Mies pimeässä

Tänä syksynä Paul Austerilta ilmestyi kirja, jossa on kaksi teosta: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa.

Mies pimeässä on taattua Austeria. Kirjassa kulkee useita kertomuksia lomittain. On iäkäs August Brill, joka asuu yhdessä tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Brill valvoo yöt ja kehittelee kertomusta, jonka päähenkilö on Owen Brick. Brick elää Yhdysvalloissa, joka suistui sisällissotaan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Sota syntyy Brillin päässä ja jatkuu niin kauan kuin tämä keksii kertomustaan. Siksi Brill on tapettava, ja tappajaksi on valittu Owen Brick. Tätä Austeria minä ihailen ja rakastan, kertomusta kertomuksen päälle ja lomaan.

August Brillin tyttärellä Miriamilla ja tyttärentyttärellä Katyalla on omat tarinansa. Miriam on toipumassa avioerosta ja Katya siitä, että hänen poikaystävänsä surmattiin raa'asti Irakissa.

Mies pimeässä on parhaimmillaan niin kauan kuin Brill istuu pimeässä ja kehittelee Owen Brickin tarinaa. Tunnelma latistuu, kun Katya laskeutuu alakertaan ja isoisä alkaa kertoa hänelle omaa rakkaustarinaansa.

Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Kirjan toisen osan lukemisen jätän tuonnemmaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa ei ole oikein vakuuttanut kriitikoita, siksi se ei oikein kiinnosta.

Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason parantaa kirja kirjalta, ja kirja kirjalta pidän enemmän hänen kirjoistaan. Tämän syksyn uutuus Hyytävä kylmyys ei petä odotuksia. Indridasonin kirjoissa henkilöt kehittyvät ja paljastavat itsestään aina jotakin uutta. He ovat hyvin eläviä, ja heistä tulee lukijalla melkein kuin hyvän päivän -tuttuja. Tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan paremmin Indridasonin rikospoliisiin Erlenduriin ja hänen tyttäreensä Evaan. Niin kuin Indridasonilla aina, rikos on tavallaan kuin tausta tai kulissi, jonka puitteissa Erlendurista ja hänen läheisistään kerrotaan.

Rikos on tällä kertaa hyvin piilossa, mutta juuri siksi hyytävä. Eipä auta kertoa enempää, etten paljastaisi juonta. No, sen sanon vielä, että juttu lähtee liikkeelle itsemurhasta, joka aukottomasti myös näyttää siltä.

Sekin Indridasonin kirjoissa on mukavaa, että niiden kautta pääsee tutustumaan Islantiin ja sen kansan omaleimaisuuteen.

Ehdottomasti kannattaa lukea. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Suomen Dekkariseura, joka myönsi Indridasonille tämän vuoden ulkomaisen rikoskirjallisuuden kunniakirjan.

Neidonkenkä

Tämän syksyn uutuuksista olen lukenut ensimmäisenä Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Kirja jatkaa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulenkevät sekä Lakanasiivet.

Neidonkengässä tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt: maalta kaupunkiin muuttanut Anna, hänen kälynsä Hilda ja Karjalasta siirtolaisena Kuopioon tullut Helvi, nuoret Ani, Mari ja Arvi sekä lapset Juho ja Saaralotta. Mukana on myös kuopiolaisia kummastuttava tohtori Kelon uusperhe. Lehtivaara on jättänyt toimittajan työnsä ja hän escorteeraa saksalaista toimittajaa Marieke Candrixia.

Henkilöitä on paljon. En tiedä, selviääkö tästä henkilögalleriasta, jos ei ole lukenut sarjan aiempia kirjoja. Minullakin edellisten lukemisesta on sen verran aikaa, että väkimäärä tuotti vaikeuksia. Tuohon joukkoon on lisättävä vielä ravintola Tatran omistaja Edith Valli ja hänen rakastajansa Ensio Mertanen, jonka nimipäivien viettoon kirjassa valmistaudutaan.

Edellisten kirjojen tavoin Kähkönen hallitsee upeasti savolaisuuden vivahteet ja vuoden 1942 tunnelmat. On kesä, ja takana ankea talvi, jonka aikana kaikki kuihtuivat ruoan puutteessa. Ihmisiä hämmentää saksalaisten sotilaiden paljous kalakukkokaupungissa; joku kirjassa sanoo, ettei mahtunut elokuvateatteriin, kun se oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Nimensä kirja on saanut Suomessa harvinaisesta kämmekästä, Neidonkengästä, jota Juho-poika etsii Puijonlaakson metsistä. Se on myös vertauskuva sille, mitä komeat saksalaiset sotilaat merkitsevät nuorille neitokaisille, Anille ja Marille. Äitien sydäntä pakottaa huoli tyttöjen kohtalosta, eikä suotta.

Kuopio-sarjaa voi suositella kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Kähkönen kirjoittaa rikasta ja vivahteikasta kieltä, niin vivahteikasta, että joskus se tuntuu tässä kirjassa itsetarkoitukselta.

Kuopio-sarjan tasosta kertoo se, että Lakansiivet oli ilmestysmisvuotenaan 2007 Finlanda-palkintoehdokkaana.

Mr Vertigo

Paul Austerin Mr. Vertigo tuo mieleen kaksi kirjailijaa. Ensinnäkin Charles Dickensin henkilöt ja eritoten Dickensin juonikuviot.

Toiseksi kirja tuo mieleeni Henrik Ibsenin Per Gyntin Pentti Saarikosken käännöksenä, jota professori Paavo Liski piti alkuperäistä tekstiä parempana. Myös Auster käyttää tässä kirjassa rikasta ja rehevää kieltä erityisesti dialogeissa.

Hassua. Ensimmäisen kerran tekisi mieli kiittää myös kääntäjää, sillä hänellä lienee osuutensa mielikuvitusrikkaaseen kieleen. Kävi vain niin, että ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, mutta voi olla Mr. Vertigon on kääntänyt Erkki Jukarainen, joka on kääntänyt muutkin Austerin kirjat. Yritän tarkistaa asian.

Mr. Vertigon päähenkilöt ovat Ihmepoika Walt ja hänen Mestarinsa. Vanha Mestari korjaa nuoren pojan kadulta ja opettaa hänet levitoimaan ja sitten lentämään. Waltista tulee ihme. Mutta kuten Dickensillä, Ihmepojan ja hänen Mestarinsa elämä ei suju ihan suoraviivaisesti.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan lennokkuus kärsii hieman loppumetreillä, mutta ei haittaa.

Yksinäisyyden äärellä

New York-trilogian innoittamana luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on Näkymättömän miehen muotokuva, ja siinä kirjailija kertoo kaukaiseksi jääneestä isästään. Isän jäämistöä tutkiessaan hän löytää tämän lapsuudesta järkyttävän tragedian, joka auttaa häntä ymmärtämään isäänsä. Isä ei ole tragediasta koskaan kertonut. Tämä on hienoa Austeria, upea kertomus, jonka lukee ahmimalla.

Toinen osa on Muistin kirja, ja siinä Auster kertoo enimmäkseen Pariisin vuosistaan - kenelle, itselleen vai pojalleen vai molemmille? Muistin kirja kertoo myös hänen omasta isänä olemisestaan, hän on juuri eronnut ja kaipaa poikaansa. Tämä toinen osa on liian vaikeaselkoinen minulle, en jaksa innostua. Mutta ensimmäisen osan takia kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Kabulin pääskyset

Yasmina Khadran Kabulin pääskyset on yhtä rankka kirja kuin hänen aiemmat teoksensakin Attentaatti ja Bagdadin kutsu.

Kabulin pääskyset kertoo kahdesta perheestä talebanien kuristuksessa. Kirjan ihmisistä on paennut elämä, heistä on jäljellä pelkät kuoret. Kabul itse on kuin suuri pölyinen ja surullinen hauta. Kirja on lohduton - ehkä hyvinkin realistinen kuvaus Afganistanista.

Kirjassa vaginvartija Atiq Shaukatin ja hänen sairaan vaimonsa Musaratin elämä kulkee ristiin entisen kauppiaan Muhsinin ja hänen vaimonsa Zunairan elämän kanssa.

Kabulin pääskysissä nainen uhrautuu niin kuin Khaled Hosseinin kirjassa Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta uhrautumisissa on valtava ero. Hosseinilla se on täynnä toivoa ja se synnyttää elämää, Khadranin kirjassa uhrautuminen on turhaa, pelkkää kuolemaa.

Yasmina Khadran ei ole kirjailijan oikea nimi, vaan hänen vaimonsa nimi. Kirjailijan oikea nini on Mohamed Moulessehoul, ja hän on entinen ammattiupseeri.

Lukittu huone

Nyt on Paul Austerin New York-trilogia luettu. Samoin kuin kaksi aiempaa osaa, Lukittu huone on hieno kirja. Aika veitikka tämä Auster. Kaksi ensimmäistä osaa liikkuvat jollakin hämärällä tajunnan tasolla, ja niihin verrattuna kolmannessa osassa on realistisempi ote - vai onko sittenkään?

Lukitussa huoneessa nimetön mies etsii lapsuudentoveriaan Fanshawea. Pitkään ajattelin, että tässähän on ihan itsenäinen kertomuksensa, jolla ei ole mitään tekemistä aiempien osien kanssa, mutta sitten Auster heilauttaa taiksasauvaansa, sekoittaa pakan, ja trilogian osat kytkeytyvät toisiinsa.

Mieleen tulvi kysymyksiä: Fanshawe onkin ensimmäisen osan nuori Stillman. Kolmannen osa nimetön mies on ensimmäisen osan isä, jolta etsivä Quinn suojelee Stillmania. Toisen osan Black on Fanshawe ja etsivä Blue kolmannen osan nimetön kertoja.

Menikö juttu sekaisin? Niinpä. Siksi kannattaakin lukea Austerin koko trilogia. Se kannattaa ihan varmasti.