Åsa Linderborg

Olen juuri saanut luettua Åsa Linderborgin kirjan Minua ei omista kukaan. Monet ovat pitäneet sitä jopa syksyn kirjallisena tapauksena. Ehkä se onkin. Joka tapauksessa hyvä kirja, ja omaelämäkerrallinen kertomus siitä, miten lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi poikkeuksellisissa oloissa.

Åsan isä oli alkoholisti, jonka vaimo lähti ja jätti pienen tyttärensä miehelleen. Åsasta tuli isänsä paras kamu. Elämä on alkoholistisen boheemia: tässä perheessä ei harjata hampaita eikä käydä pesulla. Tytär menee nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, isä ei patistele lasta petiin tavallisin "aamulla on mentävä kouluun" muistutuksin.

Selvin päinkin Leif-isä ajelehtii jonkinlaisessa holtittomassa usvassa. Hänen elämässään realismia on vain työ karkaisijamestarina. Pieni Åsa pelkää, seuraa sivusta ja sopeutuu. Iskä rakastaa häntä ja hän iskää.

Murrosiässä tulee kapina ja häpeä ja tytär loitontuu isästään. Myöhemmin he löytävät jälleen toisensa, mutta koskaan he eivät pysty puhumaan yhteisestä elämästään, sen kivuista ja peloista.

Kirjassa kysytään, pettivätkö vanhemmat pienen tyttärensä. Näin Åsa vastaa: Äiti ehkä, isä ei. Hänhän oli lahjoittanut minulle kaiken rakkautensa. Isä ehkä, äiti ei. Hänhän oli aina ollut paikalla, kun tarvitsin häntä. Aika tasapainoinen ja syvästi ymmärtävä vastaus.

Kannattaa ehdottomasti lukea.

Leijapoika

Loppujen lopuksi kirjat ovat mitä suurimmassa määrin makuasia: yksi pitää tyttärestä, toinen äidistä. Minusta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on parempi kuin Hosseinin Leijapoika, mutta paras ystäväni arvostaa enemmän Leijapoikaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi Leijapojasta. Pidän siitä paljon. Hossein on armoitettu tarinankertoja, joka vie lukijan elävästi Afganistanin pölyisille kaduille.

Leijapoika tuli mieleeni siksi, että kirjasta tehty elokuva esitetään matineanäytäntönä Nurmeksessa joulukuun ensipäivinä.

Kirja kertoo kahden pojan ystävyydestä, ystävän pettämisestä ja sovituksesta. Amir on syntynyt rikkaaseen afganistanilaiseen sukuun. Hassan on Amirin isän palvelijan poika. Tämä on lähtöasetelma.

Pojat ovat ystäviä, mutta eivät tasavertaisia: he ovat eri yhteiskuntaluokasta, he edustavat eri heimoa ja uskontoa. Toinen on loppupelissä kuitenkin isäntä, toinen palvelija.

Hassan voisi uhrata kaiken Amirin edestä, mutta yhtälö ei toimi toisinpäin. Amir näkee, miten hänen oman yhteiskuntaluokkansa pojat tekevät väkivaltaa Hassanille ja nöyryyttävät häntä, mutta ei mene auttamaan ystäväänsä. Siitä petoksesta sikiää koko iän kestävä syyllisyys, jolle on etsittävä sovitusta.

Odotan paljon elokuvalta. Yltääkö se samaan kuin Siddiq Barmakin Osama, joka esitettiin television Teema-kanavalla muutama kuukausi sitten? Osama on pieni tyttö, jonka on pukeuduttava pojaksi, jotta hän voisi Afganistanissa elättää äitinsä ja itsensä. Sieluun saakka viiltävän surullinen tarina.

Hurja visio

Olen tähän saakka uskonut tai uskotellut itselleni, että loskaiset talvet ovat pahinta, mitä ilmastonmuutos meille tuo. Luettuani moneen kertaa kiitetyn Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa en ole enää sitä mieltä. Kyse on ihan muun kokoluokan asiasta.

Isomäki on tiedetoimittaja ja siksi kirjan pohjalla ovat tosiasiat Grönlannin ikijäätikön sulamisesta. Se, miten Isomäki kuvaa jään sulamista ja sitä seuraavaa prosessia, on niin todentuntuista, että se nostaa hiukset pystyyn. Turha kai kuvitella, että "siinähän vaan jää sulaa" tai "siinähän vaan jäälohkareet pullahtavat mereen, sinne mahtuu".

Kirjassa satoja kilometrejä kanttiinsa suuruisen jäälohkareen valuminen mereen synnyttää hyökyaallon, joka on monta sataa metriä korkea ja se myös tuhoaa kaiken monen sadan metrin korkeuteen saakka.

Ennen olisin sanonut tässä kohdin, että ei sellaista voi tapahtua nykyaikana. Isomäki sanoo, että sellaista on tapahtunut ennen, voi tapahtua nyt ja tulee tapahtumaan vastaisuudessakin.

Kirja myös antaa yhden vastauksen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, miksi esimerkiksi Intian kaltainen kulttuuri, joka aikanaan edusti korkeinta kulttuuria maailmassa, on voinut yhtäkkiä taantua satoja vuosia taaksepäin.

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa voi hyvinkin olla yksi niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Suosittelen lämpimästi.

Loistava Hosseini

Khaled Hosseinin kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa on sanottu, että sen jälkeen eivät uutisotsikot enää näytä samalta. Niin on todella tapahtunut. Kirjan luettuani en ole lukenut yhtään uutista Afganistanista tai Kabulista muistamatta kirjan Mariamia ja Lailaa.

Muistan uutisia lukiessani myös Kabulin kadun, jolla nuo kaksi naista ja heidän läheisensä elivät ja kuolivat. Aivan kuin olisin itsekin joskus kävellyt sitä, haistanut lämmön ja tomun, nähnyt kirjan kuvaamat ihmiset ja tuntenut heidän tarinansa. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle matka vieraaseen maahan ja ihmisyyteen. Hieno matka, jota en unohda enkä haluakaan unohtaa.

Afganistanin naisten osa on rankka ja raaka. Heidän elämäänsä määrittävät sota, talibanit ja miehet, joiden silmissä he naiset eivät ole mitään. Tätä vasten Hosseinin kuvaama naisten ihmisyys näyttäytyy selkeänä ja kirkkaana. Siinä on kirjan kauneus.

Erityisesti minua kosketti kirjassa Mariamin epäitsekkyys ja se, mistä tänä päivänä ei osata edes puhua, uhrautuminen. Hosseini kuvaa taitavasti, miten uhrautuminen ja kuolema antavat arvon Mariamin jo melkein loppuun kuluneelle elämälle, tekevät siitä täyden ja merkityksellisen elämän.

Käsin kosketeltavaa kirjassa on pelko, kun talibanit partioivat kaduilla aseineen ja jeeppeineen. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole, on vain mentävä kadulle, jolla mikä tahansa toisen rikkeeksi määrittelemä seikka voi johtaa teloittamiseen.

Kirja on tehnyt vaikutuksen muihinkin kuin minuun. Heti ilmestyttyään se nousi Englannin ja Amerikan kirjaliston ykköseksi.

Tähän palaan

Nyt teen itselleni harvinaisen tempun, ja menen hakemaan kirjastosta kirjan, jonka luin vasta vähän aikaa sitten, Antonio Munoz Molinan Sefaradin. Olen jo kertonut kirjasta tuolla aiemmissa blogiteksteissä, taisi olla elokuun puolella.

Katselin nimittäin television teemalta kiitettyä dokumenttia Kristalliyöstä. Ehkä se sai minut muistelemaan Molinan kirjaa, sen upeaa kerrontaa ja ennen kaikkea viisautta.

Kirja muun muassa antoi yhden selityksen sille, miksi juutalaiset eivät lähteneet Saksasta ennen kuin se oli jo myöhäistä. Sehän on käsittämätöntä: miksi ihmiset jäivät paikoilleen ja tuhottaviksi, vaikka heidän täytyi nähdä ja ymmärtää selvästi, mitä juutalaisille tapahtui.

Molinan mukaan ihminen pitää kiinni tutusta ja totutusta, eikä suostu tai edes pysty ymmärtämään jotakin, joka poikkeaa niistä niin paljon kuin natsi-Saksassa oli laita.

Kirjailija antaa esimerkin: kun juutalaisia haettiin kodeistaan ja vietiin pois, yksi perhe ei lähtenyt, koska posti tuli tänäänkin; mikään ei voi olla vialla, kun meille tuodaan posti. Sen, mitä näemme ympärillämme, täytyy olla aistiharha.

Perhe piti kiinni niistä asioista, jotka olivat edelleen ja vieläkin niin kuin ne olivat aina olleet ja kieltäytyi uskomasta sitä, mitä ympärillä näki. Minusta tämä on järkeen käypä selitys.

Olisikohan niin, että Sefarad on ollut parasta, mitä olen viime kuukausina lukenut, sillä vain todella hyvät kirjat jäävät elämään mielessä Sefaradin tavoin?

Niccolo Ammaniti

"Lahjakkuus on italiaksi Ammaniti," on Timesin kriitikko sanonut Niccolo Ammanitista tämän uuden kirjan Taivaan ja maan väliltä arvostelussa. On niin paljon sanottu, että oli pakko lukea kirja. Yhdyn moniin arvostelijoihin: Ammaniti on loistava kertoja. Hän sai kirjastaan Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ansaitusti. Kirjasta on myös tekeillä elokuva.

Päähenkilö on vähän toisellakymmenellä oleva Cristiano Zena. Hän elää syrjäytynyttä elämää isänsä kanssa. Isä on rankka kasvattaja, mutta hän rakastaa poikaansa. Isä on myös natsi, joka on siirtänyt ideologiaansa pojalleen, natsismi tulee kuitenkin ilmi vain ikäänkuin välihuomautuksena. Heillä on kaksi ystävää, juoppo Danilo ja henkisesti sairas Quattro Formaggi. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös sosiaalityöntekijä Beppe Trecca.

Yhteistä kirjan aikuisille on, että he sotkevat elämänsä totaalisesti sen viikon tai kahden aikana, joita kirjassa seurataan. Cristiano, melkein lapsi, notkuu aikuisten liepeillä ja kantaa vastuuta ennen kaikkea isästään, mutta myös tämän kahdesta ystävästä. On rankkaa seurata, miten poika rakastaa isäänsä ja suojelee isäänsä.

Kirja imaisee heti mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Suoraan sanoen pelotti nähdä, miten kirja loppuu. Se jää oikeastaan avoimeksi, lukijan tehtäväksi jää miettiä mieleisensä ja järkeenkäypä loppu. Hyvä, mutta rankka kirja. Joku on sanonut, että Ammanitin lämmöllä kuvaamissa henkilöissä on kaikesta huolimatta outoa valoa. Kyllä minäkin sellaista olin aistivinani ainakin välillä.