Traktoreista ukrainaksi

Mitä ihmettä voisi sanoa Marina Lewyckan kirjasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi? Ainakin sen, että se on erinomamisen hauska tavalla, jonka voi tuottaa vain englantilais-ukrainalainen coctail.

Kirjassa 84-vuotias Nikolai rakastuu 36-vuotiaaseen ukrainalaiseen Valentinaan, joka on täydellinen karikatyyri: blondattu ja tuuperauksella kohotettu tukka, liian lyhyt ja tiukka hame, jalassa korolliset aamutossut, joissa on höyhentupsut.

Intressit menevät ristiin: vuosikymmeniä Englannissa asunut Nikolai haluaa uuden elämän nuoren naisen kanssa, jolla on uhkea ja täydellinen rintavarustus. Valentina puolestaan haluaa avioliiton, joka takaa sen, ettei häntä karkoiteta Ukrainaan.

Nikolai kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi, mutta myös hänen morsiamensa ja sittemmin vaimonsa on eräänlainen ukrainalainen puskutraktori, joka pistää koko miesparan elämän säpäleiksi.

Soppa on täydellinen, kun siihen sekaantuvat myös Nikolain tyttäret Vera ja Nadja. Perheellä on menneisyydessä traagisia tapahtumia, joita Lewycka käsittelee taitavasti. Henkilöt ovat niin uskottavia, että viimeistään lakituvassa lukija jännittää vähintään yhtä paljon kuin Nikolai ja tyttäret.

Unelmia isältäni

Barack Obaman Unelmia isältäni - Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on nyt luettu ja monella tavalla hienoksi koettu. HS kirjoitti arviossaan, että maailma on menettänyt Obamassa kirjailijan, ja se on varmasti totta. Hän kirjoittaa hyvin ja kuvailee erityisesti käyntiään isiensä mailla Afrikassa niin elävästi, että lukija tuntee itsekin olevansa paikan päällä. Samalla hän tulee oman sukuhistoriansa kautta kertoneeksi enemmän kuin moni muu maanosan kehityksestä, vaikeuksista ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Obaman kirja on sitä, mitä nimikin sanoo: kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Hän kirjoitti muistelmateoksensa siihen aikaan, kun hän opiskeli lakia ja kun hänet valittiin Harvard Law Reviewin historian ensimmäiseksi tummaksi päätoimittajaksi - siis paljon ennen presidentinvaalikampanjaa.

Kirja kertoo älykkäästä ja sitkeästä nuorukaisesta, jonka perhe-ja sukusuhteet ovat uskomattomat; nuorukaisesta, joka etsii itseään ja paikkaansa elämässä niin kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja sukupolvensa opiskelijat. Ja parasta kaikesta: nuorukaisesta, jolla on hyvin voimakas ja kehittynyt sosiaalinen omatunto ja vahva oikeudentunto.

Jos joku on luullut, että Yhdysvaltojen uusi presidentti on pelkkä pahvikuva, kirja voi kertoa, että kaikkea muuta - maailman mahtavimman paikalla on nyt Ihminen isolla Ii:llä. Voi vain yrittää kuvitella, miten paljon toivoa Obaman kaltainen ihminen antaa Amerikan mustille ja köyhille.

Kaikkien kannattaa sisällyttää tämä mies iltarukouksiinsa, ettei hänelle kävisi niin kuin on käynyt monelle muulle mustalle. Obamaa ajatellessa ei voi kuin ihmetellä, miten paljon kehitystä on tapahtunut sitten kuohuvien 60- ja 70-luvun, Mustien panttereiden ja Martin Luther Kingin.

Yöpöydän kirjat

Yöpöydälläni on viisi kirjaa. Luen Barack Obaman muistelmateosta Unelmia isältäni. Siitä enemmän sitten myöhemmin.

Varta vasten hain kirjastosta Mark Haddonin kirjan Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Kuulemma pysähdyttävä ja riemastuttava lukuelämys. Kertoo autistisesta Christopherista, joka päätti selvittää naapurin yöllä kuolleen koiran salaisuuden.

Toinen varta vasten haettu on Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Viisaaksi ja lempeäksi sanottu tarina perheistä, haavojen paranemisesta ja vanhuusiän koettelemuksista ja Euroopan historian perinnöstä. Kertoo miten 84-vuotias englantilaisleski nai 36-vuotiaan ukrainalaisen peroksidiblondin, joka haluaa päästä osalliseksi länsimaisesta elämästä.

Noista kirjoista olen lukenut kiittäviä kritiikkejä.

Ja herätelainauksia kirjastossa olivat Richard Fordin Maan laulu. Sanottu liikuttavaksi, nokkelaksi ja hauskaksi, mutta myös hyytäväksi kuvaukseksi siitä, mitä Amerikka on tänään.

Ja yhtä herätejuttu oli Henning Mankellin Kiinalainen. Olen lukenut ehkä kaikki Mankellin dekkarit ja myös hänen kaunokirjallisia teoksiaan.

Kertészit kesken

Taas jäi pari kirjaa kesken, molemmat Imre Kertésziltä: Kaleeripäiväkirja ja Lopetus. Sentään Nobel-kirjailija, mutta ei iskenyt tulta, ei sitten yhtään.

Aloitin ensin Kaleeripäiväkirjan. Luin parikymmentä sivua ja lopetin. Kyse on jonkinlaisesta mietekokoelmasta, jossa monet teksteistä viittaavat Kertészin kirjoihin, joita en ole lukenut. Tämäntyyppinen kirjallisuus ei ole minun alaani, mutta yksi hyvä ikimuistoinen lause sieltä jäi: se, miten Hemingway oli sanonut, että "joskus minulla on sellainen onni, että kirjoitan paremmin kuin osaan". En ihan sanatarkasti muita, mutta tähän tapaan.

Sitten hain kirjastosta Lopetuksen, josta olen lukenut kiittäviä arvosteluja. Meni kovasti yli ja ohi. Varmasti viisas kirja, ja viisaita ja hyviä kirjoja minäkin etsin, mutta sellaisia viisaita, jotka antautuvat lukijalle huomattavasti helpommin kuin Lopetus.

Minun Kertész-kiintiöni taisi mennä täyteen. Nyt luen hyvää vauhtia Barack Obaman muistelmateosta.

Urbaani peikkotaru

Johanna Sinisalon Linnunaivojen innoittamana tartuin hänen Finlandia-palkittuun esikoiseensa Ennen päivänlaskua ei voi. Kirja on voittanut myös kansainvälisen James Triptree Jr-palkinnon.

Kirjassa nuori valokuvaaja pelastaa peikon nuorisojengin kynsistä. Siinä missä Linnunaivojen nuorukainen lähti luontoon valloittamaan luontoa, tämän kirjan nuorukainen vie luonnon kotiinsa. a nuorukainen lähti valloittamaan luontoa, mutta tässä nuorukainen vie luonnon kotiinsa. Jo tämä ratkaisu saa lukijan pelkäämään pahaa.

Tarinassa on monta kertojaa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Valokuvaaja on homo, ja se antaa tapahtumille vahvan eroottisen taustan. Myös maailma, jossa nuorukainen ja hänen ystävänä elävät, edustaa raainta kaupallisuutta - he ovat mainosalan ammattilaisia.

Kertojaäänien lomassa on paljon uutisia ja lainauksia kansatieteellisistä tekstejä, joilla todistetaan, että peikkoja on ollut ja on. Itse väsyin pitkiin lainauksiin ja luin niitä harppomalla, kun huomasin, että ne tahtoivat toistaa itseään.

Kirjaa lukiessa oli välillä irrationaalinen tunne: välillä tuntui, että tässä tehdään todellisuudesta tarua ja välillä, että tässä tehdään tarusta todellisuutta. Loppuratkaisu oli hieno ja se antaa yhden vastauksen tähän problematiikkaan.

Ei perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Hyväntahtoiset

Olen juuri saanut loppuun todellisen luku-urakan, Jonathan Littelin Hyväntahtoiset, siinä taitaa olla lähemmäs 900 sivua.

Tartuin Littelin kirjaan sen saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Se on saanut mm. Goncourt-palkinnon ja Ranskan Akatamian Suuren palkinnon.

Hyväntahtoisten punaisena lankana kulkee kertomus siitä, miten yhdestä ihmisestä tuli natsi. Maximilian Auel on sivistynyt mies, joka rakastuu kansallissosialismin aatteeseen ja joutuu sitä myöten mukaan Natsi-Saksan hyökkäykseen Venäjälle ja lopulta Hitlerin bunkkeriin. Kirjaa lukee hämmästyksen vallassa: miten tämä mies, joka tuntee myötätuntoa juutalaisia kohtaan ja sairastuu fyysisesti ja henkisesti, kun joutuu todistamaan juutalaisten joukkomurhia Stalingradissa ja Ukrainassa, voi samalla organisoida tappamista ja valvoa ja juutalaisten tuhoamista koskevia käskyjä totellaan.

Auel ei ole paha, mutta hänen vikansa on, että hän tottelee. Hän epäilee, mutta kieltää epäilynsä ja tottelee. Hänen velvollisuudentuntonsa on liian vahva; ihminen hänessä kärsii, mutta hän pysyy uskollisena aattelleen, ylemmilleen ja Hitlerille. Hirveän surullista.

Kirja on todellinen tiiliskivi, mutta sitä lukee ahmien. Littel on tehnyt valtaisen taustatyön, niin paljon kirjassa on asiatietoa, ja natsi-Saksan nousu, moraalinen romahtaminen ja tuho on kuvattu tarkasti.

Auelin tarina kulkee kirjan läpi punaisena lankana, mutta jälkikäteen ajatellen pääosaan nousee ehdottomasti se henki, joka Norman Mailerin Adolfin linnassa on vielä ituna, mutta joka tässä kirjassa lepää kuin tumma, vangitseva ja pyörteitä muodostava pilvi Saksan yllä.

Uskomattoman monikerroksinen romaani, jonka vihonviimeinen loppu on hieman epäuskottava, mutta se on pieni haitta mittavassa, hienossa kokonaisuudessa.

Suosittelen sekä kaunokirjallisena teoksena että ihmissielun tutkielmana.

Syksyn saldo

On hivittävän vaikeaa pistää kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä kaikilla on hyvät puolensa ja ansionsa. Jos olisi kuitenkin pakko sanoa, mitkä ovat kolme parasta syksyn aikana lukemaani kirjaa, nostaisin ykköseksi Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa.

Ehkä siksi, että Austerin tarinan ajatteleminen täyttää minut vieläkin lämmöllä. Kirjan kieli on upeaa, henkilöt rakastettavia ja rakkaudella Auster heitä kuvaakin. Kertoo, että mitkä tahansa elämän tilanteet voivat kääntyä parhain päin. Ja että ihminen voi olla onnellinen, jos suostuu elämään niillä edellytyksillä, joita hänelle on annettu. Entä miten kutsuvan ja elävän kuvan Auster antaa Brooklynistä!

Toisen sijan antaisin Sofi Oksasen Puhdistukselle. Jo senkin vuoksi, että kirja yllätti minut täydellisesti. Hieno ja järkyttävä kirja Virosta ajanjaksona, josta en paljon tiennyt. Oksasen kieli on nautittavaa ja ihmisten psykologinen kuvaus enemmän kuin uskottavaa.

Kolmanneksi nostan Norman Mailerin Adolfin linnan. Jo siksi, että tarina jäi mieleen. Oli hieno idea Mailerilta pistää Paholainen kirjan kertojaksi. Sitä kautta kirjailija pystyy antamaan maailmassa esiintyvälle pahuudelle yhden ja uudenlaisen selityksen.

Sydän kirvellen täytyi jättää kärkikolmikosta sellaiset kirjat kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Antonio Munos Molinan Sefarad ja kaikki Sirpa Kähkösen kirjat. Entä Khaled Hosseinit! Unio Mystica!