirjasta löytyy: Mitä tiikeri edustaa? Mitä lautta tai mitä meri? Ehkä kirja kertoo erilaisuuksien kanssa elämisestä, vertauskuvallisesti vaikkapa eri tavalla uskovien kanssa elämisestä tai uskontojen rinnakkainelosta. Olen lukenut kirjasta hyvinkin syvällisiä tulkintoja, jotka eivät tunnu yhtään vääriltä.

Kirjaa voi lukea myös huikeana, imussaan pitävänä ja hyvin kirjoitettuna seikkailutarinana. Kirja myös loppuu ajatuksia herättävästi: kun ihmiset eivät usko Piin tarinaa bengalintiikeristä, hän tarjoaa heille helpommin uskottavan tarinan.

Yann Martel sai kirjasta Booker-palkinnon vuonna 2002.

Juoksuhaudantie

Olen Kari Hotakaisen kanssa pahasti jälkijunassa. Juoksuhaudantie on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Mutta olen iloinen, että tulin lukeneeksi sen edes nyt.

Kuulin aikoinani, että kirja kertoo suomalaisten pakkomielteestä asua omakotitalossa. Minusta Matti ei himoinnut taloa tuosta syystä, vaan yksinkertaisesti siksi, että ajatteli talon houkuttelevan vaimon takaisin.

Matti on kotirintamamies, joka tekee kotona kaiken ja pitää kaikesta huolen. Talo, jonka hän haluaa ostaa, kuuluu rintamamiehelle. Sotansa kullakin. Matin todellinen sota alkaa, kun hän lyö vaimoaan. Se riitti. Vaimo ottaa tytön ja lähtee.

Kun Matti saa päähänsä, että talo ratkaisee ongelman, hän joutuu ajatuksensa pauloihin traagisin seurauksin.

Olen iloisesti yllättynyt Hotakaisesta, vaikka pidän kyllä huomattavasti enemmän vastikään lukemani Juha Itkosen nautinnollisen selkeästi kielestä.

Juoksuhaudantie sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 ja kahta vuotta myöhemmin se sai myös Pohjoimaisen Neuvoston kirjapalkinnon.

Juha Itkosta

Tein taas löydön: Juha Itkosen kirjan Myöhempien aikojen pyhiä. Kirja ilmestyi vuonna 2003, ja se sai silloin Kalevi Jäntin palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokas. Myöhempien aikojen pyhiä on Itkosen esikoisteos.

Kirja kertoo kahdesta Suomeen Salt Lake Citystä tulleesta mormonipojasta, Davidista ja Markista. Suomi näyttäytyy pojille aika todellisena: kylmä ja ankea maa, jossa ihmiset ovat kuin maansa. David on menettänyt lapsuuden perheensä onnettomuudessa, ja se on saanut hänet epäilemään sitä, mihin hänet on kasvatettu; epäilemään Jumalaa ja tämän tarkoituksia. Suomessa David tapaa Emman, joka haluaa pelastaa hänet rakkaudellaan, mutta nämä kaksi nuorta ovat valovuosien päässä toisistaan.

Kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjaa. Ensin Mika Waltarin Felix onnellisen, joka kävi painia Jumalan kanssa. David ei kuitenkaan kamppaile Jumalan kanssa, vaan sen jumalakuvan kanssa, johon hän on dogmaattisessa uskonyhteisössä kasvanut.

Toiseksi kirja toi mieleen C.G. Jungin kirjan Job saa vastauksen. Siinä, missä David pohtii, voiko olemassa olla kaksi Jumalaa, sekä hyvä että paha Jumala, Jung pohtii sitä, että Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erinomainen romaani. Pidin hyvin paljon Itkosen selkeästä kielestä - ja tulipa nyt mieleeni, että hän taitaakin olla toimittaja ammatiltaan. Ilmankos.

Kärpästen herra

Olen lukenut William Goldingin Kärpästen herran joskus nuorena, mutta nyt tulin lukeneeksi sen toistamiseen.
Hieman tuntui aika syöneen kirjaa, mutta kyllä sen sanoma on yhä selvä: kun olosuhteet ovat otolliset, ei tarvitse paljon pintaa raaputtaa, kun paha ihmisessä nostaa päätään.

Kärpästen herrassa eletään toisen maailmansodan aikaa. Vihollinen ampuu englantilaisia nuoria koulupoikia kuljettaneen lentokoneen alas, ja pojat pelastautuvat Tyynen valtameren saarelle.

Aluksi pojat luovat säännöt elämiselleen. Tärkeintä on pitää yllä merkkitulta ohi lipuvia laivoja - siis pelastajia - ajatellen. Ralph äänestetään johtajaksi. Ralphin harkitseva ote ei riitä Jackille, joka alkaa haastaa demokraattisesti valittua johtajaa.

Golding kuvaa tarkalla psykologisella otteella, miten villi-ihminen nousee esiin poikajoukossa; se, joka haluaa tapaa ja joka haluaa verta. Eläinten surmaaminen ei riitä, kiihkossaan kahteen leiriin jakautuneet pojat surmaavat kaksi toveriaan.

Kirja nimellä on oma merkityksensä. Paholaisen toinen nimi, Belsebub, voidaan hepreaksi kääntää kärpästen herraksi.

Golding sai työstään Nobel-palkinnon vuonna 1983. Booker-palkinnon hän sai kolme vuotta aikaisemmin kirjastaan Merimatka.

Ei kenenkään lapset

Nyt tuli vastaan kirja, jonka kohdalla loppuvat laatusanat muiltakin kuin minulta: Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset.

Kirja kertoo yhdeksänvuotiaasta Agusta. Poika pakenee kylään hyökännyttä vihollista isänsä kanssa. Isä ammutaan, ja poika siepataan sotilaaksi Kommandantin johtamaan joukkioon. Poika, joka kertoo olevansa niin innokas lukija, että äiti kutsuu häntä professoriksi, pakotetaan tappajaksi.

"Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein".

Noin Agu yrittää selvittää tappajan työtään itselleen. Olen eri yhteyksissä sanonut, että sotilaiksi pakotettujen lasten kohtalo on pahin mahdollinen. En kiistä: tämä kirja nostattaa minussa valtavan tunnekuohun kaikkien lasten puolesta aikuisten julmaa maailmaa vastaan.

Agu, joka haaveili tulevansa insinööriksi tai lääkäriksi, tappaa. Jos hän ei tapa, hänet tapetaan. Komandantti käyttää häntä ja muita pieniä poikia hyväkseen. Kaiken tämän kestääkseen Agun on huumattava itsensä, ja tässä verenhuuruisessa ja huumeen sävyttämässä pilvessä hän kertoo tarinaansa.

Iweala antaa pojan puhua omalla kielellään, joka vangitsee lukijan. The Guardianin kriitikko sanoo, ettei tahdo malttaa laskea kirjaa käsistään. Minun tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Tämä on koskettavin kirja vuosiin. Olen samaa mieltä kuin Salman Rushdie, jonka manttelinperijäksi Iwealaa on sanottu. Näin Rushdie: Ei kenenkään lapset on niitä harvinaisia esikoisromaaneja, jonka luettuaan tietää, että tästä kirjailijasta tulee todella, todella hyvä."

Puiden istuttaja

Ranskalaisen Jean Gionon tarina Mies joka istutti puita on sympaattinen tuttavuus. Giono kirjoitti tarinansa jo 50-luvun alussa, mutta sen sanoma on iätön.

Ohut kirjanen kertoo Elzéard Bouffierdista, Provencen vuorilla elävästä paimenesta. Kun kirjan kertoja menee ensimmäisen kerran seudulle, olot ovat ankeat. Talot ovat tyhjenneet ja jos jossain vielä on asukkaita, he ovat riidoissa keskenään. Kaivoista on loppunut vesi, maa ei anna enää ravintoa.

Noin 50-vuotias Bouffierd on ottanut elämäntehtäväkseen puiden istuttamisen. Kun kertoja tapaa hänet, hän on ehtinyt istuttaa 100 000 tammea. 10 000 niistä on kasvanut suuriksi puiksi. Paimen arvelee, että hän ehtii istuttaa vielä niin paljon puita, että nuo 10 000 tammea ovat kuin pisara meressä.

Kaksi maailmansotaa tulee ja menee, Bouffierd ei tiedä niistä mitään. Hän istuttaa puita: tammia, pyökkejä, koivuja.

Kun Bouffierd kuolee noin 70-vuotiaana, kaikki seudulla on toisin. Metsät kukoistavat, kylät on kunnostettu ja niihin on tullut uusia asukkaita, maa on viljelty ja vedet solisevat.

Kertomus miehestä, joka elämän tuhoamisen sijasta varjelee ja synnyttää elämää. Kirjassa on 33 sivua, sen lukee yhdeltä istumalta, mutta ei varmastikaan unohda yhtä nopeasti.

Säihkenäyttämö

Mitä ihmettä voisin sanoa Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä? Se on samalla tavalla kiehtova kuin Amerikkalainen tyttö. Silti en pitänyt siitä yhtä paljon. Lieneekö johtunut siitä, että Amerikkalainen tyttö kuvaa 60-lukua, ja tässä uudessa näyttämö on 2000-luvulla.

Säihkenäyttämö kietoutuu edelleen amerikkalaisen tytön kuoleman ympärille. Nyt päähenkilöinä ovat pastorin tytär Maj-Gun Maalamaa, serkkutalon Solveig ja Maj-Gunin käly Suzette Packlén.

Fagerholm kertoo tarinaa samaan tapaan kuin amerikkalaisessa tytössä: monen eri ihmisen näkökulmasta ja monessa tasossa. Ilmassa leijuu koko ajan jotakin, josta ei saa otetta. Joku sanoi Fagerholmin kirjoista osuvasti: kuin lukisi poliisiraporttia, salaisuus paljastuu vähitellen, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Kirjailija ylittää itse pisteen ja kertoo epilogissa, mitä tosiasiassa tapahtui. En tiedä, onko epilogi hyväksi kirjoille. Olisiko ollut parempi jättää teot ja tekijät aavistuksiksi? Nyt tiedän, miten amerikkalainen tyttö kuoli. Jos epilogia ei olisi ollut, olisin ehkä lukenut kirjat uudelleen ja yrittänyt selvittää itse taustalla olevat tosiasiat.

Upea kirja joka tapauksessa.