Atiq Rahimin uusin Kärsimysten musta kivi ei ollut minusta niin ahdistava kuin hänen aiemmat kirjansa. Niissä - siis kirjoissa Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti - henkilöt eivät voineet tehdä mitään muuta kuin alistua. Tässä uudessa kirjassa nainen nousee kapinaan. Tosin vasta sitten, kun hänen puolisonsa makaa kuin kuollut, avuttomana ja ympäristöön reagoimatta.
Nainen alkaa kertoa miehelle elämästään, josta tämä ei ole tiennyt mitään. Naisella ei ole ollut lupa puhua. Kirja tapahtuu yhdessä huoneessa, mitään ei tunnu tapahtuvan ja kuitenkin tapahtuu hirveän paljon. Nainen paljastaa miehelle salaisuuden toisensa perään.
Rahimin kerronta on tässä kirjassa vähemmän runollista kuin aiemmissa kirjoissa, mutta yhä kaunista. Se on myös selkeämpää kuin kahdessa edellisessä. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Se on paras Atiq Rahimi, ja se on paljon se. Kirjan lukee yhdeltä istumalta: siksi, että se on lyhyt ja siksi, että sitä ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin kaikki on luettu ja ratkaisut tiedossa.
Kärsimyksen musta kivi on saanut Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti