Viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt Antonio Munoz Molinan Sefaradia lukiessa. Huikea elämys. Tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat kirjan tarinoissa, on kuin olisi ollut pitkällä, öisellä kävelyllä Marc Chagallin maalauksissa. Ihmisistä, hyvin usein juutalaisista kertovia tarinoita on kaikkiaan 17.
Molina ei päästä lukijaansa helpolla. Kesti pari-kolme tarinaa ennen kuin pääsin tämän taiturimaisen tarinankertojan kelkkaan. Lauseet ovat pitkiä, joskus yksi lauseen sana johdattaa tarinan uuteen suuntaan. Joskus kertoja katsoo ihmisen vaiheita ulkoapäin, mutta ykskaksi kertojaksi muuttuukin ihminen itse.
Tarinat ovat irrallisia, mutta ne risteävät joskus. Tarinoita ja niiden ihmisiä yhdistää toiseus, pakolaisuus, muukalaisuus. Monesti tarinoista sävyttää pelko; odotetaan oveen koputusta, saappaiden rytmikästä kulkua oven takana käytävällä, kirjettä joka merkitsee lähtöä.
Molinan on sanottu olevan Nobelainesta. Olen vahvasti samaa mieltä. Yöpöydällä odottaa Molinan Täysikuu.
Ai niin, Sefarad on 1400-luvun lopulla Espanjan karkoittamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti