Richard Yates

Huh, huh, viime yönä luin loppuun Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Se, että luin kirjan loppuun yöllä, kertoo sen vetävyydestä. Huhhuh tulee siitä, että sen rehellisyys on jo sitä luokkaa, että se on armotonta.

Yates kuvaa kirjassaan 50-luvun amerikkalaista unelmaa ja sen romahtamista. Kun April menee naimisiin Frankin kanssa, hän uskottelee itselleen, että Frank on jotakin erikoislaatuista ja että hänestä tulee jotakin suurta. Frankille April on huippuluokan Grace Kelly-kaunotar, jollaista hän ei koskaan edes uneksinut saavansa.

Kun avioliitto etenee, suhteen tyhjyys paljastuu. April on uskonut, että Frank tekee hänestäkin jotakin erikoislaatuista ja päinvastoin. Niin ei tapahdu. Elämä latistuu tylsäksi New Yorkin lähiössä, naapurit ovat tylsiä, mutta pakollisia tuttavuuksia.

Kustantaja sanoo kirjan takaliepeessä, että Yates kuvaa henkilöitään "sydäntäsärkevän myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi". Allekirjoitan tuon jälkimmäisen luonnehdinnan, mutta en ensimmäistä. Juuri se tässä kirjassa vaivasi, että mielestäni Yates ei tunne vähäisintäkään myötätuntoa henkilöitään kohtaan. Joskus teki mieli mennä puolustamaan Aprilia, Frankia ja heidän naapureitaan.

Mutta heti ilmestyttyään kirja nousi kulttikirjaksi ja sitä ylistettiin mestariteokseksi, ja nyt siitä on tehty elokuva. Syvälle ihmiseen katsova mestariteos tämä onkin, mutta julman rehellinen sellainen.