Kertomus sokeudesta on ensimmäinen José Saramagon kirja, jonka olen lukenut. Ei taatusti viimeinen, ja menossa onkin jo Kertomus näkevistä.
Kertomus sokeudesta valottaa - tosin huikeasti taitavammin - samaa asiaa kuin William Goldingin Kärpästen herra. Siis sitä, mitä kaikkea ihmisestä paljastuu ääriolosuhteissa.
Kirjassa erään kaupungin asukkaat alkavat sokeutua yllättäen ja ilman syytä. Sokeus leviää kuin infektio.
Ensin luullaan, että eristäminen estää sokeutumisen leviämistä, ja siksi ensimmäiset sokeutuneet suljetaan entiseen mielisairaalaan. Jokainen, joka yrittää pois alueelta, ammutaan. Sokeille tuodaan ruokaa silloin, kun tuodaan ja jos tuodaan.
Juuri ruoasta tulee sairaalaan suljettujen elämän keskipiste. Alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Tapahtumista kertoo sokeutuneen silmälääkärin vaimo. Hän on koko kaupungissa ainoa, joka säilyttää näkönsä.
Saramago on upea kertoja. Hän kuvaa päähenkilöitään niin lämpimästi ja elävästi, että ystävystyin heidän kanssaan, elin heidän kanssaan ja toivoin, että heidän asiansa ratkeaisivat parhain päin. Saramago on totisesti Nobelinsa ansainnut.
4 kommenttia:
Tämä kirja on jäänyt mieleen vaikka siitä on jo vuosia kun sen luin!
Kiitos kommentista, Kata. Luulen, että minulle käy samalla tavalla. Nytkin kirja palaa tuon tuostakin mieleeni. Luen parhaillaan Kertomusta näkevistä, eikä se ole ainakaan vielä tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Kertomus sokeudesta.
”Pitäisi voida sepittää romaani, jossa kaikki henkilöt ovat sokeita..”, toteaa Orhan Pamuk Musta kirja -nimisessä teoksessaan Galip beyn suulla. Olikohan José Saramago lukenut tuon toiveen, koskapa hän kirjoitti viisi vuotta Musta kirja -teoksen ilmestymisen jälkeen (1995) kirjan Kertomus sokeudesta. Saramagon mestarillisen kerrontataiteen jälkeen on aiheeseen enää Pamukin tai kenenkään muunkaan vaikea tarttua.
Kiitos kommentista Joel. Totta puhut, kyllä Saramago tyhjensi pajatson. Kommenttisi herätti minussa halun lukea tämä kirja uudestaan. Se on todella niitä kirjoja, joita ei unohda.
Lähetä kommentti