tiistai 28. huhtikuuta 2009

Vaitelias naapuri


Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on rankka kirja. Tapansa mukaan kirjailija on valinnut yhden elämän solmukohdan ja paljastaa sen armottomasti, tällä kertaa mustan huumorin sävyttämänä.

On helppo samaistua Émile ja Juliette Hazeliin, jotka hakeutuvat maaseudulle yksinäisyyteen ja saavat jokapäiväiseksi riesakseen moukkamaisen naapurin. Toisaalla on valtava tarve olla yksin tai kaksin, toisaalla hyvät tavat ja kohteliaisuus, jotka estävät passittamasta naapuria tiehensä.

Niinpä aviopari turvautuu erilaisiin temppuihin, joilla he toivovat karkottavansa ei-toivotun vieraan. Ei auta. Tilanne muuttuu yhä ahdistavammaksi.

Sitten tapahtuu käänne, jonka jälkeen tarina muuttuu vähemmän uskottavaksi. En olisi odottanut Nothombilta ihan näin radikaalia ratkaisua. Mutta yhtä kaikki, tämä kirja kannattaa lukea, että oppii sanomaan suoraan, mikä itselle sopii, mikä ei.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Antikrista


Amélie Nothomb -buumi jatkuu. Nöyrimmän palvelijan jälkeen luin Antikristan, ja menossa on Vaitelias naapuri.

Nothombilla on ihan oma tyylinsä kirjoittaa: selkeää, helposti luettavaa, terävää, oivaltavaa tekstiä. Hän tekee henkilöistään tarkkoja psykologisia havaintoja. Hän on kuin röntgen; hänen katseensa jälkeen henkilöistä näkyy kaikki, jopa luurankokin.

Tarkka havannointi tuo mieleen Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Eroa on vain siinä, että siinä missä Yates on kylmä tarkkailija, Nothomb katseessa on ironian häivä.

Antikrista kertoo kahdesta murrosikäisestä tytöstä. Antikristassa elää kaksi henkilöä, Krista ja Antikrista, joista ensimmäinen tuntuu näytellyltä roolilta ja jälkimmäinen siltä todelliselta ihmiseltä.

Toinen henkilö on kirjan kertoja Blanche, johon Krista tarttuu psykopaatin varmuudella ja alkaa käyttää tätä monella tavalla hyväkseen. Blanche joutuu hyvin pian näkemään Kristan sisällä olevan Antikristan. Hänen vanhempansa sen sijaan tutustuvat Antikristaan vasta sitten, kun heistä ei ole enää mitään hyötyä Kristalle.

Nöyrin palvelijanne -kirjassa kertoja selvisi työpaikan myrskyistä ehjänä terveen itsetuntonsa ansiosta. Samoin tapahtuu myös Antikristassa, mutta ystävyys hänen kanssaan ei mene ohi jälkiä jättämättä. Niin kuin Elegia sanoi omassa blogissaan, loppu on aika kamala.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Haudanhiljaista


Nyt, kun olen lukenut Arnaldur Indridasonin Haudanhiljaista, olen lukenut kaikki tämän kirjailijan suomennetut teokset. En sanoisi niitä dekkareiksi. Ehkä niitä voisi sanoa rikosromaaneiksi, mutta silloinkin "rikos" kirjoitetaan pienellä ja "romaani" isolla.

Haudanhiljaista sinetöi minut Indridason-faniksi. Sen lisäksi, että hän on upea kertoja, hän myös rakentaa kirjansa hienosti. Tämäkään kirja ei mässäile rikoksella, vaan pääpaino on muualla, ihmisluonnossa tai yhteiskunnassa, vähän samaan tapaan kuin Mattiyrjänä Joensuun dekkareissa.

Käsittämättömän hyvin Indridason juoksuttaa useaa tarinaa rinnakkain. Hauskaa tässä nimenomaisessa kirjassa on se, että lukija tietää enemmän kuin rikoskomisario Erlendur ja hänen työtoverinsa Elinborg ja Surgudur Oli.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Nöyrä palvelija


Belgialaisen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne on nopeasti luettu, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Lyhyt kirja kyllä on, mutta ennen kaikkea se on niin sujuvaa kerrontaa, että lukeminen on todella helppoa.

Kirja on omaelämäkerrallinen; Amélie on belgialaisen suurlähettilään tytär, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa Japanissa. Suoritettuaan akateemisen tutkinnon hän menee töihin japanilaiseen Yumimoto-yhtiöön. Japanin kielen taidosta on apua, mutta kaikki muu menee pieleen.

Kun nuoren naisen länsimainen individualismi ja aloitteellisuus kohtaa japanilaisen bisneskulttuurin ankaran hierarkian ja kurinalaisuuden, tuloksena on väistämättä yhteentörmäyksiä. Törmäys törmäykseltä Amélie putoaa yhtiön hierarkiassa kunnes löytää itsensä siivoamasta naisten ja miesten wc-tiloja siihen saakka, että vuoden kestävä pesti Yumimotossa loppuu.

Amélie Nothomb on niukan ja kuivan huumorin mestari, ironian taitaja. Se tekee kirjasta hienon lukuelämyksen. Lukija joutuu jännittämään Amélien puolesta, mutta tytön vankka omanarvontunto auttaa häntä selviytymään pahemmitta kolhuitta.

Yksi asia tulee varmaksi, kun kirjan lukee: lukija voi onnitella itseään siitä, ettei ole hakeutunut töihin Japaniin.

Amélie Nothomb palkittiin kirjastaan Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnolla.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Talvikaupunki


Talvikaupunki teki minusta lopullisesti Arnaldur Indridason -fanin. Nyt lukematta on enää vain Haudanhiljaista, jonka olen jo varannut naapurikaupungin kirjastosta. Sitten vain odottamaan, että tämä loistava kertoja julkaisisi pian uuden dekkarin.

Indridasonin kirjalleen antama nimi on monimerkityksinen. Toisaalta se kuvaa Islannin pääkaupunkia Reykjavikia hyytävien talvimyrskyjen kynsissä. Toisaalta talvikaupunki on myös kirjan ihmisissä; heissä on jotakin jäätynyttä ja jähmettynyttä, joka saa heidät vaikka tappamaan vain siksi, että niin sattui käymään.

Indridasonin kirjat ovat samalla tavalla monikerroksisia kuin Matti Yrjänä Joensuun dekkarit. Ei ole vain yksilöitä, vaan yksilöt ovat osa yhteiskuntaa, sen arvoja ja henkeä. Nimenomaan Talvikaupungissa tutut rikospoliisit Erlendur, Elinborg ja Sigurdur Oli elämänongelmineen jäävät taustalle ja muut ihmiset arvoineen nousevat pääosaan. Kertakaikkiaan hieno kirja.

Arnaldur Indridasonin Räme ja Haudanhiljaista on palkittu Lasiavaimella Pohjoismaiden parhaina dekkareina vuonna 2002 ja 2003.

Haudanhiljaista palkittiin myös englantilaisten Kultatikarilla 2005.

Ääni kuin enkelin sai Martin Beck -palkinnon vuonna 2005.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Colorado Avenue


Lars Sundin Colorado Avenue on nyt luettu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, muut osat ovat Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja.

Ensimmäinen reaktioni kiitettyyn Colorado Avenue -teokseen oli hämmästys Sundin kertojanlahjoista ja uskomattoman rikkaasta kielestä. Nautin kirjan alkuosasta, jossa Hanna lähtee Amerikkaan tienaamaan. Jossakin vaiheessa kielikuvien runsaus alkoi puuduttaa; eikö mitään voi sanoa yksinkertaisesti ja selvästi. Liekö kirjailija itsekin huomannut saman, mutta ainakin minusta tuntui, että kieli alkoi tulla selkeämmäksi puolivälin jälkeen.

Tarina pysyi kiinnostavana loppuun asti. Alkuosa kertoo Hannasta, joka saa kotiin palattuaan korkonimen Dollari-Hanna ja loppuosa hänen Amerikassa syntyneestä pojastaan Otosta, josta tulee salakuljettajien Pirtukuningas.

Tässä taitaa kuitenkin käydä niin kuin tuttavalleni, joka kertoi lukeneensa vain tämän trilogian ensimmäisen osan; minäkin jätän trilogian kaksi muuta osaa odottamaan parempia aikoja.

Colorado Avenue on saanut Suomessa Runeberg-palkinnon, Svenska Litteratursälskapetin palkinnon ja Ruotsissa Lundequistin kirjakaupan palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana.