Loppujen lopuksi kirjat ovat mitä suurimmassa määrin makuasia: yksi pitää tyttärestä, toinen äidistä. Minusta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on parempi kuin Hosseinin Leijapoika, mutta paras ystäväni arvostaa enemmän Leijapoikaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi Leijapojasta. Pidän siitä paljon. Hossein on armoitettu tarinankertoja, joka vie lukijan elävästi Afganistanin pölyisille kaduille.
Leijapoika tuli mieleeni siksi, että kirjasta tehty elokuva esitetään matineanäytäntönä Nurmeksessa joulukuun ensipäivinä.
Kirja kertoo kahden pojan ystävyydestä, ystävän pettämisestä ja sovituksesta. Amir on syntynyt rikkaaseen afganistanilaiseen sukuun. Hassan on Amirin isän palvelijan poika. Tämä on lähtöasetelma.
Pojat ovat ystäviä, mutta eivät tasavertaisia: he ovat eri yhteiskuntaluokasta, he edustavat eri heimoa ja uskontoa. Toinen on loppupelissä kuitenkin isäntä, toinen palvelija.
Hassan voisi uhrata kaiken Amirin edestä, mutta yhtälö ei toimi toisinpäin. Amir näkee, miten hänen oman yhteiskuntaluokkansa pojat tekevät väkivaltaa Hassanille ja nöyryyttävät häntä, mutta ei mene auttamaan ystäväänsä. Siitä petoksesta sikiää koko iän kestävä syyllisyys, jolle on etsittävä sovitusta.
Odotan paljon elokuvalta. Yltääkö se samaan kuin Siddiq Barmakin Osama, joka esitettiin television Teema-kanavalla muutama kuukausi sitten? Osama on pieni tyttö, jonka on pukeuduttava pojaksi, jotta hän voisi Afganistanissa elättää äitinsä ja itsensä. Sieluun saakka viiltävän surullinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti