Jhumpa Lahirin Tuore maa on yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä syksynä lukenut. Kirja on kahdeksan novellin kokoelma. Se on saanut maailman suurimman novellikokoelmalle myönnettävän palkinnon, Frank O´Connor -palkinnon.
Luin kirjan nautinnolla, Lahiri on upea kertoja. Ehkä eniten pidin kokoelman niminovellista, jossa leskeksi jäänyt isä tulee vierailulle tyttärensä perheen luokse. Isän ja tytön vieraantunut ja jotenkin hyvin nykyajasta tuttu suhde on kuin veitsenterällä kävelyä. Kumpikaan ei oikein tiedä, mitä toisella tekisi. Isä solmii lämpimän suhteen pieneen tyttärenpoikaansa, ja heissä tytär katselee kuin omaa menneisyyttään tai sitä, mitä se olisi voinut olla.
Muut novellit eivät jää jälkeen niminovellista. Paljon pidin myös kokoelman toisesta osasta, jossa kerrotaan nuoren naisen ja nuoren pojan kohtaamisista eri aikoina, eri paikoissa ja eri näkökulmista. Lahirin henkilöt tuntuvat uskomattoman todellisilta, samoin heidän elämänsä. Näistäkin kahdesta jäi sellainen tunne kuin olisin joskus nuoruudessani tuntenut heidät.
Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka kasvoi Rhode Islandissa ja asuu nykyisin New Yorkissa. Hänen esikoisteoksensa Tämä siunattu koti, novellikokoelma sekin, sai vuonna 2000 Pulitzerin palkinnon, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon ja Pennin Hemingway -palkinnon. Täytyy lähteä hakemaan se kirjastosta. Samoin Lahirin romaani Kaima.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti