Olen tähän saakka uskonut tai uskotellut itselleni, että loskaiset talvet ovat pahinta, mitä ilmastonmuutos meille tuo. Luettuani moneen kertaa kiitetyn Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa en ole enää sitä mieltä. Kyse on ihan muun kokoluokan asiasta.
Isomäki on tiedetoimittaja ja siksi kirjan pohjalla ovat tosiasiat Grönlannin ikijäätikön sulamisesta. Se, miten Isomäki kuvaa jään sulamista ja sitä seuraavaa prosessia, on niin todentuntuista, että se nostaa hiukset pystyyn. Turha kai kuvitella, että "siinähän vaan jää sulaa" tai "siinähän vaan jäälohkareet pullahtavat mereen, sinne mahtuu".
Kirjassa satoja kilometrejä kanttiinsa suuruisen jäälohkareen valuminen mereen synnyttää hyökyaallon, joka on monta sataa metriä korkea ja se myös tuhoaa kaiken monen sadan metrin korkeuteen saakka.
Ennen olisin sanonut tässä kohdin, että ei sellaista voi tapahtua nykyaikana. Isomäki sanoo, että sellaista on tapahtunut ennen, voi tapahtua nyt ja tulee tapahtumaan vastaisuudessakin.
Kirja myös antaa yhden vastauksen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, miksi esimerkiksi Intian kaltainen kulttuuri, joka aikanaan edusti korkeinta kulttuuria maailmassa, on voinut yhtäkkiä taantua satoja vuosia taaksepäin.
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa voi hyvinkin olla yksi niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen mikään ei ole enää entisellään.
Suosittelen lämpimästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti