Kultarinta

Anni Kytömäen Kultarinta on ihmeellinen kirja. Noin 650 -sivuinen teos, josta en sano, että lyhentäminen olisi tehnyt hyvää. Nautin jokaisesta sivusta, ja olisin toivonut kirjan jatkuvan loppumattomiin.

Lyhyt arvio: jos pitää Ulla-Leena Lundbergin Jäästä, pitää myös Kultarinnasta. Niissä on sama elämänmyötäinen, luonnollinen tahti. Kiehtova tarina rakentuu hiljakseen, kohtaus kohtaukselta. Maamme historia 1900-luvusta alkaen asettuu luontevasti taustaksi. Kytömäen kieli on ihan omaa luokkaansa: niin kaunis ja selkeä. Se johdattaa lukijan milloin viirupöllön pesälle korpeen, milloin pohjanmaalaisen talon elämään. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Erik Stenforsista, kartanon pojasta, joka ei tunne isänsä maailmaa omakseen. Hän pelastaa ja menee naimisiin torpan tyttären Lidian kanssa. Erikillä on tiivis suhde luontoon, Lidia taas on melkein kuin yhtä luonnon kanssa. Syntyy tytär Malla, josta kirjan toinen osa kertoo. Malla on perinyt isänsä ja äitinsä suhteen luontoon ja metsään ja metsän eläimiin.

Pidin kirjan jokaisesta henkilöstä. Itse asiassa rakastin heitä. Heidän suhteessaan luontoon tunnistin suomalaisten ikiaikaisen suhteen korpimetsään. Jossakin meidän selkäytimessämme se suhde elää yhä. Korpi on kotimme ja turvapaikkamme.