Hyväntahtoiset

Olen juuri saanut loppuun todellisen luku-urakan, Jonathan Littelin Hyväntahtoiset, siinä taitaa olla lähemmäs 900 sivua.

Tartuin Littelin kirjaan sen saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Se on saanut mm. Goncourt-palkinnon ja Ranskan Akatamian Suuren palkinnon.

Hyväntahtoisten punaisena lankana kulkee kertomus siitä, miten yhdestä ihmisestä tuli natsi. Maximilian Auel on sivistynyt mies, joka rakastuu kansallissosialismin aatteeseen ja joutuu sitä myöten mukaan Natsi-Saksan hyökkäykseen Venäjälle ja lopulta Hitlerin bunkkeriin. Kirjaa lukee hämmästyksen vallassa: miten tämä mies, joka tuntee myötätuntoa juutalaisia kohtaan ja sairastuu fyysisesti ja henkisesti, kun joutuu todistamaan juutalaisten joukkomurhia Stalingradissa ja Ukrainassa, voi samalla organisoida tappamista ja valvoa ja juutalaisten tuhoamista koskevia käskyjä totellaan.

Auel ei ole paha, mutta hänen vikansa on, että hän tottelee. Hän epäilee, mutta kieltää epäilynsä ja tottelee. Hänen velvollisuudentuntonsa on liian vahva; ihminen hänessä kärsii, mutta hän pysyy uskollisena aattelleen, ylemmilleen ja Hitlerille. Hirveän surullista.

Kirja on todellinen tiiliskivi, mutta sitä lukee ahmien. Littel on tehnyt valtaisen taustatyön, niin paljon kirjassa on asiatietoa, ja natsi-Saksan nousu, moraalinen romahtaminen ja tuho on kuvattu tarkasti.

Auelin tarina kulkee kirjan läpi punaisena lankana, mutta jälkikäteen ajatellen pääosaan nousee ehdottomasti se henki, joka Norman Mailerin Adolfin linnassa on vielä ituna, mutta joka tässä kirjassa lepää kuin tumma, vangitseva ja pyörteitä muodostava pilvi Saksan yllä.

Uskomattoman monikerroksinen romaani, jonka vihonviimeinen loppu on hieman epäuskottava, mutta se on pieni haitta mittavassa, hienossa kokonaisuudessa.

Suosittelen sekä kaunokirjallisena teoksena että ihmissielun tutkielmana.