sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Ei kenenkään lapset


Nyt tuli vastaan kirja, jonka kohdalla loppuvat laatusanat muiltakin kuin minulta: Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset.

Kirja kertoo yhdeksänvuotiaasta Agusta. Poika pakenee kylään hyökännyttä vihollista isänsä kanssa. Isä ammutaan, ja poika siepataan sotilaaksi Kommandantin johtamaan joukkioon. Poika, joka kertoo olevansa niin innokas lukija, että äiti kutsuu häntä professoriksi, pakotetaan tappajaksi.

"Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein".

Noin Agu yrittää selvittää tappajan työtään itselleen. Olen eri yhteyksissä sanonut, että sotilaiksi pakotettujen lasten kohtalo on pahin mahdollinen. En kiistä: tämä kirja nostattaa minussa valtavan tunnekuohun kaikkien lasten puolesta aikuisten julmaa maailmaa vastaan.

Agu, joka haaveili tulevansa insinööriksi tai lääkäriksi, tappaa. Jos hän ei tapa, hänet tapetaan. Komandantti käyttää häntä ja muita pieniä poikia hyväkseen. Kaiken tämän kestääkseen Agun on huumattava itsensä, ja tässä verenhuuruisessa ja huumeen sävyttämässä pilvessä hän kertoo tarinaansa.

Iweala antaa pojan puhua omalla kielellään, joka vangitsee lukijan. The Guardianin kriitikko sanoo, ettei tahdo malttaa laskea kirjaa käsistään. Minun tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Tämä on koskettavin kirja vuosiin. Olen samaa mieltä kuin Salman Rushdie, jonka manttelinperijäksi Iwealaa on sanottu. Näin Rushdie: Ei kenenkään lapset on niitä harvinaisia esikoisromaaneja, jonka luettuaan tietää, että tästä kirjailijasta tulee todella, todella hyvä."

Ei kommentteja: