Neljäntienristeys

Olen ollut kaksi kertaa pakahtua ylpeyteen ja iloon, kun olen aloittanut kotimaisen kirjan. Ensimmäisen kerran, kun luin Sofi Oksasen Puhdistusta ja toisen kerran, kun luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Ymmärsin hyvin, miksi Helsingin Sanomien Antti Majander hurmioitui Kinnusen kirjasta. Niin tein minäkin.

Harvoin on kirja aloitettu niin upeasti kuin Kinnunen tekee. Henkeäsalpaava alku. Seuraavaksi hurmioiduin samasta kuin Oksasen kirjassa: kielestä. Niin kaunista, kuulasta, selkeää, kuvaavaa. Kerta kaikkiaan nautittavaa. 

Kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Halusin tietää, miten käy päähenkilöille, kätilö Marialle, hänen valokuvaajatyttärelleen Lahjalle, tämän miniälle Kaarinalle ja puolisolle Onnille. Miten tosia suomalaisia he ovat. Jokainen elää omat surunsa, epäilynsä, häpeänsä ja vähät ilonsa tykönään. Kinnunen kuvaa heissä oivallisesti suomalaista vaikenemisen kulttuuria. En tiedä ketään, joka olisi pystynyt kuvaamaan sitä paremmin.

Kirjan jälkimauksi jää lämpö, ymmärrys ja melkein hellyys, jolla Kinnunen henkilöitään kuvaa. Samalla tavalla kuin muista myös Onnia, jonka osana on kantaa suurta häpeää, homoutta. Aivan upeaa on Onninkin salaisuuden kuvaus. Ja taas se puhumattomuus - epäillään, tiedetään, mutta ei puhuta.