Aloin lukea Melania G. Mazzuccon kirjaa Täydellinen päivä, kun siitä oli puhetta Helsingin Sanomien Lukupiirissä. Lukemaan houkutteli myös se, että Mazzuccon edellinen kirja Vita, Elämäni, voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan.
En pitänyt Täydellisestä päivästä monestakaan syystä. En siksi, että en pidä kirjoista, jotka porautuvat syvälle murhaajaehdokkaan pään sisälle. En halua tietää, mitä siellä tapahtuu. Porautumisesssa on aina jotakin sairasta. Ja etenkään en pidä kirjoista, joissa lapsia uhataan väkivallalla.
En myöskään pitänyt Mazzuccon tavasta kirjoittaa jahkaavia selityksiä yksinkertaisille asioille. Pitkä kappale asiasta, josta olisi selvinnyt lauseella tai parilla. Tuntui kuin kirjailija oli varta vasten yrittänyt saada kirjaansa lisäsivuja.
Yhdessä kohtaa minulle kävi samoin kuin joillekin muille kirjan lukeneille. Henkilöt alkoivat tuntua oikeilta, etenkin lapset. Ehkä heihin oli helppo samaistua.
Ja kun kirja kerran herätti kielteisiä ajatuksia, sanottakoon vielä sekin, etten pitänyt siitäkään, että tapahtumat sijoittuivat Roomaan, josta haluan ylläpitää ihan toisenlaista mielikuvaa.
Huh! Täytynee etsiä käsiini Mazzuccon Vita, elämäni ja toivoa, että se on niin hyvä kuin on annettu ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti