Surin äitini kuolemaa monella tavalla, mutta yksi tärkeä tapa olivat tietysti kirjat. Luin Anja Kaurasen Ihon ajan, Simone de Beauvoiren Lempeän kuoleman ja Hannu Mäkelän Äidin. Kaikki ne kertovat äidin kuolemasta.
Hannu Mäkelän Äidissä kosketti eniten ehkä se, että kirjan äiti, käsittääkseni Mäkelän oma äiti sairasti Alzheimerin tautia tai dementiaa, joskus tunsi lapsensa, joskus ei. Oli helpottavaa lukea, että tauti aiheutti toisille samanlaisia olotiloja kuin itsellekin. Kirja auttoi ymmärtämään ja päästämään irti siitä, mistä halusikin päästä irti.
Simone de Beauvoiren Lempeässä kuolemassa tunnistin sekä isäni että äitini kuoleman. Se oli todellakin lempeä, vaikka kuoleminen, kuoleman tekeminen, ei ollutkaan helppoa kenellekään mainituista. De Beauvoire erittelee äitinsä sairastamisen ja kuoleman synnyttämiä tunteita tavalla, joka selvitti omiakin ajatuksiani.
Anja Kaurasen Ihon aika kosketti minua ehkä kuitenkin eniten. Käsittääkseni Ihon aikakin on elämänkerrallinen tai henkilökohtainen kirja. Kauranen uskaltaa kertoa myös rajuista kielteisista tunteista niin äidin ja tyttären aiemmassa historiassa kuin kuoleman läheisyydenkin aikana. Tämän kirjan luin myös ensimmäiseksi äitini kuoleman jälkeen; samaistuminen oli rajua.
Ehkä yllättävää, mutta mikään näistä kolmesta kirjasta ei ole synkkä eikä ahdistava. Päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti