Suuri pettymys

Olen juuri saanut luettua Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian. Odotukset olivat korkealla, kun olin lukenut Hustvedtin edellisen, Kaikki mitä rakastin, ja pitänyt siitä kovasti. Jopa niin kovasti, että hankin kirjan itselleni.

Mutta, mutta. Olen lukenut arvosteluja, joiden mukaan Amerikkalainen elegia lunastaa edellisen kirjan synnyttämät lupaukset, mutta en ole samaa mieltä. Olin pettynyt. Ehkä lukukokemukseen vaikutti myös se, että olin ennen elegiaa lukenut Hustvedtin puolison Paul Austerin loistavan uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Ehkä odotin vaimolta samaa mestarillisuutta kuin puolisoltaan.

Ensimmäiseksi elegiassa tökki miespuolinen päähenkilö. Kirjailija sanoo hänessä luoneensa itselleen veljen, jota hänelle ei koskaan ollut. Minusta päähenkilö ajatteli, tunsi ja reagoi alusta loppuun kuin nainen. En missään vaiheessa kokenut häntä mieheksi. Jo se riitti lähes pilaamaan lukukokemuksen.

Elegiaan oli myös sotkettu liikaa aineksia: oli päähenkilöiden isän tarinaa, veljen rakkaustarinaa, sisaren erosotkua, veljen toisen rakastetun sotkua ja kaiken lisäksi epälukuinen määrä päähenkilön potilaiden sotkuja. Ja tätä kaikkea vähän raapaisten sieltä ja vähän tuolta. Punainen lanka katosi tuon tuostakin. Lisäksi pitkin kirjaa oli kummallisia muutaman lauseen tekosyvällisiä selvityksiä.

Luulenpa, että kirjailijan olisi kannattanut pitää kirjansa ainekset vielä jonkin aikaa mietintämyssyssä ja kirjoittaa kirja vielä muutaman kerran uudestaan. Ehkä se olisi karsinut turhan ja jättänyt kaipaamani timantin jäljelle. Ei kai tässä vain ole kyse siitä, että kustantaja painostaa kirjailijaa tuottamaan joka vuosi ja liian kiireesti kirjan markkinoilla?

Ei, en pitänyt tästä kirjasta yhtään, vaikka kahlasinkin sen läpi. Ja kyllä, kyllä. Siri Hustvedtin edellisestä pidin paljon.