Olen lukenut William Goldingin Kärpästen herran joskus nuorena, mutta nyt tulin lukeneeksi sen toistamiseen.
Hieman tuntui aika syöneen kirjaa, mutta kyllä sen sanoma on yhä selvä: kun olosuhteet ovat otolliset, ei tarvitse paljon pintaa raaputtaa, kun paha ihmisessä nostaa päätään.
Kärpästen herrassa eletään toisen maailmansodan aikaa. Vihollinen ampuu englantilaisia nuoria koulupoikia kuljettaneen lentokoneen alas, ja pojat pelastautuvat Tyynen valtameren saarelle.
Aluksi pojat luovat säännöt elämiselleen. Tärkeintä on pitää yllä merkkitulta ohi lipuvia laivoja - siis pelastajia - ajatellen. Ralph äänestetään johtajaksi. Ralphin harkitseva ote ei riitä Jackille, joka alkaa haastaa demokraattisesti valittua johtajaa.
Golding kuvaa tarkalla psykologisella otteella, miten villi-ihminen nousee esiin poikajoukossa; se, joka haluaa tapaa ja joka haluaa verta. Eläinten surmaaminen ei riitä, kiihkossaan kahteen leiriin jakautuneet pojat surmaavat kaksi toveriaan.
Kirja nimellä on oma merkityksensä. Paholaisen toinen nimi, Belsebub, voidaan hepreaksi kääntää kärpästen herraksi.
Golding sai työstään Nobel-palkinnon vuonna 1983. Booker-palkinnon hän sai kolme vuotta aikaisemmin kirjastaan Merimatka.
2 kommenttia:
Luin tämän kirjan kaksi vuotta sitten, kun olin kuumeessa. Kuume toi kirjaan oman kammottavan lisänsä. Kyseessä ei ole minusta juurikaan kaunokirjallisesti merkittävä kirja, vaan merkitykseltään merkittävä kirja. Se ei ollut nautitava, minusta todella ahdistava, mutta se oli merkityksensä takia tärkeä.
Heippa Tuure ja kiitos kommentistasi. Olen samaa mieltä: merkitykseltään merkittävä kirja. Minua se ei enää ahdistanut eikä järkyttänyt niin kuin silloin, kun luin sen nuorena. Ehkä siksi, että olen sittemmin lukenut niin paljon ihmisessä olevasta pahasta, että tunne on hävinnyt, mutta asia noussut yhä vain tärkeämmäksi.
Lähetä kommentti