Indridason Räme

Arnaldur Indridasonin Räme on ilmestynyt jo vuonna 2003, mutta vasta nyt luin tämän islantilaisen kirjailijan dekkarin. Räme on palkittu keväällä 2002 Lasiavaimella vuoden parhaana pohjoismaisena dekkarina. Indridasonista vielä sen verran, että hän on Islannin suosituin kirjailija, jonka kirjat ovat ajoittain pitäneet useaa kärkitilaa maan myyntitilastoissa.

Vasta toista lainaamani Indridasonin kirjaa selatessani muistin, että olin jo lukenut sen, nimittäin kirjan Ääni kuin enkelin. Siitä en oikein pitänyt, se oli jotenkin suttuinen ja tunkkainen, ja siinä oli liikaa päähenkilön ja hänen tyttärensä välien selvittelyä.

Mutta Rämeen ansiosta taidan tutustua muihinkin islantilaisen dekkareihin; ei liikaa raakuutta ja väkivaltaa, vaan vähän fundeeraavampaa otetta. Ihastuin nyt myös Indridasonin poliisiin, Columboa monessakin mielessä muistuttavaan Erlenduriin.

Rämeessä Erlendur selvittelee murhaa, jonka taustalta löytyy ilkeää, patologista rikollisuutta. Pahasta syntyy jotakin hyvää, mutta hyvä ei kestä sitä, että on syntynyt pahasta. Näin hämärästi voin kertoa juonen paljastamatta sitä. Kannattaa lukea.

Katsoin juuri Nurmeksen kirjaston sivuilta, että sieltä löytyy kahden lukemani lisäksi ainakin kolme muuta Indridasonin dekkaria.

Kaksi jäi kesken

Ennen luin kaikki aloittamani kirjat loppuun, mutta nykyisin taidan keskeyttää lukemisen liiankin helposti. Nyt jätin kesken kaksi, tai toista lainaamaani en edes aloittanut.

Kesken jäi Richard Fordin Maan laulu. Nappasin sen mukaani kirjastosta siksi, että se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja - se on laadun tae. Niin varmasti nytkin. Kirjaa on lisäksi verrattu Saul Bellowin ja John Irvingin kirjoihin.

Luin Maan laulua kolmisenkymmentä sivua, eikä sytyttänyt. Tässä tapauksessa se ei ehkä ole kirjan vika. Oma mielentilani ei juuri nyt sovi tällaisen kirjan lukemiseen. Olen liian rauhaton, ja minulla on tällä hetkellä liian monta rautaa tulessa. Nyt pitää etsiä kirjoja, jotka vetävät heti imuunsa. Luulenpa, että palaan Maan lauluun joskus otollisempana hetkenä.

Edes kirjaa aukaisematta vein takaisin Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesin. Satuin lukemaan, mitä Kirsti Piha kertoi kirjasta Helsingin Sanomien lukupiirissä: oli aloittanut sen kaksi kertaa hampaat irvessä ennen kuin lukeminen alkoi luistaa. Lisäksi Piha sanoi, ettei taida lukea Slatteryn seuraavaa kirjaa. Se ja Pihan kirjoitusta seuranneet kommentit riittivät minulle. Ei ole minun kirjani nyt eikä myöhemminkään.

Nyt pöydälläni odottaa kasa hyviksi kiitettyjä dekkareita. Palaan niihin myöhemmin.

Kiinalainen

Henning Mankellin Kiinalainen on mielenkiintoinen kirja. Se alkaa kuin dekkari, mutta muokkautuu kohta romaaniksi, jossa on monia aiheita seurattavaksi. Ne kaikki liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella yhteen. Sivuja on yli 680, mutta lukemisen arvoisia kaikki.

Olen aina pitänyt Mankellin rauhallisesta etenemistavasta, ja verkkaisesti etenee tämäkin kirja. Alku on dramaattinen, kun pienestä ruotsalaisesta kylästä löytyy muistaakseni peräti 19 surmattua ihmistä, yhtä lukuun ottamatta kaikki vanhuksia. Keski-ikäinen naistuomari joutuu aika uskottavasti mukaan juttuun ja alkaa selvittää sitä itse.

Kirjan alku on tragedian poliisitutkintaa. Sitten Mankell siirtyy 1800-luvulle ja Amerikan halki kulkevan rautatien rakennustyömaalle. Sieltä asti täytyy etsiä murhien motiivia.

Sitten kuvaan tulee tämän päivän Kiina ja Mankell luo hurjan vision, jossa Kiina alkaa harjoittaa uudenlaista imperialismia Afrikan köyhissä valtioissa. Visio ei taida olla ihan tuulesta temmattu, muistelen lukeneeni, että Kiina rahoittaa Afrikassa enemmän hankkeita kuin Maailmanpankki tai sen Kehitysrahasto. Äärimmäisen mielenkiintoista joka tapauksessa.

Yhdistävä tekijä alusta loppuun on ruotsalainen naistuomari Birgitta Roslin. Tapahtumat sijoittuvat neljälle mantereelle: Eurooppaan, Aasiaan, Amerikkaan ja Afrikkaan.

Monet kritiikot ovat lytänneet Kiinalaisen. Minä pidin siitä, minusta se on Mankellin parhaita kirjoja, jos ei peräti toiseksi paras. Paras minusta on Comédia infantil, joka sijoittuu Mankellille niin rakkaaseen Afrikkaan.

Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

Richard Yates

Huh, huh, viime yönä luin loppuun Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Se, että luin kirjan loppuun yöllä, kertoo sen vetävyydestä. Huhhuh tulee siitä, että sen rehellisyys on jo sitä luokkaa, että se on armotonta.

Yates kuvaa kirjassaan 50-luvun amerikkalaista unelmaa ja sen romahtamista. Kun April menee naimisiin Frankin kanssa, hän uskottelee itselleen, että Frank on jotakin erikoislaatuista ja että hänestä tulee jotakin suurta. Frankille April on huippuluokan Grace Kelly-kaunotar, jollaista hän ei koskaan edes uneksinut saavansa.

Kun avioliitto etenee, suhteen tyhjyys paljastuu. April on uskonut, että Frank tekee hänestäkin jotakin erikoislaatuista ja päinvastoin. Niin ei tapahdu. Elämä latistuu tylsäksi New Yorkin lähiössä, naapurit ovat tylsiä, mutta pakollisia tuttavuuksia.

Kustantaja sanoo kirjan takaliepeessä, että Yates kuvaa henkilöitään "sydäntäsärkevän myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi". Allekirjoitan tuon jälkimmäisen luonnehdinnan, mutta en ensimmäistä. Juuri se tässä kirjassa vaivasi, että mielestäni Yates ei tunne vähäisintäkään myötätuntoa henkilöitään kohtaan. Joskus teki mieli mennä puolustamaan Aprilia, Frankia ja heidän naapureitaan.

Mutta heti ilmestyttyään kirja nousi kulttikirjaksi ja sitä ylistettiin mestariteokseksi, ja nyt siitä on tehty elokuva. Syvälle ihmiseen katsova mestariteos tämä onkin, mutta julman rehellinen sellainen.

Mark Haddon

Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yhtä aikaa hauska, liikuttava ja hämmentävä kirja. Kaikki nuo tunteet johtuvat samasta syystä: kirjan kertoja on Aspergerin syndroomaa sairastava 15-vuotias Christopher. Sairautensa vuoksi hän ei ymmärrä niin sanottua normaalia maailmaa eikä normaaleja ihmisiä, eivätkä ne ymmärrä häntä.

Hän ei ymmärrä tunteita; kun hänelle kerrotaan, että äiti on kuollut, niin äiti on kuollut, poissa, ei muuta. Häneen ei saa koskea, hän ei kestä lähelle tulevia ihmisiä eikä hän pidä keltaisesta ja ruskeasta, siksi hän ei syö mitään, mikä on keltaista tai ruskeaa. Matematiikassa hän on huippuhyvä, matematiikka on loogista ja numerot ovat selkeitä.

Eräänä yönä hän löytää naapurin koiran, joka on tapettu talikolla. Hän alkaa tutkia asiaa ja löytää paljon pahempaa kuin olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Ja hän joutuu tekemään asioita, joita ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan tekevänsä.

Ei varsinaisesti kaunokirjallisuutta, mutta mielenkiintoinen sukellus Aspergerin syndroomaa sairastavan pään sisälle.

Traktoreista ukrainaksi

Mitä ihmettä voisi sanoa Marina Lewyckan kirjasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi? Ainakin sen, että se on erinomamisen hauska tavalla, jonka voi tuottaa vain englantilais-ukrainalainen coctail.

Kirjassa 84-vuotias Nikolai rakastuu 36-vuotiaaseen ukrainalaiseen Valentinaan, joka on täydellinen karikatyyri: blondattu ja tuuperauksella kohotettu tukka, liian lyhyt ja tiukka hame, jalassa korolliset aamutossut, joissa on höyhentupsut.

Intressit menevät ristiin: vuosikymmeniä Englannissa asunut Nikolai haluaa uuden elämän nuoren naisen kanssa, jolla on uhkea ja täydellinen rintavarustus. Valentina puolestaan haluaa avioliiton, joka takaa sen, ettei häntä karkoiteta Ukrainaan.

Nikolai kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi, mutta myös hänen morsiamensa ja sittemmin vaimonsa on eräänlainen ukrainalainen puskutraktori, joka pistää koko miesparan elämän säpäleiksi.

Soppa on täydellinen, kun siihen sekaantuvat myös Nikolain tyttäret Vera ja Nadja. Perheellä on menneisyydessä traagisia tapahtumia, joita Lewycka käsittelee taitavasti. Henkilöt ovat niin uskottavia, että viimeistään lakituvassa lukija jännittää vähintään yhtä paljon kuin Nikolai ja tyttäret.

Unelmia isältäni

Barack Obaman Unelmia isältäni - Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on nyt luettu ja monella tavalla hienoksi koettu. HS kirjoitti arviossaan, että maailma on menettänyt Obamassa kirjailijan, ja se on varmasti totta. Hän kirjoittaa hyvin ja kuvailee erityisesti käyntiään isiensä mailla Afrikassa niin elävästi, että lukija tuntee itsekin olevansa paikan päällä. Samalla hän tulee oman sukuhistoriansa kautta kertoneeksi enemmän kuin moni muu maanosan kehityksestä, vaikeuksista ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Obaman kirja on sitä, mitä nimikin sanoo: kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Hän kirjoitti muistelmateoksensa siihen aikaan, kun hän opiskeli lakia ja kun hänet valittiin Harvard Law Reviewin historian ensimmäiseksi tummaksi päätoimittajaksi - siis paljon ennen presidentinvaalikampanjaa.

Kirja kertoo älykkäästä ja sitkeästä nuorukaisesta, jonka perhe-ja sukusuhteet ovat uskomattomat; nuorukaisesta, joka etsii itseään ja paikkaansa elämässä niin kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja sukupolvensa opiskelijat. Ja parasta kaikesta: nuorukaisesta, jolla on hyvin voimakas ja kehittynyt sosiaalinen omatunto ja vahva oikeudentunto.

Jos joku on luullut, että Yhdysvaltojen uusi presidentti on pelkkä pahvikuva, kirja voi kertoa, että kaikkea muuta - maailman mahtavimman paikalla on nyt Ihminen isolla Ii:llä. Voi vain yrittää kuvitella, miten paljon toivoa Obaman kaltainen ihminen antaa Amerikan mustille ja köyhille.

Kaikkien kannattaa sisällyttää tämä mies iltarukouksiinsa, ettei hänelle kävisi niin kuin on käynyt monelle muulle mustalle. Obamaa ajatellessa ei voi kuin ihmetellä, miten paljon kehitystä on tapahtunut sitten kuohuvien 60- ja 70-luvun, Mustien panttereiden ja Martin Luther Kingin.