Mies pimeässä

Tänä syksynä Paul Austerilta ilmestyi kirja, jossa on kaksi teosta: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa.

Mies pimeässä on taattua Austeria. Kirjassa kulkee useita kertomuksia lomittain. On iäkäs August Brill, joka asuu yhdessä tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Brill valvoo yöt ja kehittelee kertomusta, jonka päähenkilö on Owen Brick. Brick elää Yhdysvalloissa, joka suistui sisällissotaan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Sota syntyy Brillin päässä ja jatkuu niin kauan kuin tämä keksii kertomustaan. Siksi Brill on tapettava, ja tappajaksi on valittu Owen Brick. Tätä Austeria minä ihailen ja rakastan, kertomusta kertomuksen päälle ja lomaan.

August Brillin tyttärellä Miriamilla ja tyttärentyttärellä Katyalla on omat tarinansa. Miriam on toipumassa avioerosta ja Katya siitä, että hänen poikaystävänsä surmattiin raa'asti Irakissa.

Mies pimeässä on parhaimmillaan niin kauan kuin Brill istuu pimeässä ja kehittelee Owen Brickin tarinaa. Tunnelma latistuu, kun Katya laskeutuu alakertaan ja isoisä alkaa kertoa hänelle omaa rakkaustarinaansa.

Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Kirjan toisen osan lukemisen jätän tuonnemmaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa ei ole oikein vakuuttanut kriitikoita, siksi se ei oikein kiinnosta.

Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason parantaa kirja kirjalta, ja kirja kirjalta pidän enemmän hänen kirjoistaan. Tämän syksyn uutuus Hyytävä kylmyys ei petä odotuksia. Indridasonin kirjoissa henkilöt kehittyvät ja paljastavat itsestään aina jotakin uutta. He ovat hyvin eläviä, ja heistä tulee lukijalla melkein kuin hyvän päivän -tuttuja. Tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan paremmin Indridasonin rikospoliisiin Erlenduriin ja hänen tyttäreensä Evaan. Niin kuin Indridasonilla aina, rikos on tavallaan kuin tausta tai kulissi, jonka puitteissa Erlendurista ja hänen läheisistään kerrotaan.

Rikos on tällä kertaa hyvin piilossa, mutta juuri siksi hyytävä. Eipä auta kertoa enempää, etten paljastaisi juonta. No, sen sanon vielä, että juttu lähtee liikkeelle itsemurhasta, joka aukottomasti myös näyttää siltä.

Sekin Indridasonin kirjoissa on mukavaa, että niiden kautta pääsee tutustumaan Islantiin ja sen kansan omaleimaisuuteen.

Ehdottomasti kannattaa lukea. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Suomen Dekkariseura, joka myönsi Indridasonille tämän vuoden ulkomaisen rikoskirjallisuuden kunniakirjan.

Neidonkenkä

Tämän syksyn uutuuksista olen lukenut ensimmäisenä Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Kirja jatkaa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulenkevät sekä Lakanasiivet.

Neidonkengässä tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt: maalta kaupunkiin muuttanut Anna, hänen kälynsä Hilda ja Karjalasta siirtolaisena Kuopioon tullut Helvi, nuoret Ani, Mari ja Arvi sekä lapset Juho ja Saaralotta. Mukana on myös kuopiolaisia kummastuttava tohtori Kelon uusperhe. Lehtivaara on jättänyt toimittajan työnsä ja hän escorteeraa saksalaista toimittajaa Marieke Candrixia.

Henkilöitä on paljon. En tiedä, selviääkö tästä henkilögalleriasta, jos ei ole lukenut sarjan aiempia kirjoja. Minullakin edellisten lukemisesta on sen verran aikaa, että väkimäärä tuotti vaikeuksia. Tuohon joukkoon on lisättävä vielä ravintola Tatran omistaja Edith Valli ja hänen rakastajansa Ensio Mertanen, jonka nimipäivien viettoon kirjassa valmistaudutaan.

Edellisten kirjojen tavoin Kähkönen hallitsee upeasti savolaisuuden vivahteet ja vuoden 1942 tunnelmat. On kesä, ja takana ankea talvi, jonka aikana kaikki kuihtuivat ruoan puutteessa. Ihmisiä hämmentää saksalaisten sotilaiden paljous kalakukkokaupungissa; joku kirjassa sanoo, ettei mahtunut elokuvateatteriin, kun se oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Nimensä kirja on saanut Suomessa harvinaisesta kämmekästä, Neidonkengästä, jota Juho-poika etsii Puijonlaakson metsistä. Se on myös vertauskuva sille, mitä komeat saksalaiset sotilaat merkitsevät nuorille neitokaisille, Anille ja Marille. Äitien sydäntä pakottaa huoli tyttöjen kohtalosta, eikä suotta.

Kuopio-sarjaa voi suositella kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Kähkönen kirjoittaa rikasta ja vivahteikasta kieltä, niin vivahteikasta, että joskus se tuntuu tässä kirjassa itsetarkoitukselta.

Kuopio-sarjan tasosta kertoo se, että Lakansiivet oli ilmestysmisvuotenaan 2007 Finlanda-palkintoehdokkaana.