Nyt teen itselleni harvinaisen tempun, ja menen hakemaan kirjastosta kirjan, jonka luin vasta vähän aikaa sitten, Antonio Munoz Molinan Sefaradin. Olen jo kertonut kirjasta tuolla aiemmissa blogiteksteissä, taisi olla elokuun puolella.
Katselin nimittäin television teemalta kiitettyä dokumenttia Kristalliyöstä. Ehkä se sai minut muistelemaan Molinan kirjaa, sen upeaa kerrontaa ja ennen kaikkea viisautta.
Kirja muun muassa antoi yhden selityksen sille, miksi juutalaiset eivät lähteneet Saksasta ennen kuin se oli jo myöhäistä. Sehän on käsittämätöntä: miksi ihmiset jäivät paikoilleen ja tuhottaviksi, vaikka heidän täytyi nähdä ja ymmärtää selvästi, mitä juutalaisille tapahtui.
Molinan mukaan ihminen pitää kiinni tutusta ja totutusta, eikä suostu tai edes pysty ymmärtämään jotakin, joka poikkeaa niistä niin paljon kuin natsi-Saksassa oli laita.
Kirjailija antaa esimerkin: kun juutalaisia haettiin kodeistaan ja vietiin pois, yksi perhe ei lähtenyt, koska posti tuli tänäänkin; mikään ei voi olla vialla, kun meille tuodaan posti. Sen, mitä näemme ympärillämme, täytyy olla aistiharha.
Perhe piti kiinni niistä asioista, jotka olivat edelleen ja vieläkin niin kuin ne olivat aina olleet ja kieltäytyi uskomasta sitä, mitä ympärillä näki. Minusta tämä on järkeen käypä selitys.
Olisikohan niin, että Sefarad on ollut parasta, mitä olen viime kuukausina lukenut, sillä vain todella hyvät kirjat jäävät elämään mielessä Sefaradin tavoin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti