Olen juuri saanut luettua Åsa Linderborgin kirjan Minua ei omista kukaan. Monet ovat pitäneet sitä jopa syksyn kirjallisena tapauksena. Ehkä se onkin. Joka tapauksessa hyvä kirja, ja omaelämäkerrallinen kertomus siitä, miten lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi poikkeuksellisissa oloissa.
Åsan isä oli alkoholisti, jonka vaimo lähti ja jätti pienen tyttärensä miehelleen. Åsasta tuli isänsä paras kamu. Elämä on alkoholistisen boheemia: tässä perheessä ei harjata hampaita eikä käydä pesulla. Tytär menee nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, isä ei patistele lasta petiin tavallisin "aamulla on mentävä kouluun" muistutuksin.
Selvin päinkin Leif-isä ajelehtii jonkinlaisessa holtittomassa usvassa. Hänen elämässään realismia on vain työ karkaisijamestarina. Pieni Åsa pelkää, seuraa sivusta ja sopeutuu. Iskä rakastaa häntä ja hän iskää.
Murrosiässä tulee kapina ja häpeä ja tytär loitontuu isästään. Myöhemmin he löytävät jälleen toisensa, mutta koskaan he eivät pysty puhumaan yhteisestä elämästään, sen kivuista ja peloista.
Kirjassa kysytään, pettivätkö vanhemmat pienen tyttärensä. Näin Åsa vastaa: Äiti ehkä, isä ei. Hänhän oli lahjoittanut minulle kaiken rakkautensa. Isä ehkä, äiti ei. Hänhän oli aina ollut paikalla, kun tarvitsin häntä. Aika tasapainoinen ja syvästi ymmärtävä vastaus.
Kannattaa ehdottomasti lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti