Yöpöydän kirjat

Yöpöydälläni on viisi kirjaa. Luen Barack Obaman muistelmateosta Unelmia isältäni. Siitä enemmän sitten myöhemmin.

Varta vasten hain kirjastosta Mark Haddonin kirjan Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Kuulemma pysähdyttävä ja riemastuttava lukuelämys. Kertoo autistisesta Christopherista, joka päätti selvittää naapurin yöllä kuolleen koiran salaisuuden.

Toinen varta vasten haettu on Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Viisaaksi ja lempeäksi sanottu tarina perheistä, haavojen paranemisesta ja vanhuusiän koettelemuksista ja Euroopan historian perinnöstä. Kertoo miten 84-vuotias englantilaisleski nai 36-vuotiaan ukrainalaisen peroksidiblondin, joka haluaa päästä osalliseksi länsimaisesta elämästä.

Noista kirjoista olen lukenut kiittäviä kritiikkejä.

Ja herätelainauksia kirjastossa olivat Richard Fordin Maan laulu. Sanottu liikuttavaksi, nokkelaksi ja hauskaksi, mutta myös hyytäväksi kuvaukseksi siitä, mitä Amerikka on tänään.

Ja yhtä herätejuttu oli Henning Mankellin Kiinalainen. Olen lukenut ehkä kaikki Mankellin dekkarit ja myös hänen kaunokirjallisia teoksiaan.

Kertészit kesken

Taas jäi pari kirjaa kesken, molemmat Imre Kertésziltä: Kaleeripäiväkirja ja Lopetus. Sentään Nobel-kirjailija, mutta ei iskenyt tulta, ei sitten yhtään.

Aloitin ensin Kaleeripäiväkirjan. Luin parikymmentä sivua ja lopetin. Kyse on jonkinlaisesta mietekokoelmasta, jossa monet teksteistä viittaavat Kertészin kirjoihin, joita en ole lukenut. Tämäntyyppinen kirjallisuus ei ole minun alaani, mutta yksi hyvä ikimuistoinen lause sieltä jäi: se, miten Hemingway oli sanonut, että "joskus minulla on sellainen onni, että kirjoitan paremmin kuin osaan". En ihan sanatarkasti muita, mutta tähän tapaan.

Sitten hain kirjastosta Lopetuksen, josta olen lukenut kiittäviä arvosteluja. Meni kovasti yli ja ohi. Varmasti viisas kirja, ja viisaita ja hyviä kirjoja minäkin etsin, mutta sellaisia viisaita, jotka antautuvat lukijalle huomattavasti helpommin kuin Lopetus.

Minun Kertész-kiintiöni taisi mennä täyteen. Nyt luen hyvää vauhtia Barack Obaman muistelmateosta.

Urbaani peikkotaru

Johanna Sinisalon Linnunaivojen innoittamana tartuin hänen Finlandia-palkittuun esikoiseensa Ennen päivänlaskua ei voi. Kirja on voittanut myös kansainvälisen James Triptree Jr-palkinnon.

Kirjassa nuori valokuvaaja pelastaa peikon nuorisojengin kynsistä. Siinä missä Linnunaivojen nuorukainen lähti luontoon valloittamaan luontoa, tämän kirjan nuorukainen vie luonnon kotiinsa. a nuorukainen lähti valloittamaan luontoa, mutta tässä nuorukainen vie luonnon kotiinsa. Jo tämä ratkaisu saa lukijan pelkäämään pahaa.

Tarinassa on monta kertojaa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Valokuvaaja on homo, ja se antaa tapahtumille vahvan eroottisen taustan. Myös maailma, jossa nuorukainen ja hänen ystävänä elävät, edustaa raainta kaupallisuutta - he ovat mainosalan ammattilaisia.

Kertojaäänien lomassa on paljon uutisia ja lainauksia kansatieteellisistä tekstejä, joilla todistetaan, että peikkoja on ollut ja on. Itse väsyin pitkiin lainauksiin ja luin niitä harppomalla, kun huomasin, että ne tahtoivat toistaa itseään.

Kirjaa lukiessa oli välillä irrationaalinen tunne: välillä tuntui, että tässä tehdään todellisuudesta tarua ja välillä, että tässä tehdään tarusta todellisuutta. Loppuratkaisu oli hieno ja se antaa yhden vastauksen tähän problematiikkaan.

Ei perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Hyväntahtoiset

Olen juuri saanut loppuun todellisen luku-urakan, Jonathan Littelin Hyväntahtoiset, siinä taitaa olla lähemmäs 900 sivua.

Tartuin Littelin kirjaan sen saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Se on saanut mm. Goncourt-palkinnon ja Ranskan Akatamian Suuren palkinnon.

Hyväntahtoisten punaisena lankana kulkee kertomus siitä, miten yhdestä ihmisestä tuli natsi. Maximilian Auel on sivistynyt mies, joka rakastuu kansallissosialismin aatteeseen ja joutuu sitä myöten mukaan Natsi-Saksan hyökkäykseen Venäjälle ja lopulta Hitlerin bunkkeriin. Kirjaa lukee hämmästyksen vallassa: miten tämä mies, joka tuntee myötätuntoa juutalaisia kohtaan ja sairastuu fyysisesti ja henkisesti, kun joutuu todistamaan juutalaisten joukkomurhia Stalingradissa ja Ukrainassa, voi samalla organisoida tappamista ja valvoa ja juutalaisten tuhoamista koskevia käskyjä totellaan.

Auel ei ole paha, mutta hänen vikansa on, että hän tottelee. Hän epäilee, mutta kieltää epäilynsä ja tottelee. Hänen velvollisuudentuntonsa on liian vahva; ihminen hänessä kärsii, mutta hän pysyy uskollisena aattelleen, ylemmilleen ja Hitlerille. Hirveän surullista.

Kirja on todellinen tiiliskivi, mutta sitä lukee ahmien. Littel on tehnyt valtaisen taustatyön, niin paljon kirjassa on asiatietoa, ja natsi-Saksan nousu, moraalinen romahtaminen ja tuho on kuvattu tarkasti.

Auelin tarina kulkee kirjan läpi punaisena lankana, mutta jälkikäteen ajatellen pääosaan nousee ehdottomasti se henki, joka Norman Mailerin Adolfin linnassa on vielä ituna, mutta joka tässä kirjassa lepää kuin tumma, vangitseva ja pyörteitä muodostava pilvi Saksan yllä.

Uskomattoman monikerroksinen romaani, jonka vihonviimeinen loppu on hieman epäuskottava, mutta se on pieni haitta mittavassa, hienossa kokonaisuudessa.

Suosittelen sekä kaunokirjallisena teoksena että ihmissielun tutkielmana.

Syksyn saldo

On hivittävän vaikeaa pistää kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä kaikilla on hyvät puolensa ja ansionsa. Jos olisi kuitenkin pakko sanoa, mitkä ovat kolme parasta syksyn aikana lukemaani kirjaa, nostaisin ykköseksi Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa.

Ehkä siksi, että Austerin tarinan ajatteleminen täyttää minut vieläkin lämmöllä. Kirjan kieli on upeaa, henkilöt rakastettavia ja rakkaudella Auster heitä kuvaakin. Kertoo, että mitkä tahansa elämän tilanteet voivat kääntyä parhain päin. Ja että ihminen voi olla onnellinen, jos suostuu elämään niillä edellytyksillä, joita hänelle on annettu. Entä miten kutsuvan ja elävän kuvan Auster antaa Brooklynistä!

Toisen sijan antaisin Sofi Oksasen Puhdistukselle. Jo senkin vuoksi, että kirja yllätti minut täydellisesti. Hieno ja järkyttävä kirja Virosta ajanjaksona, josta en paljon tiennyt. Oksasen kieli on nautittavaa ja ihmisten psykologinen kuvaus enemmän kuin uskottavaa.

Kolmanneksi nostan Norman Mailerin Adolfin linnan. Jo siksi, että tarina jäi mieleen. Oli hieno idea Mailerilta pistää Paholainen kirjan kertojaksi. Sitä kautta kirjailija pystyy antamaan maailmassa esiintyvälle pahuudelle yhden ja uudenlaisen selityksen.

Sydän kirvellen täytyi jättää kärkikolmikosta sellaiset kirjat kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Antonio Munos Molinan Sefarad ja kaikki Sirpa Kähkösen kirjat. Entä Khaled Hosseinit! Unio Mystica!

Siunattu koti

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti. Kun novellikokoelma saa New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon, Pennin Hemingway Awardin, O'Henry Awardin ja Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon, kokoelma on suorastaan pakko lukea. Itse kyllläkin päädyin lukemaan tämän kokoelman sen jälkeen, kun olin lukenut Lahirin loistavan novellikokoelman Tuore maa.

Tämä siunattu koti -kokoelman suomenkielinen nimi viittaa kolmanneksi viimeiseen novelliin, jossa intialaissiirtolainen nuoripari löytää uudesta asunnostaan aina vain uusia kristittyjä symboleja. Sukulaisten naittama pari vasta opettelee tuntemaan toisiaan, mutta vieraus vain kasvaa ja tulee näkyviin symbolien myötä.

Kokoelman englanninkielinen nimi on Interpreter of Maladies, Tuskien tulkki, joka on kolmannen novellin nimi. Satunnainen turistiopas Kapasi ihastuu kuljettamaansa turistiin tai kuvitelmaansa hänestä, ja tulkitsee väärin tätä kolmen lapsen äitiä ja tämän suhdetta mieheensä. Tästä novellista pidin ehkä eniten, tai ainakin se liikutti ja herätti myötätuntoa Kapasia kohtaan.

Tässä kokoelmassa niin kuin aikaisemmassa kokoelmassaankin Jhumpa Lahiri kuvaa kahden kulttuurin, Intian ja Amerikan välimaastossa eläviä ihmisiä. Lahirin novellit eivät ravistele eivätkä huuda. Ne kertovat tarinaansa leudosti kuin kesätuuli, lämmöllä ja hellästi.

Suosittelen lämpimästi.

Unio Mystica

Varasin Panu Rajalan Unio Mystican suurin odotuksin ja innostuneena. Kun sain sen, kauhistuin kirjan valtavaa kokoa: 832 sivua. Myös Rajalan julkisuuskuva epäilytti. Mutta sain taas kerran yllättyä iloisesti.

Waltari on yksi rakkaimmista kirjailijoistani. Tosin olen lukenut vain historialliset romaanit ja Felix onnellisen. Monen muun seikan lisäksi minua on koskettanut se, miten Waltarin henkilöt kamppailevat ja tuskailevat oman unio mysticansa kanssa. Olen aina ajatellut, että heissä näkyy kirjailijan oma kamppailu jumalasuhteensa kanssa, ja tämän Rajala todistaa Unio Mysticassa. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Panu Rajala selvästi arvostaa suuresti, melkein kuin rakastaa Waltaria ja se näkyy kirjassa. Kiitos siitäkin. Ehkä juuri siksi kirja on hyvin kattava ja elävä kuva Waltarista, luomisen kivuista, hurmiosta, uskomattomasta herkkyydestä, meediomaisesta yhteydestä menneisyyteen ja samaistumisesta sen henkilöihin. Kaikkea tätä luin ahmimalla.

Waltarin tuotteliaisuus oli käsittämätön, siitä en ollut tiennyt. Kirja synnytti halun ryhtyä tutkimaan Waltarin tuotantoa ajalta ennen historiallisia romaaneja. Rajala oli saanut käyttöönsä kirjeet, joita Mika Waltari kirjoitti ystävälleen Jalo Sihtolalle. Hieno lisä hienoon ja erinomaisen luettavaan kirjaan.

Olen kyllä tiennyt, että korkeakirjalliset piirit tuomitsivat ja ehkä yhä tuomitsevat Waltarin viihdekirjailijaksi. Johtuuko tuomio hänen suuresta tuotteliaisuudestaan? Vai ehkä kateudesta? Minä rakastan Waltarin kirjoja ja niiden kaunista kieltä, joka on suomea kauneimmillaan. Panu Rajalan kirja vain vahvistaa ajatuksiani Waltarista.