Graniittimies

Pidän Sirpa Kähkösen Kuopio-kirjoista, ja pidän paljon myös Graniittimiehestä, joka oli viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaita. Kirja kertoo päähenkilöidensä Iljan ja Klaran kautta niistä suomalaisista, jotka lähtivät kansalaissodan jälkeen Venäjälle. Ilja vankileiristä vapauduttuaan, ja Klara tuoreena aviovaimona.

Petrogradissa ankea todellisuus alkaa paljastua pannuhuoneesta kodin löytäneelle pariskunnalle. Klara menettää lapsensa, ja löytää elämänsä tarkoituksen viemäreissä ja kellareissa asustavista katulapsista. Ilja haluaa osaksi järjestelmää. He ovat niin suomalaisia, niin ihmisiä, niin pieniä rankan ajanjakson pyörteissä. 

Kähkönen kuvaa henkilöitään taitavasti ja lämmöllä. Yksi päähenkilöistä, ehkä merkittävin, on Petrograd. Se hengittää kirjan sivuilla kuin elävänä olentona, harmaana, kolkkona, kärsien, haisten, uhaten. Upea kirja, joka tekee mieli lukea uudelleen.

  

Valkea kuulas

Kun luen hyvän kirjan, minulle tulee vastustamaton halu lukea kirjailijan muutkin teokset. Kun luin Peter Sandströmin laajalti kiitetyn kirjan Valkea kuulas, tuota halua ei tullut. Ei, vaikka hänen muidenkin kirjojensa kritiikit taitavat olla yksinomaan kiittäviä.

Valkea kuulas ei siis ole minun kirjani. Se on kummallista, sillä näinä aikoina olen kaivannut juuri tämän kirjan tapaista, rauhallisesti etenevää kerrontaa. Kävi kuitenkin niin, että Valkea kuulas oli minulle aivan liian rauhallinen. Se oli kuin lapsuuden pitkä, mitään-tapahtumaton kesäpäivä, joka ei tahtonut millään kulua loppuun.

En löytänyt kirjasta mitään jännitettä, en mitään, mikä olisi virittänyt mielenkiintoni. Kaikki oli jotenkin liian tuttua, moneen kertaa luettua ja reposteltua. Kieli tosin oli tyylikästä, mutta ei se pelkästään riitä hyvän kirjan kriteeriksi.

  

Nälkävuosi

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt Nälkävuosi on koskettava kirja. Se sai ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon. Enemmän kuin ansaitusti. 

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-68, jolloin elettiin suurten nälkävuosien pahinta aikaa. Noiden vuosien aikana kuoli nälkään yli 100 000 ihmistä. Enenevässä määrin kuolema alkoi korjata satoaan juuri syksyllä 1867. 

Ollikaisen kirja herätti voimakkaita tunteita. Kurkkua kuristi, kun nälkäkuoleman uhkaamat ihmiset jakoivat toisilleen omasta vähästäänkin. Kun ihmiset olivat kylmiä toisiaan kohtaan, minussa heräsi alkukantainen raivo ja halusin, että heitä olisi rankaistu julmuudesta ja raakuudesta. Harvoin olen näin samaistunut kirjan henkilöihin.

Kirjan rakenne on hieno. Siinä on kolme erilaista näkökulmaa. Kaksilapsinen torppariperhe ja helsinkiläiset Renqvistin veljekset kamreeri Lars ja lääkäri Teo, joihin nälänhätä ei yllä. Kolmas näkökulma on senaattorin, joka pohtii, olisiko nälänhätä ollut mitenkään estettävissä.

Kirja ravistelee monella tavalla, mutta on samalla uskomattoman kaunis. Kieli on kirkasta ja selkeää, ja kaunista ovat ennen kaikkea lumisen luonnon kuvaukset. Enpä ole tainnut koskaan ennen nauttia näin paljon luontokuvauksista - niissä(kin) Ollikainen on mestari. 

  

Kissani Jugoslavia

Bajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti viime vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Statovcin perhe tuli Suomeen pakolaisina Kosovosta. Bajtim on 24-vuotias, opiskelee Helsingissä yleistä kirjallisuustiedettä ja elokuva ja televisiokäsikirjoittamista.

Kissani Jugoslavia on taitavasti koottu teos, joka kertoo nuoren miehen, Bekimin, seksuaalisen identiteetin etsimisestä. Se kertoo myös äidin ja pojan suhteesta, jaBekimin vanhempien kautta miehen ja naisen suhteesta.

Kirjassa on mielenkiintoista symboliikkaa. Bekim ottaa itselleen boakäärmeen, kammottavan milloin missäkin lymyävän otuksen, joka herättää pelkoa lukijassakin. Paljon parempi tunteita ei herätä myöskään jättimäinen kissa, jonka Bekim ottaa senkin kotiinsa. Oikukkaat ja arvaamattomat Boa ja kissa tuovat kirjaan tunnelman, joka tuo jostakin syystä mieleeni Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.  

Helsingin Sanomat kirjoittaa Statovcista, että esikoisen perusteella tältä on lupa odottaa suuria. Olen samaa mieltä.

Neljäntienristeys

Olen ollut kaksi kertaa pakahtua ylpeyteen ja iloon, kun olen aloittanut kotimaisen kirjan. Ensimmäisen kerran, kun luin Sofi Oksasen Puhdistusta ja toisen kerran, kun luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Ymmärsin hyvin, miksi Helsingin Sanomien Antti Majander hurmioitui Kinnusen kirjasta. Niin tein minäkin.

Harvoin on kirja aloitettu niin upeasti kuin Kinnunen tekee. Henkeäsalpaava alku. Seuraavaksi hurmioiduin samasta kuin Oksasen kirjassa: kielestä. Niin kaunista, kuulasta, selkeää, kuvaavaa. Kerta kaikkiaan nautittavaa. 

Kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Halusin tietää, miten käy päähenkilöille, kätilö Marialle, hänen valokuvaajatyttärelleen Lahjalle, tämän miniälle Kaarinalle ja puolisolle Onnille. Miten tosia suomalaisia he ovat. Jokainen elää omat surunsa, epäilynsä, häpeänsä ja vähät ilonsa tykönään. Kinnunen kuvaa heissä oivallisesti suomalaista vaikenemisen kulttuuria. En tiedä ketään, joka olisi pystynyt kuvaamaan sitä paremmin.

Kirjan jälkimauksi jää lämpö, ymmärrys ja melkein hellyys, jolla Kinnunen henkilöitään kuvaa. Samalla tavalla kuin muista myös Onnia, jonka osana on kantaa suurta häpeää, homoutta. Aivan upeaa on Onninkin salaisuuden kuvaus. Ja taas se puhumattomuus - epäillään, tiedetään, mutta ei puhuta. 

 

  

Kultarinta

Anni Kytömäen Kultarinta on ihmeellinen kirja. Noin 650 -sivuinen teos, josta en sano, että lyhentäminen olisi tehnyt hyvää. Nautin jokaisesta sivusta, ja olisin toivonut kirjan jatkuvan loppumattomiin.

Lyhyt arvio: jos pitää Ulla-Leena Lundbergin Jäästä, pitää myös Kultarinnasta. Niissä on sama elämänmyötäinen, luonnollinen tahti. Kiehtova tarina rakentuu hiljakseen, kohtaus kohtaukselta. Maamme historia 1900-luvusta alkaen asettuu luontevasti taustaksi. Kytömäen kieli on ihan omaa luokkaansa: niin kaunis ja selkeä. Se johdattaa lukijan milloin viirupöllön pesälle korpeen, milloin pohjanmaalaisen talon elämään. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Erik Stenforsista, kartanon pojasta, joka ei tunne isänsä maailmaa omakseen. Hän pelastaa ja menee naimisiin torpan tyttären Lidian kanssa. Erikillä on tiivis suhde luontoon, Lidia taas on melkein kuin yhtä luonnon kanssa. Syntyy tytär Malla, josta kirjan toinen osa kertoo. Malla on perinyt isänsä ja äitinsä suhteen luontoon ja metsään ja metsän eläimiin.

Pidin kirjan jokaisesta henkilöstä. Itse asiassa rakastin heitä. Heidän suhteessaan luontoon tunnistin suomalaisten ikiaikaisen suhteen korpimetsään. Jossakin meidän selkäytimessämme se suhde elää yhä. Korpi on kotimme ja turvapaikkamme.

    

He eivät tiedä  mitä tekevät

Jussi Valtosen kirja voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon ja myös Akateemisen Kirjakaupan Varjo-Finlandian. Se kertoo jo paljon. Ehdottoman hyvä kirja, josta kustannustoimittajan työ, siis lyhentäminen, olisi tehnyt vielä paremman. Nyt teksti junnasi paikka paikoin harmittavasti.

He eivät tiedä mitä tekevät on monitasoinen kuvaus. Vanhemmuuden vaikeudesta, suomalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin törmäyskurssista muun muassa. Ennen kaikkea se on kuvaus kahdesta maailmasta. Tästä näkyvästä jalat-maan-pinnalla-maailmasta, jossa me elämme ja näkymättömästä digitaalisesta maailmasta.

Se digitaalinen maailma, josta Valtonen kertoo, on jo nyt tai se on jo ovella. En tiedä, enkä ymmärrä, ja sehän se ongelma onkin. Asetelma on kuin suomalaisessa muinaisuskossa: on ylinen maailman ja alinen maailma. Alisessa maailmassa ei ole aavistustakaan siitä, mitä ylisessä tapahtuu.

Eivätkä tiedä kirjan henkilötkään. Digitaalinen maailma on - pitkälti heidän tietämättään - osa heidän arkeaan. Se paljastuu, kun amerikkalaisen perheen elämä menee pois tolaltaan. Arkeaan elävät ihmiset eivät osaa edes kuvitella, mitä digitalisaatio todellisuudessa on ja saa aikaan, tai he antautuvat sille naivisti ja luottaen.

Kirjan kuvaama digitalisaatio herättää jossakin syvällä pelkoa. Se kestää hetken, sitten sen unohtaa, kun on mahdoton ymmärtää, mistä on kysymys. Ja se vasta pelottavaa onkin. Siis unohtaminen, sillä digitaalisaatio ei pysähdy. Huh.

Hienointa ja samalla pelottavinta kirjassa on se, että se on kuvaus tästä ajasta.