Lukuhuone

Nainen nollapisteessä

2010-05-20T11:20:00.003+03:00

Ehkä odotin liikaa Nawal El Saadawin kirjalta Nainen nollapisteessä.

Kirja täyttää odotukset siltä osin kuin se kuvaa naisen asemaa arabiyhteiskunnassa. Kirjailija on lääkäri, joka naisvankilassa tutkimusaineistoa kerätessään tutustui Firdaukseen, teloitustaan odottavaa naiseen.

Firdaus on luja ja vahva nainen, jota yhteisö ei pysty nujertamaan, vaikka se tekee siinä kyllä parhaansa tai pahimpansa.

Firdauksesta tulee prostituoitu. Hänen kohdallaan se ei merkitse itsekunnoituksen menettämistä, vaikka hän joutuu kuolettamaan paljon itsestään. Kun sitten vastaan tulee mies, joka uhkaa hänen itsekunnoitustaan, Firdaus tappaa miehen.

Kirjassa on samanlainen, unen- ja tarunomainen tunnelma kuin Atiq Rahimin kirjassa Maata ja tuhkaa. Mutta Nawal El Saadawi ei ole Rahimin veroinen kertoja. El Saadawin tarina hukkuu liikoihin sanoihin ja liikaan kuvailuun. Välillä lukeminen oli niiden takia turhauttavaa.

Yöpöydällä odottaa kuitenkin vielä toinenkin El Saadawin kirja.

Kertomus sokeudesta

2010-05-20T11:03:00.002+03:00

Kertomus sokeudesta on ensimmäinen José Saramagon kirja, jonka olen lukenut. Ei taatusti viimeinen, ja menossa onkin jo Kertomus näkevistä.

Kertomus sokeudesta valottaa - tosin huikeasti taitavammin - samaa asiaa kuin William Goldingin Kärpästen herra. Siis sitä, mitä kaikkea ihmisestä paljastuu ääriolosuhteissa.

Kirjassa erään kaupungin asukkaat alkavat sokeutua yllättäen ja ilman syytä. Sokeus leviää kuin infektio.

Ensin luullaan, että eristäminen estää sokeutumisen leviämistä, ja siksi ensimmäiset sokeutuneet suljetaan entiseen mielisairaalaan. Jokainen, joka yrittää pois alueelta, ammutaan. Sokeille tuodaan ruokaa silloin, kun tuodaan ja jos tuodaan.

Juuri ruoasta tulee sairaalaan suljettujen elämän keskipiste. Alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Tapahtumista kertoo sokeutuneen silmälääkärin vaimo. Hän on koko kaupungissa ainoa, joka säilyttää näkönsä.

Saramago on upea kertoja. Hän kuvaa päähenkilöitään niin lämpimästi ja elävästi, että ystävystyin heidän kanssaan, elin heidän kanssaan ja toivoin, että heidän asiansa ratkeaisivat parhain päin. Saramago on totisesti Nobelinsa ansainnut.

Että hän muistaisi saman

2010-04-16T11:29:00.004+03:00

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on pieni suuri kirja. Siinä on vain 158 sivua, mutta joka sivu täyttä asiaa.

Kirja kertoo päähenkilönsä Annan yhdestä päivästä. Sinä päivänä äiti soittaa ja sanoo, että mielisairaalassa oleva veli Joona kaipaa sisarta; epäilee, ettei tämä enää välitä hänestä. Soitto saa Annan mielen myllerrykseen, jossa hän käy läpi omaa ja myös amerikkalaisen poikaystävänsä Ianin menneisyyttä.

Molemmilla on kipeä lapsuus. Ianin isä on särkynyt Vietnamissa. Annan tarinan alkupiste on sodasta palannut isänisä, jolta Annan isä, poikanen vasta, joutuu suojelemaan äitiään kirves kädessä. Väkivalta on läsnä myös Annan nykyisyydessä: taustalla on Word Trade Center ja syyskuun 11. päivä sekä Irakin sota, jonka vastaiseen mielenosoitukseen Anna, Ian ja Joona osallistuvat.

Elina Hirvonen ei selittele turhia, hänen kerrontansa on niukkaa ja kaunista. Kieli on hyvin hallittua, mutta se virtaa vapaasti, siinä ei ole tippaakaan tehdyn makua. Erinomainen kertoja. Odotan innolla hänen uutuuttaan. Olen jo varannut sen itselleni kirjastosta.

Ilmestyessään vuonna 2005 Että hän muistaisi saman oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Kirja on käännetty ainakin seitsemälle kielelle ja se on saanut erityisen myönteisen vastaanoton muun muassa Yhdysvalloissa.

Lisää Ishiguroa

2010-04-12T10:37:00.004+03:00

Huono tilanne, nyt olen lukenut viimeisenkin suomennetun Kazuo Ishiguron kirjan. Silmissä siintävät vuoret on yhtä kiehtova kirja kuin muut Ishigurot.

Päähenkilö on Etsuko, japanilainen nainen, joka asuu Englannissa. Hän muistaa väkevinä takautumina yhä uudestaan sen kuuman, sodanjälkeisen kesän Nagasakissa, kun hän odotti ensimmäistä lastaan. Tunnelma on kuin unesta. Etsukolla on erikoinen ystävätär Sachiko ja tällä vielä erikoisempi tytär Mariko. Sachiko toivoo, että hänen alkoholisoitunut amerikkalainen miesytävänsä veisi hänet ja Marikon Amerikkaan, pois Nagasakista.

Keskeinen henkilö on myös Etsukon appi, Ogata-San, josta tuntuu, että hänen elämäntyönsä poljetaan lokaan. Myös poika Jiro vieraantuu isästään. Tässä kohdin teemat ovat hyvin paljon samoja kuin Menneen maailman maalarissa.

Silmissä siintävät vuoret on Kazuo Ishiguron ensimmäinen kirja. Se ilmestyi vuonna 1982 ja sai ilmestyessään Winifred Holtby- ja Whitebreadin Vuoden kirja -palkinnot.

Upea kirja, yhtä upea kuin kaikki muutkin Ishigurot. Nämä kirjat hankin kirjahyllyyni.

Ole luonani aina

2010-03-28T11:54:00.002+03:00

Kazuo Ishiguron kirjasta Ole luonani aina on vaikea kertoa paljastamatta, mistä on kyse. Kirja itsekin pitää salaisuutensa pitkään ja paljastaa sitä vain vähitellen. Itse pääsin jäljille siinä vaiheessa, kun aloin miettiä kirjan henkilöitä tarkemmin: aivan kuin heiltä puuttuisi syvyyys! Tämän enempää en uskalla kertoa.

Jälleen kerran nautin Kazuo Ishiguron kerronnasta, joka on aivan omaa luokkaansa. Tuntui, että Ishiguron valitsema tyyli sopii täydellisesti aiheeseen; heijastaa sitä, mistä kirjassa on kyse. Myös tarinan rakentajana Ishiguro on omaa luokkaansa.

Nyt lähden tästä kirjastoon hakemaan sen viimeisenkin lukemattoman Ishiguron, ja kun sen olen lukenut, jään odottamaan hänen tulevia kirjojaan.

Menneen maailman maalari

2010-03-19T15:28:00.003+02:00

Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari on velmu tapaus. Ensin olin ymmälläni. Mitä ihmettä minä saan tästä kirjasta, joka käy seikkaperäisesti läpi Japanin maalaustaidetta ja sen historiaa. Joskus tuntui kuin olisin lukenut taidehistoriallista opinnäytettä. Silti oli vain luettava ja luettava, odotettava niitä pieniä saarekkeita, joista ymmärsi, mitä nyt ajetaan takaa.

Kun olin kirjan loppupuolella, tuntui kuin olisin vajonnut syvälle jonnekin Ishiguron maisemaan. Ja saatuani kirjan loppuun, en ole voinut unohtaa sitä.

Meneen maailman maalari tuo mieleeni japanilaisen Hiroshi Teshigaharan elokuvan, jolla on naurettava suomalainen nimi Dyynien daami. Niin elokuva kuin Ishiguron kirjakin kertovat eleettömästi ja näennäisen tylsästi niin syvän ja toden tarinan ihmisestä ja elämästä, että lasken ne niiden taideteosten joukkoon, jotka ihan oikeasti muuttavat maailmaa.

Me orvot

2010-03-19T15:17:00.002+02:00

Kazuo Ishiguron Me orvot on kertakaikkiaan upea lukukokemus. Moneen kertaan kiitin kohtaloa siitä, että se johdatti minut tämän loistavan tarinankertojan kirjojen luokse. Vertasin Ishiguron kertojan taitoja nuoruuteni rakkauteen John Steinbeckiin ja muutama vuosi sitten löytämääni ruotsalaiseen Kerstin Ekmaniin.

Me orvot kertoo kuuluisasta rikosetsivästä Christopher Banksista, joka syntyi Shanghaissa, mutta muutti vanhempiensa kadottua Englantiin. Aikuisena hänen on pakko palata lapsuudenmaisemiinsa selvittämään, mitä hänen vanhemmilleen tapahtui. Nyt Shanghaissa on sota ja kaiken hävityksen keskellä hän tapaa myös lapsuudenystävänsä Akiran.

Upea kirja, jonka kaari notkahti hieman loppupuolella, mutta kokonaisuudessa se ei haittaa vähääkään. Suosittelen kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville.

Meri, meri

2010-03-19T15:07:00.003+02:00

Jätin taas kirjan kesken: Iris Murdochin kirjan Meri, meri. Viime aikoina olen oppinut jättämään kesken kirjat, jotka eivät innosta. Nyt ei ollut kyse siitä. Päinvastoin, Meri, meri tuntui harmittavan hyvältä kirjalta kesken jätettäväksi, mutta niin oli vain tehtävä.

Syy on ihan uusi minulle: olin hakenut kirjastosta kaikki hyllyssä olevat Kazuo Ishiguron kirjat, ja ne vetivät puoleensa niin lujasti, että Meri, meri oli pantava syrjään. Varmasti palaan Murdochin kirjaan myöhemmin. Mutta tällä kertaa meni näin. Jos jotakin voi syyttää kesken jättämisestä, niin Ishiguron Pitkän päivän iltaa, joka jätti himon jatkaa tähän loistavaan tarinankertojaan tutustumista.

Pitkän päivän ilta

2010-02-22T10:48:00.003+02:00

Vuonna 1989 Booker-palkinnon saanut Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on on kirja, joka avautuu vähitellen.

Päähenkilö, Stevens, on Darlington Hallin hovimestari, joka on omistanut elämänsä pyrkimykselle täydelliseen ammattitaitoon. Ammattitaidon varjoon jää kaikki muu, myös Stevensin elämään tarjoutunut nainen ja rakkaus.

Eletään toisen maailmansodan aikaa. Kun Stevens muistelee elämäänsä Darlington Hallissa ja suuresti kunnioittamaansa isäntää Lordi Darlingtonia, totuus tulee vähitellen ja kuin vaivihkaa ilmi. Lordi ei olekaan tärkeä henkilö maailmanrauhan rakentajana niin kuin Stevens on uskonut - tai on halunnut uskoa - vaan hän haksahtaa sympatiseeraamaan natseja. Von Ribbentrop vierailee usein Darlington Hallissa.

Stevensin fiksaatio oli täydellinen ammattitaito; siitä tuli jyrkkä muuri, joka esti häntä näkemästä totuutta ja kokemasta rakkautta. Mitähän fiksaatioita ja muureja sitä löytää itsestään? Sitä jäin miettimään.

Kirja, joka ilahduttaa sitä enemmän, mitä pidemmälle sen lukemisessa pääsee.

Kohti

2010-02-14T19:43:00.002+02:00

Olen perinpohjin ihastunut Juha Itkosen kirjaan Kohti, vaikka ensin olin ällikällä: kirjan ihmiset eivät puhu keskenään ja mitään ei tapahdu. Sitten huomasin, että sitäkin enemmän tapahtuu kolmen päähenkilön päässä; siellä he käyvät keskusteluja toistensa kanssa ja kelaavat elämäänsä. Oivalsin, että Itkonenhan näyttää kirjassaan, millaisia me suomalaiset olemme.

Puhumattomuus johtuu tosin myös siitä, että päähenkilöt - isä, tytär ja poika - ovat vieraantuneet toisistaan. Siitäkään syystä he eivät osaa puhua toisilleen. Jotakin tapahtuu kuitenkin Thaimaassa, minne perheen miehet ovat matkustaneet hakemaan pois tytärtä ja siskoa Juuliaa, joka on maassa vapaaehtoisena auttajana tsunamin jälkeen.

Mistä kirjan nimi Kohti kertoo? Minusta siitä, että parempaa kohti ollaan kuitenkin menossa. Ehkä vieraantuneet löytävätkin taas toisensa.

Pidän kovasti Itkosen kielestä. Se on yhtä nautittavan selkeää kuin Myöhempien aikojen pyhissä. Pidän myös siitä, että Kohti paljastaa hitaasti salaisuutensa: sen, miksi kukin päähenkilöistä on, mitä on.

Piin elämä

2010-02-05T14:37:00.002+02:00

Kanadalaisen Yann Martelin Piin elämä on mielenkiintoinen kirja. Pii on pieni intialainen poika, joka rakastaa Jumalaa. Siksi hän on yhtä aikaa kristitty, muslimi ja hindu. Piin isä omistaa eläintarhan, joka on jos ei ihan Piin koti, niin pihapiiri kuitenkin.

Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan pakataan myös eläimiä. Laiva uppoaa ja pelastuslautalle jää Piin lisäksi ainakin shakaali, seepra ja valtava bengalintiikeri. Lopulta lautalla ovat enää poika ja tiikeri. He seilaavat merta yhdessä 227 päivää. Piin on ruokittava ja juotettava tiikeriä, ettei se söisi häntä.

Kirjasta on sanottu, että se saa uskomaan Jumalaan. Enpä tiedä. Mutta vertauskuvia kirjasta löytyy: Mitä tiikeri edustaa? Mitä lautta tai mitä meri? Ehkä kirja kertoo erilaisuuksien kanssa elämisestä, vertauskuvallisesti vaikkapa eri tavalla uskovien kanssa elämisestä tai uskontojen rinnakkainelosta. Olen lukenut kirjasta hyvinkin syvällisiä tulkintoja, jotka eivät tunnu yhtään vääriltä.

Kirjaa voi lukea myös huikeana, imussaan pitävänä ja hyvin kirjoitettuna seikkailutarinana. Kirja myös loppuu ajatuksia herättävästi: kun ihmiset eivät usko Piin tarinaa bengalintiikeristä, hän tarjoaa heille helpommin uskottavan tarinan.

Yann Martel sai kirjasta Booker-palkinnon vuonna 2002.

Juoksuhaudantie

2010-01-31T21:22:00.002+02:00

Olen Kari Hotakaisen kanssa pahasti jälkijunassa. Juoksuhaudantie on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Mutta olen iloinen, että tulin lukeneeksi sen edes nyt.

Kuulin aikoinani, että kirja kertoo suomalaisten pakkomielteestä asua omakotitalossa. Minusta Matti ei himoinnut taloa tuosta syystä, vaan yksinkertaisesti siksi, että ajatteli talon houkuttelevan vaimon takaisin.

Matti on kotirintamamies, joka tekee kotona kaiken ja pitää kaikesta huolen. Talo, jonka hän haluaa ostaa, kuuluu rintamamiehelle. Sotansa kullakin. Matin todellinen sota alkaa, kun hän lyö vaimoaan. Se riitti. Vaimo ottaa tytön ja lähtee.

Kun Matti saa päähänsä, että talo ratkaisee ongelman, hän joutuu ajatuksensa pauloihin traagisin seurauksin.

Olen iloisesti yllättynyt Hotakaisesta, vaikka pidän kyllä huomattavasti enemmän vastikään lukemani Juha Itkosen nautinnollisen selkeästi kielestä.

Juoksuhaudantie sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 ja kahta vuotta myöhemmin se sai myös Pohjoimaisen Neuvoston kirjapalkinnon.

Juha Itkosta

2010-01-22T21:25:00.004+02:00

Tein taas löydön: Juha Itkosen kirjan Myöhempien aikojen pyhiä. Kirja ilmestyi vuonna 2003, ja se sai silloin Kalevi Jäntin palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokas. Myöhempien aikojen pyhiä on Itkosen esikoisteos.

Kirja kertoo kahdesta Suomeen Salt Lake Citystä tulleesta mormonipojasta, Davidista ja Markista. Suomi näyttäytyy pojille aika todellisena: kylmä ja ankea maa, jossa ihmiset ovat kuin maansa. David on menettänyt lapsuuden perheensä onnettomuudessa, ja se on saanut hänet epäilemään sitä, mihin hänet on kasvatettu; epäilemään Jumalaa ja tämän tarkoituksia. Suomessa David tapaa Emman, joka haluaa pelastaa hänet rakkaudellaan, mutta nämä kaksi nuorta ovat valovuosien päässä toisistaan.

Kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjaa. Ensin Mika Waltarin Felix onnellisen, joka kävi painia Jumalan kanssa. David ei kuitenkaan kamppaile Jumalan kanssa, vaan sen jumalakuvan kanssa, johon hän on dogmaattisessa uskonyhteisössä kasvanut.

Toiseksi kirja toi mieleen C.G. Jungin kirjan Job saa vastauksen. Siinä, missä David pohtii, voiko olemassa olla kaksi Jumalaa, sekä hyvä että paha Jumala, Jung pohtii sitä, että Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erinomainen romaani. Pidin hyvin paljon Itkosen selkeästä kielestä - ja tulipa nyt mieleeni, että hän taitaakin olla toimittaja ammatiltaan. Ilmankos.

Kärpästen herra

2010-01-14T21:17:00.005+02:00

Olen lukenut William Goldingin Kärpästen herran joskus nuorena, mutta nyt tulin lukeneeksi sen toistamiseen.
Hieman tuntui aika syöneen kirjaa, mutta kyllä sen sanoma on yhä selvä: kun olosuhteet ovat otolliset, ei tarvitse paljon pintaa raaputtaa, kun paha ihmisessä nostaa päätään.

Kärpästen herrassa eletään toisen maailmansodan aikaa. Vihollinen ampuu englantilaisia nuoria koulupoikia kuljettaneen lentokoneen alas, ja pojat pelastautuvat Tyynen valtameren saarelle.

Aluksi pojat luovat säännöt elämiselleen. Tärkeintä on pitää yllä merkkitulta ohi lipuvia laivoja - siis pelastajia - ajatellen. Ralph äänestetään johtajaksi. Ralphin harkitseva ote ei riitä Jackille, joka alkaa haastaa demokraattisesti valittua johtajaa.

Golding kuvaa tarkalla psykologisella otteella, miten villi-ihminen nousee esiin poikajoukossa; se, joka haluaa tapaa ja joka haluaa verta. Eläinten surmaaminen ei riitä, kiihkossaan kahteen leiriin jakautuneet pojat surmaavat kaksi toveriaan.

Kirja nimellä on oma merkityksensä. Paholaisen toinen nimi, Belsebub, voidaan hepreaksi kääntää kärpästen herraksi.

Golding sai työstään Nobel-palkinnon vuonna 1983. Booker-palkinnon hän sai kolme vuotta aikaisemmin kirjastaan Merimatka.

Ei kenenkään lapset

2010-01-10T10:01:00.002+02:00

Nyt tuli vastaan kirja, jonka kohdalla loppuvat laatusanat muiltakin kuin minulta: Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset.

Kirja kertoo yhdeksänvuotiaasta Agusta. Poika pakenee kylään hyökännyttä vihollista isänsä kanssa. Isä ammutaan, ja poika siepataan sotilaaksi Kommandantin johtamaan joukkioon. Poika, joka kertoo olevansa niin innokas lukija, että äiti kutsuu häntä professoriksi, pakotetaan tappajaksi.

"Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein".

Noin Agu yrittää selvittää tappajan työtään itselleen. Olen eri yhteyksissä sanonut, että sotilaiksi pakotettujen lasten kohtalo on pahin mahdollinen. En kiistä: tämä kirja nostattaa minussa valtavan tunnekuohun kaikkien lasten puolesta aikuisten julmaa maailmaa vastaan.

Agu, joka haaveili tulevansa insinööriksi tai lääkäriksi, tappaa. Jos hän ei tapa, hänet tapetaan. Komandantti käyttää häntä ja muita pieniä poikia hyväkseen. Kaiken tämän kestääkseen Agun on huumattava itsensä, ja tässä verenhuuruisessa ja huumeen sävyttämässä pilvessä hän kertoo tarinaansa.

Iweala antaa pojan puhua omalla kielellään, joka vangitsee lukijan. The Guardianin kriitikko sanoo, ettei tahdo malttaa laskea kirjaa käsistään. Minun tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Tämä on koskettavin kirja vuosiin. Olen samaa mieltä kuin Salman Rushdie, jonka manttelinperijäksi Iwealaa on sanottu. Näin Rushdie: Ei kenenkään lapset on niitä harvinaisia esikoisromaaneja, jonka luettuaan tietää, että tästä kirjailijasta tulee todella, todella hyvä."

Puiden istuttaja

2010-01-06T11:14:00.003+02:00

Ranskalaisen Jean Gionon tarina Mies joka istutti puita on sympaattinen tuttavuus. Giono kirjoitti tarinansa jo 50-luvun alussa, mutta sen sanoma on iätön.

Ohut kirjanen kertoo Elzéard Bouffierdista, Provencen vuorilla elävästä paimenesta. Kun kirjan kertoja menee ensimmäisen kerran seudulle, olot ovat ankeat. Talot ovat tyhjenneet ja jos jossain vielä on asukkaita, he ovat riidoissa keskenään. Kaivoista on loppunut vesi, maa ei anna enää ravintoa.

Noin 50-vuotias Bouffierd on ottanut elämäntehtäväkseen puiden istuttamisen. Kun kertoja tapaa hänet, hän on ehtinyt istuttaa 100 000 tammea. 10 000 niistä on kasvanut suuriksi puiksi. Paimen arvelee, että hän ehtii istuttaa vielä niin paljon puita, että nuo 10 000 tammea ovat kuin pisara meressä.

Kaksi maailmansotaa tulee ja menee, Bouffierd ei tiedä niistä mitään. Hän istuttaa puita: tammia, pyökkejä, koivuja.

Kun Bouffierd kuolee noin 70-vuotiaana, kaikki seudulla on toisin. Metsät kukoistavat, kylät on kunnostettu ja niihin on tullut uusia asukkaita, maa on viljelty ja vedet solisevat.

Kertomus miehestä, joka elämän tuhoamisen sijasta varjelee ja synnyttää elämää. Kirjassa on 33 sivua, sen lukee yhdeltä istumalta, mutta ei varmastikaan unohda yhtä nopeasti.

Säihkenäyttämö

2010-01-05T17:48:00.003+02:00

Mitä ihmettä voisin sanoa Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä? Se on samalla tavalla kiehtova kuin Amerikkalainen tyttö. Silti en pitänyt siitä yhtä paljon. Lieneekö johtunut siitä, että Amerikkalainen tyttö kuvaa 60-lukua, ja tässä uudessa näyttämö on 2000-luvulla.

Säihkenäyttämö kietoutuu edelleen amerikkalaisen tytön kuoleman ympärille. Nyt päähenkilöinä ovat pastorin tytär Maj-Gun Maalamaa, serkkutalon Solveig ja Maj-Gunin käly Suzette Packlén.

Fagerholm kertoo tarinaa samaan tapaan kuin amerikkalaisessa tytössä: monen eri ihmisen näkökulmasta ja monessa tasossa. Ilmassa leijuu koko ajan jotakin, josta ei saa otetta. Joku sanoi Fagerholmin kirjoista osuvasti: kuin lukisi poliisiraporttia, salaisuus paljastuu vähitellen, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Kirjailija ylittää itse pisteen ja kertoo epilogissa, mitä tosiasiassa tapahtui. En tiedä, onko epilogi hyväksi kirjoille. Olisiko ollut parempi jättää teot ja tekijät aavistuksiksi? Nyt tiedän, miten amerikkalainen tyttö kuoli. Jos epilogia ei olisi ollut, olisin ehkä lukenut kirjat uudelleen ja yrittänyt selvittää itse taustalla olevat tosiasiat.

Upea kirja joka tapauksessa.

Amerikkalainen tyttö

2009-12-28T20:17:00.003+02:00

Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö oli kiehtova lukuelämys. Se on Fagerholmin kolmas romaani. Hänen romaaneistaan ensimmäinen Ihanat naiset rannalla oli Finlandia-palkintoehdokkaana 90-luvun puolivälissä. Siitä ohjattiin myös elokuva.

Oikeastaan halusin lukea Fagerholmin tämän syksyn uutuuden, Säihkenäyttämön, mutta aloitettuani ajattelin, että on sittenkin parempi lukea ensin sen taustalla oleva Amerikkalainen tyttö.

60-luvun loppuun sijoittuva kirja kertoo Seudusta kahden tytön, Sandran ja Doriksen kautta. Keskeinen henkilö on Seudulle muuttanut Amerikkalainen tyttö, jonka kuolemasta kirja kertoo monesta eri näkökulmasta. On muitakin henkilöitä, joiden henkilöllisyys ja henkilöiden yhteydet hahmottuvat vähitellen. Ja jossakin vaiheessa kuolee toinenkin henkilö.

Fagerholmin kirjaa lukiessa on kuin keinuisi aalloilla: välillä putoaa sukkeluksiin ja välillä nousee pinnalle ja näkee selkeämmin. Yhtä mukavaa on kuitenkin molemmissa olotiloissa. Fagerholmin tapa kirjoittaa on nautittava: hän paljastaa vähän, hyppää toiseen asiaan ja paljastaa loput asiasta myöhemmin jotakin toista kautta. Vaatii lukijalta vähän tavallista enemmän, mutta myös palkitsee tavallista enemmän.

Erityisesti pidän tekstiä vähän väliä elävöittävistä kohdista, joissa Fagerholm kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla. Ensin nämä kohdat hämmensivät, sitten kun sain juonesta kiinni, niistä alkoi nauttia.

Sanomattakin selvää, että Amerikkalainen tyttö on lukemisen arvoinen kirja. Nyt olen aloittanut Säihkenäyttämöä, joka on itsenäinen osa Amerikkalaiselle tytölle.

Valkoinen tiikeri

2009-12-18T12:32:00.002+02:00

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri sai Booker-palkinnon viime vuonna. Valkoinen tiikeri on kirjailijan ensimmäinen romaani. Sitä ennen hän on julkaissut novellikokoelman.

Pienessä kylässä syntynyt Balram Halwai on riksakuskin poika, jota kohtaa suuri onni, kun hän pääsee rikkaan perheen autokuskiksi Delhiin. Palvelijaksi syntynyt ja pilkattu maalaispoika oppii vähitellen keinot selviytyä. Hän tarkkailee kuskitovereitaan ja näkee, että useimmat näistä eivät koskaan pääse palvelijan asemastaan ja asenteestaan.

Mikä erottaa orjaksi syntyneen Balramin ja hänen isäntänsä, jota Balram tarkkailee auton etupenkiltä? Heitä erottaa kasti, mutta nykymaailmassa ja -Intiassa ennen kaikkea raha, ja rahaa Balram päättää hankkia maksoi mitä maksoi; raha on keino päästä orjan asemasta. Se maksaa monta kuolemaa, mutta Balramilla ei ole muuta keinoa päästä Pimeydestä Valoon.

Liikemaailmassa menestynyt Balram kertoo tarinaansa öisin kirjeissä, joita hän kirjoittaa Intiaan vierailulle saapuvalle Kiinan pääministerille.

Valkoinen tiikeri on loistava nimi Balramin nousulle Pimeydestä Valoon, kurjuudesta rikkauteen, jollainen menestystarina on Intiassa yhtä harvinainen kuin Valkoinen tiikeri on viidakossa; valkoinen tiikeri on niin harvinainen, että sellainen syntyy vain kerran sukupolven aikana.

Erinomaisen kiehtova kirja, joka piti otteessaan loppuun asti.

Kärsimysten musta kivi

2009-12-06T22:08:00.003+02:00

Atiq Rahimin uusin Kärsimysten musta kivi ei ollut minusta niin ahdistava kuin hänen aiemmat kirjansa. Niissä - siis kirjoissa Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti - henkilöt eivät voineet tehdä mitään muuta kuin alistua. Tässä uudessa kirjassa nainen nousee kapinaan. Tosin vasta sitten, kun hänen puolisonsa makaa kuin kuollut, avuttomana ja ympäristöön reagoimatta.

Nainen alkaa kertoa miehelle elämästään, josta tämä ei ole tiennyt mitään. Naisella ei ole ollut lupa puhua. Kirja tapahtuu yhdessä huoneessa, mitään ei tunnu tapahtuvan ja kuitenkin tapahtuu hirveän paljon. Nainen paljastaa miehelle salaisuuden toisensa perään.

Rahimin kerronta on tässä kirjassa vähemmän runollista kuin aiemmissa kirjoissa, mutta yhä kaunista. Se on myös selkeämpää kuin kahdessa edellisessä. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Se on paras Atiq Rahimi, ja se on paljon se. Kirjan lukee yhdeltä istumalta: siksi, että se on lyhyt ja siksi, että sitä ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin kaikki on luettu ja ratkaisut tiedossa.

Kärsimyksen musta kivi on saanut Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

Oscar ja Lucinda

2009-12-01T16:45:00.003+02:00

Jostakin sain kimmokkeen lukea australialaisen Peter Careyn kirjan Oscar ja Lucinda. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 1988 ja mielestäni todellakin ansiosta.

Kirja kertoo - niin kuin takakansi kauniisti sanoo - menneen ajan Australiasta. Oscar on pappi, joka ei sovi mihinkään muottiin. Lucinda on nuori nainen, joka ei hänkään sovi muotteihin: hän taistelee, että hänet nähtäisiin samanveroisena ihmisenä miehen kanssa, mutta miehinen maailma jättää hänet huomiotta.

Kirjan kansi antaa ymmärtää, että kyseessä olisi eroottinen rakkaustarina, mutta ei. Molempien päähenkilöiden tunne-elämä on kiemuraista kuin tippaleipä, heitä pitävät vankinaan estot ja ajan tavat. Kirjasta on mennyt jo varmasti kolme neljäsosaa ennen kuin Oscar uskaltautuu suutelemaan Lucindaansa. Mutta koko kirjan ajan he kulkevat toisiaan kohti, hitaasti mutta varmasti. Eri asia on sitten, mihin kohtalo heitä loppujen lopuksi vie.

Carey on aikaa ottava kertoja. Hän pysäyttää lukijan milloin satamaan, milloin konttorihuoneeseen tai jonkun henkilön kotiin, ja kiirettä pitämättä kuvailee interiöörin, tarkasti ja värikkäästi. Kirjaa oli nautinto lukea, mutta aikaa se vaatii myös lukijalta.

Kirjan henkilöt alusta loppuun ovat kiehtovia persoonallisuuksia, mutta kiehtovaa on sukeltaa myös ajankuvaan, kulttuuriin, koko Australiaan.

Nyt luen Careyn kirjaa Hurmio vuodelta 1981. Se on voittanut kaksikin kirjallisuuspalkintoa. En vain mistään löytänyt tietoa siitä, mitä nuo palkinnot ovat.

Vuonna 2002 Carey sai Booker-palkinnon kirjastaan Kellyn kopla.

Lisää Rahimia

2009-11-09T14:00:00.002+02:00

Unen ja kauhun labyrintti on afganistanilaisen Atiq Rahimin toinen kirja, yhtä lohduton kuin Rahimin esikoinenkin Maata ja tuhkaa.

Paitsi lohduttomuutta, Rahminin kirjoissa on myös kauneutta: Maassa ja tuhkassa elämää, kotia ja jatkuvuutta symboloivat omenat ja Unen ja kauhun labyrintissa kaunista on se, että epätoivoinen Farhad rakastuu auttajaansa.

Nuoren Farhadin virhe on, että hän kävelee Kabulissa ulkonaliikkumiskiellon jälkeen. Maa on venäläisten miehittämä. Farhad jää kiinni, ja sotilaat pahoinpitelevät hänet henkihieveriin. Mahnaz on nainen, joka löytää Farhadin kadulta ja ottaa hänet kotiina. Mahnaz on leski, hänen miehensä on teloitettu vankilassa.

Kirja kuvaa ensimmäisestä sivusta viimeiseen ahdistavaa elämää sotilassaappaiden varjossa, maastopukujen pelossa, vailla mitään oikeuksia. Farhad ei halua lähteä maasta, mutta kuin vahingossa hänet kuljetetaan rajan yli Pakistaniin. Siellä joku tiivistää Afganistanin ja Pakistanin tilanteen sanomalla Farhadille, että Pakisanissa sinulta viedään henki, ja Afganistanissa sinulta viedään sielu.

Maata ja tuhkaa

2009-11-07T21:30:00.003+02:00

Atiq Rahimin ensimmäinen kirja Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina - on lumoava kirja. Rahimi syntyi Kabulissa 1962, mutta pakeni Ranskaan 1984.

Maata ja tuhkaa on surullinen tarina vanhasta Dastaguirista, joka on menossa tapaamaan poikaansa kertoakseen tälle, että tämä vaimo, äiti ja veli perheineen kuolivat, kun venäläiset pommittivat heidän kotikyläänsä. Dastaquirin mukana on pieni pojanpoika, joka menetti pommituksessa kuulonsa; poika ei ymmärrä kuurouttaan, vaan uskoo, että pommi vei muilta äänen.

Kirjan tyyli on hyvin erikoinen. Se on kuin loitsu tai afganistanilainen Kanteletar. Dastaquirin unet sekoittuvat todellisuuteen, kirjaa lukiessa pitää olla tarkkana, että tietää, missä mennään. Maa pölyää, Dastaguir on hiekan ja pölyn peitossa, liian likainen voidakseen lähestyä Jumalaa ja rukoilla. Ainoat, jotka kirjassa todella elävät, ovat omenat, joita vanhus kantaa mukanaan pojanpoikansa syödä.

Kannattaa lukea, ehdottomasti.

Lumous

2009-11-07T20:06:00.003+02:00

Siri Hustvedtin uusin suomennettu kirja Lumous yllätti positiivisesti. Lumous on uusin suomennettu Hustvedt, mutta se julkaistiin jo ennen kirjoja Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia.

Kirjan päähenkilö on Lily Dahl, joka rakastuu kaupunkiin tulleeseen taiteilijaan. Hustvedt kuvaa taitavasti pientä amerikkalaista kaupunkia; tuntuu melkein olisi kävellyt kaupungin katuja.

Henkilökuvauksestakin pidin. Mielenkiintoisin ja mieleenjäävin hahmo on Lilyn iäkäs naapuri Mabel. Hän on itse asiassa Lilyä mielenkiintoisempi ja uskottavampi. Lilyä Hustvedt sanoo 19-vuotiaaksi, mutta hän tuntuu vanhemmalta; hänen ajatuksensa ovat aikuisen kypsiä ajatuksia, ja kun hän toimii järjettömästi, hän ei toimi niin kuin nuori tyttö, vaan kuin järkeä vailla oleva.

Lilyn kehityskertomukseen kirjailija on sekoittanut outoja elementtejä, sairaita tai muuten vain kummallisia nuoria miehiä, jotka pitävät yllä pelkoa. On viittauksia Lilyn lapsuuteen, mutta ne jäävät viittauksiksi, vaille katetta.

Kaikesta huolimatta pidin tästä kirjasta, se oli hyvin helppolukuinen. Iloinen yllätys se oli siksi, että Amerikkalainen elegia oli suuri pettymys kirjan Kaikki mitä rakastin jälkeen.

Keskipäivän haltija

2009-11-01T10:14:00.002+02:00

Julia Franckin kirjan nimi Keskipäivän haltija (Mittagasfrau) viittaa saksalaiseen taruun: Mittagsfrau voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Lumouksen voi särkeä puhumalla. Vaikeneminen pitää taian voimassa.

Franckin kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Taru ehkä selittää sen, miksi päähenkilö Helene hylkää poikansa rautatieasemalle, eikä koskaan palaa; Helene on vaiennut, hän ei ole särkenyt lumousta puhumalla.

Helene ei puhu juutalaisesta äidistään, ei onnettomasti päättyneestä ensimmäisestä rakkaudestaan, ei aviomiehestään Wilhelmistä, natsista, joka rakentaa natseille moottoriteitä. Helene jopa menettää nimensä, kun Wilhelm nimeää vaimonsa Aliceksi salatakseen tämän puolijuutalaisuuden.

Kirja on saanut saksalaisen kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2007, ja se on ollut lukija- ja arvostelumenestys.

Itse en innostunut. Franck käyttää jonkinasteista tajunnanvirtatekniikkaa, mutta teksti ei virtaa, vaan takertuu loputtomasti yksityiskohtiin. Vaikeasti siedettävä tyyli vähänkin kärsimättömälle lukijalle. Kirjan jännite ei ollut niin vahva, että olisin halunnut tai jaksanut paneutua tekstiin täysillä.

Kirjaa markkinoidaan sillä, että se kertoo naisista sodan jaloissa. Tämäkään puoli ei vakuuttanut minua. Jos haluaa lukea naisista sodan jaloissa, kannattaa lukea vaikka Sofi Oksasen Puhdistus. Paljon odotan asiassa myös Atiq Rahimin kirjalta Kärsimysten musta kivi, jonka bongasin jokin aika sitten. Siitä myöhemmin.

Mies pimeässä

2009-10-26T13:56:00.002+02:00

Tänä syksynä Paul Austerilta ilmestyi kirja, jossa on kaksi teosta: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa.

Mies pimeässä on taattua Austeria. Kirjassa kulkee useita kertomuksia lomittain. On iäkäs August Brill, joka asuu yhdessä tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Brill valvoo yöt ja kehittelee kertomusta, jonka päähenkilö on Owen Brick. Brick elää Yhdysvalloissa, joka suistui sisällissotaan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Sota syntyy Brillin päässä ja jatkuu niin kauan kuin tämä keksii kertomustaan. Siksi Brill on tapettava, ja tappajaksi on valittu Owen Brick. Tätä Austeria minä ihailen ja rakastan, kertomusta kertomuksen päälle ja lomaan.

August Brillin tyttärellä Miriamilla ja tyttärentyttärellä Katyalla on omat tarinansa. Miriam on toipumassa avioerosta ja Katya siitä, että hänen poikaystävänsä surmattiin raa'asti Irakissa.

Mies pimeässä on parhaimmillaan niin kauan kuin Brill istuu pimeässä ja kehittelee Owen Brickin tarinaa. Tunnelma latistuu, kun Katya laskeutuu alakertaan ja isoisä alkaa kertoa hänelle omaa rakkaustarinaansa.

Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Kirjan toisen osan lukemisen jätän tuonnemmaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa ei ole oikein vakuuttanut kriitikoita, siksi se ei oikein kiinnosta.

Hyytävä kylmyys

2009-10-21T14:56:00.002+03:00

Arnaldur Indridason parantaa kirja kirjalta, ja kirja kirjalta pidän enemmän hänen kirjoistaan. Tämän syksyn uutuus Hyytävä kylmyys ei petä odotuksia. Indridasonin kirjoissa henkilöt kehittyvät ja paljastavat itsestään aina jotakin uutta. He ovat hyvin eläviä, ja heistä tulee lukijalla melkein kuin hyvän päivän -tuttuja. Tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan paremmin Indridasonin rikospoliisiin Erlenduriin ja hänen tyttäreensä Evaan. Niin kuin Indridasonilla aina, rikos on tavallaan kuin tausta tai kulissi, jonka puitteissa Erlendurista ja hänen läheisistään kerrotaan.

Rikos on tällä kertaa hyvin piilossa, mutta juuri siksi hyytävä. Eipä auta kertoa enempää, etten paljastaisi juonta. No, sen sanon vielä, että juttu lähtee liikkeelle itsemurhasta, joka aukottomasti myös näyttää siltä.

Sekin Indridasonin kirjoissa on mukavaa, että niiden kautta pääsee tutustumaan Islantiin ja sen kansan omaleimaisuuteen.

Ehdottomasti kannattaa lukea. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Suomen Dekkariseura, joka myönsi Indridasonille tämän vuoden ulkomaisen rikoskirjallisuuden kunniakirjan.

Neidonkenkä

2009-10-05T15:58:00.003+03:00

Tämän syksyn uutuuksista olen lukenut ensimmäisenä Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Kirja jatkaa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulenkevät sekä Lakanasiivet.

Neidonkengässä tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt: maalta kaupunkiin muuttanut Anna, hänen kälynsä Hilda ja Karjalasta siirtolaisena Kuopioon tullut Helvi, nuoret Ani, Mari ja Arvi sekä lapset Juho ja Saaralotta. Mukana on myös kuopiolaisia kummastuttava tohtori Kelon uusperhe. Lehtivaara on jättänyt toimittajan työnsä ja hän escorteeraa saksalaista toimittajaa Marieke Candrixia.

Henkilöitä on paljon. En tiedä, selviääkö tästä henkilögalleriasta, jos ei ole lukenut sarjan aiempia kirjoja. Minullakin edellisten lukemisesta on sen verran aikaa, että väkimäärä tuotti vaikeuksia. Tuohon joukkoon on lisättävä vielä ravintola Tatran omistaja Edith Valli ja hänen rakastajansa Ensio Mertanen, jonka nimipäivien viettoon kirjassa valmistaudutaan.

Edellisten kirjojen tavoin Kähkönen hallitsee upeasti savolaisuuden vivahteet ja vuoden 1942 tunnelmat. On kesä, ja takana ankea talvi, jonka aikana kaikki kuihtuivat ruoan puutteessa. Ihmisiä hämmentää saksalaisten sotilaiden paljous kalakukkokaupungissa; joku kirjassa sanoo, ettei mahtunut elokuvateatteriin, kun se oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Nimensä kirja on saanut Suomessa harvinaisesta kämmekästä, Neidonkengästä, jota Juho-poika etsii Puijonlaakson metsistä. Se on myös vertauskuva sille, mitä komeat saksalaiset sotilaat merkitsevät nuorille neitokaisille, Anille ja Marille. Äitien sydäntä pakottaa huoli tyttöjen kohtalosta, eikä suotta.

Kuopio-sarjaa voi suositella kaikille hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Kähkönen kirjoittaa rikasta ja vivahteikasta kieltä, niin vivahteikasta, että joskus se tuntuu tässä kirjassa itsetarkoitukselta.

Kuopio-sarjan tasosta kertoo se, että Lakansiivet oli ilmestysmisvuotenaan 2007 Finlanda-palkintoehdokkaana.

Mr Vertigo

2009-09-24T18:03:00.003+03:00

Paul Austerin Mr. Vertigo tuo mieleen kaksi kirjailijaa. Ensinnäkin Charles Dickensin henkilöt ja eritoten Dickensin juonikuviot.

Toiseksi kirja tuo mieleeni Henrik Ibsenin Per Gyntin Pentti Saarikosken käännöksenä, jota professori Paavo Liski piti alkuperäistä tekstiä parempana. Myös Auster käyttää tässä kirjassa rikasta ja rehevää kieltä erityisesti dialogeissa.

Hassua. Ensimmäisen kerran tekisi mieli kiittää myös kääntäjää, sillä hänellä lienee osuutensa mielikuvitusrikkaaseen kieleen. Kävi vain niin, että ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, mutta voi olla Mr. Vertigon on kääntänyt Erkki Jukarainen, joka on kääntänyt muutkin Austerin kirjat. Yritän tarkistaa asian.

Mr. Vertigon päähenkilöt ovat Ihmepoika Walt ja hänen Mestarinsa. Vanha Mestari korjaa nuoren pojan kadulta ja opettaa hänet levitoimaan ja sitten lentämään. Waltista tulee ihme. Mutta kuten Dickensillä, Ihmepojan ja hänen Mestarinsa elämä ei suju ihan suoraviivaisesti.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan lennokkuus kärsii hieman loppumetreillä, mutta ei haittaa.

Yksinäisyyden äärellä

2009-09-13T22:07:00.003+03:00

New York-trilogian innoittamana luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on Näkymättömän miehen muotokuva, ja siinä kirjailija kertoo kaukaiseksi jääneestä isästään. Isän jäämistöä tutkiessaan hän löytää tämän lapsuudesta järkyttävän tragedian, joka auttaa häntä ymmärtämään isäänsä. Isä ei ole tragediasta koskaan kertonut. Tämä on hienoa Austeria, upea kertomus, jonka lukee ahmimalla.

Toinen osa on Muistin kirja, ja siinä Auster kertoo enimmäkseen Pariisin vuosistaan - kenelle, itselleen vai pojalleen vai molemmille? Muistin kirja kertoo myös hänen omasta isänä olemisestaan, hän on juuri eronnut ja kaipaa poikaansa. Tämä toinen osa on liian vaikeaselkoinen minulle, en jaksa innostua. Mutta ensimmäisen osan takia kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Kabulin pääskyset

2009-09-04T18:24:00.003+03:00

Yasmina Khadran Kabulin pääskyset on yhtä rankka kirja kuin hänen aiemmat teoksensakin Attentaatti ja Bagdadin kutsu.

Kabulin pääskyset kertoo kahdesta perheestä talebanien kuristuksessa. Kirjan ihmisistä on paennut elämä, heistä on jäljellä pelkät kuoret. Kabul itse on kuin suuri pölyinen ja surullinen hauta. Kirja on lohduton - ehkä hyvinkin realistinen kuvaus Afganistanista.

Kirjassa vaginvartija Atiq Shaukatin ja hänen sairaan vaimonsa Musaratin elämä kulkee ristiin entisen kauppiaan Muhsinin ja hänen vaimonsa Zunairan elämän kanssa.

Kabulin pääskysissä nainen uhrautuu niin kuin Khaled Hosseinin kirjassa Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta uhrautumisissa on valtava ero. Hosseinilla se on täynnä toivoa ja se synnyttää elämää, Khadranin kirjassa uhrautuminen on turhaa, pelkkää kuolemaa.

Yasmina Khadran ei ole kirjailijan oikea nimi, vaan hänen vaimonsa nimi. Kirjailijan oikea nini on Mohamed Moulessehoul, ja hän on entinen ammattiupseeri.

Lukittu huone

2009-08-29T21:40:00.004+03:00

Nyt on Paul Austerin New York-trilogia luettu. Samoin kuin kaksi aiempaa osaa, Lukittu huone on hieno kirja. Aika veitikka tämä Auster. Kaksi ensimmäistä osaa liikkuvat jollakin hämärällä tajunnan tasolla, ja niihin verrattuna kolmannessa osassa on realistisempi ote - vai onko sittenkään?

Lukitussa huoneessa nimetön mies etsii lapsuudentoveriaan Fanshawea. Pitkään ajattelin, että tässähän on ihan itsenäinen kertomuksensa, jolla ei ole mitään tekemistä aiempien osien kanssa, mutta sitten Auster heilauttaa taiksasauvaansa, sekoittaa pakan, ja trilogian osat kytkeytyvät toisiinsa.

Mieleen tulvi kysymyksiä: Fanshawe onkin ensimmäisen osan nuori Stillman. Kolmannen osa nimetön mies on ensimmäisen osan isä, jolta etsivä Quinn suojelee Stillmania. Toisen osan Black on Fanshawe ja etsivä Blue kolmannen osan nimetön kertoja.

Menikö juttu sekaisin? Niinpä. Siksi kannattaakin lukea Austerin koko trilogia. Se kannattaa ihan varmasti.

Austerin Aaveita

2009-08-25T10:48:00.005+03:00

Paul Austerin New Your-trilogian toinen osa, Aaveita, on yhtä kiehtova teos kuin trilogian ensimmäinenkin osa Lasikaupunki.

Aaveiden päähenkilö - tai yksi niistä - on yksityisetsivä Blue, jonka mies nimeltä White palkkaa tarkkailemaan miestä nimeltä Black. Bluelle vuokrataan huone toiselta puolen katua. Toisella puolella istuu Black ja kirjoittaa, eikä juuri muuta teekään.

Lukijalle käy samoin kuin Bluelle: etsivä luulee aluksi, että tämä on tavallinen varjostuskeikka, joka selviää tuota pikaa. Yhtäkkiä onkin kulunut monta vuotta; Blue on istunut huoneessaan toimeksiantonsa vangitsemana, saanut kerran kuukaudessa palkkashekin. Niin Blue kuin lukija ovat pudonneet jonnekin syvälle mielen ja elämän syövereihin; siellä tuntuu tutulta, mutta langaspäästä ei saa kiinni.

Kerrassaan upea, nerokas kirja. Nyt äkkiä trilogian kolmannen osan, Lukitun huoneen kimppuun.

Engleby

2009-08-24T17:40:00.002+03:00

Sebastian Faulks on tunnettu kirjailija. Vuonna 1993 hänet valittiin vuoden brittikirjailijaksi teoksestaan Mustarastas laulaa. Tuo kirja on minulla varauksessa, mutta nyt luin Faulksin uusimman, Englebyn.

Mitähän tästäkin kirjasta sanoisi? Mike Engleby on köyhän työläisperheen poika, joka pääsee opiskelemaan rikkaiden yliopistoon stipendin turvin; huono yhdistelmä. Mike on älykäs nuorukainen, joka tekee pistäviä, mutta osuvia ja hauskoja huomioita tovereistaan. Paljon muuta mukavaa pojassa ei olekaan: Mike on epäsosiaalinen sottapytty, joka joutuu muiden kiusan ja pilkan kohteeksi.

Aikuisena hänestä sukeutuu toimittaja. Käy myös niin, että hänen lukittuna ollut muistinsa palailee pätkittäin ja hän muistaa, kuka tappoi hänen yliopistoaikaisen rakkautensa, Jenniferin. Kirja on matka nuoren miehen ja psykopaatin mieleen, ehkä minuuden katoamiseen.

Faulks kirjoittaa sujuvasti. Vain jankkaavat, monesti musiikkia koskevat luettelot rasittivat; ilmeisesti ne olivat mukana antamassa ajankuvaa. Tämä on niitä kirjoja, joille tiukka toimitustyö ja lyhentäminen olisivat tehneet terää.

Faulks on myös jatkanut Ian Fleminingin työtä kirjoittamalla James Bondille jatko-osan nimeltä Piru perii omansa.

Lasikaupunki

2009-08-10T16:16:00.004+03:00

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa oli minusta ehkä syksyn paras kirja. Pidin siitä tavattoman paljon. Siksi aloin lukea myös Austerin kuuluisaksi tehnyttä New York-trilogiaa. Nyt on ensimmäinen osa, Lasikaupunki, luettu.

Lasikaupungin päähenkilö on Daniel Quinn, jännityskirjailija. Quinn saa yöllä puhelinsoiton, jossa avunetsijä kyselee Paul Austeria Austerin etsivätoimistosta. Niin siinä sitten käy, että Quinn ottaa tehtävän vastaan Paul Austerin nimellä.

Tehtävä on suojella Peter Stillmania tämän isältä. Professori-isä on pitänyt poikaa koemielessä pimeydessä ja yksinäisyydessä tämän ensimmäiset elinvuodet. Mikäli ymmärsin oikein, kokeen tarkoituksena oli nähdä, löytääkö vailla ihmiskontakteja kasvava poika jonkinlaisen alkukielen, jumalallisen kielen.

Pidin tästäkin kirjasta paljon. Se kertoo koko ajan jostakin muusta, mistä sanat kertovat; sanojen taustalla on tarina, joka johtaa lukijan Daniel Quinnin mieleen. Hurja juttu ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, jota pitää enemmän tunnustella kuin yrittää ymmärtää kirjaimellisesti sana sanalta.

Pitää hakea kirjastosta trilogian toinen osa.

Linnaa radiossa

2009-08-08T14:38:00.003+03:00

Radiossa alkaa huomenna Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanista dramatisoitu kuunnelmasarja, joka jatkuu viikottain vuoden loppuun saakka. Sarja osuu oikeaan ajankohtaan, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Linnan trilogian ensimmäisen osan ilmestymisestä.

Asialla on vahva ammattilaisjoukko. Ensimmäisen osan on dramatisoinut Leena Lander, toisen Juha Seppälä ja kolmannen Hannu Raittila. Päärooleissa kuullaan muun muassa Jorma Tommilaa, Kristiina Halttua, Ilkka Heiskasta, Heikki Nousiaista ja Erja Mantoa.

Kullakin jaksolla on kolme lähetyskertaa: sunnuntaina klo 15, maanantaina klo 19.03 ja tiistaina klo 11. Jaksot uusitaan myös Radio Suomessa 16.8. alkaen snnuntaisin klo 8.05. Internetissä jaksot ovat kuunneltavissa kuukauden ajan.

Rikoksen varjossa

2009-08-06T17:20:00.002+03:00

EU perusti kesällä oman kirjallisuuspalkintonsa. Palkinto jaettiin kahdelletoista kirjailijalle. Yksi heistä oli ruotsalainen Helena Henschen, joka palkittiin elämäkerrallisesta kirjastaan Rikoksen varjossa.

Kirja kertoo Henschenin suvussa tapahtuneesta traagisesta rikoksesta. Hänen enonsa Fredrik von Sydow hakkasi rautatangolla kuoliaaksi isänsä Hjalmar von Sydowin ja tämän kaksi palvelijatarta. Sen jälkeen Fredrik ampui nuoren vaimonsa Sofien ja itsensä.

Helena Henschen kaivautuu kirjassa rikoksen juurille. Hän kirjoittaa kuin toimittaja. Tyyli on hyvin samanlainen kuin joissakin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pitkissä jutuissa. Koska rikos on suvussa vaiettu salaisuus, tietoa henkilöistä on vähän. Mutta kirjassa kuvataan ansiokkaasti myös Ruotsin oloja 1930-luvulla, muun muassa luokkayhteiskuntaa.

Jätin kirjan kesken, kun sen tapahtumat olivat kahtena yönä tulleet uniini. Se herätti minussa samanlaisen tunteen kuin elokuvista Psyko tai jokin elokuva, jossa paha väijyy sokeaa tämän omassa kodissa. En halua lukea kirjoja, jotka ryömivät lukijan nahkan sisälle lupaa kysymättä.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia kirja muissa herättää. Olisin kyllä osannut esittää palkintolautakunnalle Ruotsista parempiakin kirjoja palkittavaksi. Esimerkiksi Kerstin Ekmanin olisi voinut palkita elämäntyöstään ja ennen kaikkea loistavasta Sudentalja-trologiastaan.

Rei Havaijilla

2009-07-22T14:40:00.003+03:00

Rei Shimura Havaijilla päättää Sujata Masseyn kirjasarjan, joka on kertonut japanilais-amerikkalaisen Rei Shimuran seikkailuista. Alun alkaen Rei oli antiikkikauppias ja -välittäjä, mutta myöhemmissa kirjoissa hän on työskennellyt jonkinlaisena salaisena agenttina.

Olen pitänyt Rei Shimuroista siksi, että ne ovat kertoneet paljon japanilaisesta kulttuurista ja esimerkiksi hyvin tarkaan säädellyistä ja monimutkaisista tavoista. Seikkailut, joiden ansiosta kirjoja kutsutaan dekkareiksi, ovat olleet minusta vain jonkinlainen lisä tässä sopassa.

Tämä viimeinen kirja päättyy yllätykseen, joka ei kuitenkaan ole yllätys niille, jotka ovat lukeneet muitakin sarjan kirjoja. Muuten kirjassa on hienoinen väkisin tekemisen maku. Ehkä kirjailija on itsekin jo vähän väsynyt sankarittareensa, eikä teksti lähde enää lentoon.

Mukavaa ja harmitonta kesälukemista kuitenkin.

Rakkaus

2009-07-10T20:48:00.004+03:00

Toni Morrisonin Rakkaus on hämmentävä kirja. Mitä muuta voi sanoa, kun henkilöt alkoivat hahmottua vasta kirjan puolivälissä? Kahlasin alkupuolen läpi vähän väkisin, mutta koko ajan oli tunne, että tästä tulee jotakin. Ja niin tuli. Puolenvälin jälkeen kirja oli pelkkää rautaa niin kuin Nobel-kirjailijalta sopii odottaakin.

Kirja kertoo nimensä mukaan rakkaudesta; neljän tai viidenkin naisen rakkaudesta samaan karismaattiseen mieheen.

Kertomus lähtee liikkeelle henkilöiden nykyhetkestä, mutta avautuu sitten kuin kerros kerrokselta kuin sipuli aina lapsuuteen saakka. Sieltä löytyvät syyt, miksi kaksi päähenkilöä käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Huikean hienosti Toni Morrison näyttää, miten pieniltä näyttävät, ohimennen tapahtuvat asiat voivatkin olla kaikkein suurimpia asioita; niitä, jotka voivat muuttaa ihmisten elämän kulkua.

Alkupuolen ponnistelu maksaa vaivan. Kannattaa ehdottomasti lukea.

Velipuoli

2009-07-03T21:33:00.003+03:00

Norjalainen Lars Saabye Christensen on hieno tuttavuus, jos kaipaa perinteistä, mutta erittäin korkeatasoista kerrontaa ja sukukronikkaa. Erityisesti nautin hänen romaanistaan Velipuoli, mutta myös Malli menettelee. Makuasia tietysti: ystäväni piti enemmän jälkimmäisestä.

Velipuoli keroo lyhytkasvuisesta Barnum Nilsenistä ja hänen oudosta perheestään. Isä on kauppamatkusta ja aina poissa. Kotona jöötä pitävät äiti ja isoäiti. Koti on täynnä salaisuuksia, jotka pitivät mielenkiintoani vireillä ja pistivät lukemiseen vauhtia.

Barnumin sankari on hänen veljensä Fred, joka sai alkunsa, kun sotilas raiskasi poikien äidin, vasta tyttösen, kun tämä oli ripustamassa pyykkiä kuivamaan. Fred on täynnä vihaa, joka sävyttää kaiken hänen ympärillään.

Suosittelen lämpimästi. Velipuoli on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjalllisuuspalkinnon ja myös Norjan meidän Finlandia-palkintoamme vastaavan Brage-palkinnon. Kirja on saanut myös lukijoiden ja kirjakauppiaiden palkinnot. En siis ole ainoa, joka on rakastunut tähän kirjaan.

Jelloun: Lähtö

2009-06-28T08:14:00.003+03:00

Ranskassa asuvan marokkolaisen Tahar Ben Jellounin Lähtö on mykistävä lukukokemus. Aluksi lumouduin Jellounin kirjoittajalaadusta; mieleen tulivat lapsuuden kokemukset Tuhannen ja yhden yön saduista, samalla tavalla kuin sadut Jellounkin imaisee lukijan sisälle itämaiseen maailmaan. Mutta lumoavalla kielellään Jelloun kertoo rankoista asioista. Lähdön kohteena ovat maahansa pettyneet marokkolaiset, jotka haluavat Eurooppaan hinnalla millä hyvänsä.

Kirja kertoo niistä, joista monen kohtalo on hukkua venematkalla tai jotka poliisi pidättää heti, kun vene saapuu Espanjan rantaan.

Päähenkilö, nuori ja korkeasti koulutettu Azel ei saa töitä korruptoituneessa maassa, jossa töitä saa vain suhteilla ja rahalla.

Vaihtoehdot ovat vähäiset: notkuminen baareissa samankalaisten kanssa hasispiippua poltellen ja pikkurikoksia tehden, suostuminen ääri-islamistien riveihin tai oman ruumiin myyminen. Kun Azel tapaa rikkaan Miguelin, hän valitsee viimeisen vaihtoehdon ja pääsee muuttamaan Barcelonaan. Myöhemmin myös hänen sisarensa Kenza keinotellaan meren toiselle puolelle.

Kun lähtee sutta pakoon, on karhu vastassa. Näin käy Azelille. Hän on repinyt itsensä irti isänmaastaan, yhteisöstään ja kulttuuristaan, ja meren takana hän menettää vielä identiteettinsä ja minuutensakin.

Jelloun mainitaan usein, kun puhutaan kirjallisuuden Nobelista. En yhtään ihmettele, miksi näin on. Tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lähtö on Jellounin 12. suomennettu teos. Kirjastaan Pyhä yö hän sai ranskalaisen Goncourt-palkinnon.

Attentaatti

2009-06-19T17:33:00.002+03:00

Yasmina Khadran kirja Attentaatti on yhtä rankkaa ja koskettavaa luettavaa kuin Bagdadin kutsukin. Vaikea mennä vertaamaan kirjoja keskenään; ehkä Attentaatin kerronta on hieman kaunokirjallisempaa ja sujuvampaa kuin Bagdadin kutsun, mutta sanoma on yhtä raju. Attentaatista on tekeillä elokuva.

Amin Ja'fari on palestiinalainen, joka ei halua olla sitä ja joka on halunnut unohtaa kaiken, mitä siihen liittyy. Hän on ottanut Israelin kansalaisuuden, hän on arvostettu, menestynyt työssään kirurgina.

Kotielämä on unelma: vaimo on kaunis ja rakastaa miestään antaumuksellisesti. Idylli räjähtää miehen silmille sinä päivänä, kun käy ilmi, että juuri Siham-vaimo on se terroristi, joka räjäytti itsensä itsensä kahvilassa ja vei mukanaan kuolemaan parikymmentä lasta.

Mies lähtee kulkemaan vaimonsa jälkiä tapahtuman juurille asti. Hänen on mentävä Palestiinaan. Nähtävä kurjuus, nöyryytys, ihmisarvon menetys, pelko ja kuoleman jokahetkinen läsnäolo. Epäoikeudenmukaisuus. Hänen on nähtävä ja ymmärrettävä se, mitä hän ei ole koskaan halunnut nähdä ja ymmärtää. Sen saman oli nähnyt myös hänen vaimonsa, eikä voinut enää jatkaa elämäänsä hienostokaupunginosassa hienostorouvana. Vaimosta tuli terroristi, kun hän näki sen, minkä nyt myös mies on pakotettu näkemään.

Panee ajattelemaan. Opettaa ymmärtämään. Suosittelen kovasti kaikkien luettavaksi.

Bagdadin kutsu

2009-06-14T18:27:00.003+03:00

Algerialaisen Yasmina Khadran Bagdadin kutsu on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea, sillä se auttaa ymmärtämään arabeja ja heidän kulttuuriaan. Esimerkiksi kunnia on käsite, jota me länsimaalaiset emme taida enää tuntea omassa elämässämme. Khadran kirja kertoo, miten perustavaa laatua oleva arvo kunnia on arabimaailmassa. Ilman kunniaa ihminen ei enää ole olemassa, ja juuri näin käy kirjan kuvaamalle nuorelle irakilaiselle.

Yasmina Khadran ei ole kirjailijan oikea nimi, vaan hänen vaimonsa nimi. Kirjailijan oikea nini on Mohamed Moulessehoul, ja hän on entinen ammattiupseeri.

Kirjan nuorukainen on vanhasta beduiinikylästä, johon sota tulee, kun naapurikylän häihin putoaa ohjus ja surmaa ihmisiä. Amerikkalaiset sotilaat tulevat myös ampuneeksi kylän pyhänä pidetyn mielipuolen. Nuorukaisen mitta täyttyy, kun sotilaat tunkeutuvat hänen kotiinsa keskellä yötä ja nöyryyttävät koko perhettä, erityisesti vanhaa isää.

Khadra ei tuomitse irakilaisia, eikä myöskään amerikkalaisia, joita hänen mukaansa ohjaa järjestön ihmisen pelko; se saa sotilaat käyttäytymään aggressiivisesti kuin pedot. Kirjailija on sanonut, ettei ihminen ole paha, hänestä tehdään sellainen.

Bagdadin kutsu näyttää myös, miten jossakin päin maailmaa voidaan milloin tahansa tehdä ihmisestä tuhoase, jonka rinnalla syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat lastenleikkiä.

Voimmeko me länsimaalaiset milloinkaan ymmärtää arabeja? Siinä on kysymys, jota Khadran pohtii rauhallisesti ja kiihkoilematta, ketään syyttämättä.

Kirjoja rakkaudesta

2009-06-11T18:24:00.003+03:00

TV1:ssä alkaa tänään 11.6. klo 21.05 mielenkiintoinen kirjasarja nimeltään 10 kirjaa rakkaudesta.

Tänään ohjelmassa keskustellaan Margaret Mitchellin Tuulen viemästä.

18.6. on vuorossa Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto.
25.6. Michael Cunninhamin Tunnit.
2.7. Milan Kundera Olemisen sietämätön keveys.
9.7. Elfriede Jelilnekin Pianonsoittaja.
16.7. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina.
23.7. Dante Alighierin Jumalainen näytelmä.
30.7. William Shakespearen Romeo ja Julia.
6.8. Per Olov Enquistin Suistunut enkeli.
13.8. Anton Tsehovin Lokki.

Joka ohjelmassa keskustelemassa on kolme ihmistä. Tuulen viemästä keskustelevat elokuva- ja teatteriohjaaja Taru Mäkelä, psykoanalyytikko Elina Reenkola ja pastori, käsikirjoittaja Pekka Hänninen.

Yömyrsky

2009-06-11T18:00:00.002+03:00

Löytyipä taas mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, ruotsalainen Johan Theorin. Sain juuri luettua loppuun hänen rikosromaaninsa Yömyrsky. Viime vuonna ilmestynyt kirja sai Ruotsin dekkariakatemialta vuoden parhaana rikosromaanin palkinnon. Ansaittu palkinto minun mielestäni.

Alussa vierastin vähän kirjan tuonpuoleiseen viittavia sävyjä, mutta niin siinä kävi, että juoni imaisi mukaansa. Parasta Theorinin kirjassa on erinomaisen taitavasti rakennettu juonikuvio, jossa monen eri taustoista tulevan ihmisen polut kohtaavat lopussa. Vasta lopussa saadaan myös vastaus kipeimpiin kysymyksiin.

Kirja on rikosromaani, mutta myös sukukronikka. Theorinilla on kyky kuvata ihmiset niin, että he tuntuvat eläviltä ja hyvin uskottavilta. Ylipäätään kirjan käänteet tuntuvat uskottavilta - ehkä siksi tuopuoleisen läsnäolo tuntui hieman pelottavalta ainakin aluksi.

Kirjan päähenkilö on perhe, joka muuttaa vanhaan Åluddenin kartanoon. Heti alussa tapahtuu onnettomuus, joka sävyttää kirjaa loppuun asti. Kirjan toisen juonteen päähenkilö on Tilda Davidsson, joka aloittaa samoihin aikoihin työnsä lähipoliisina. Kolmannen juonteen muodostaa kolmen nuoren miehen varasliiga, jolle huumeet ovat liikkeelle paneva voima.

Tapahtumapaikalla, Öölannilla, on värikäs historia, jonka tarinat kirjailija tuntee ja käyttää niitä hyväkseen. Varsinaiselta ammatiltaan Theorin on toimittaja.

Max ja Isaac

2009-06-02T18:04:00.003+03:00

Leena Parkkisen kirjaa Sinun jälkeesi, Max on sanottu kevään kirjalliseksi tapaukseksi, ja sitä se on. Loistavaa tarinan kerrontaa ja kaunista, mukaansatempaavaa kieltä. Kirja on Parkkisen esikoinen. Uskaltaa povata, että tästä kirjailijasta kuullaan vielä ja paljon.

Kirjan päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset Max ja Isaac. He syntyvät 1800-luvun lopulla ja elävät nuorta aikuisuutta 1920 luvulla. Kirjassa kerrotaan lomittain heidän lapsuudestaan ja aikuisuudestaan.

Pojat ovat vielä lapsia, kun heidän tätinsä myy heidän sirkukseen. Heistä tulee tanssijoita. Sirkusympäristö antaa Parkkiselle mahdollisuudet kertoa mitä ihmeellisimmistä ihmisistä kuten tiikerien ja leijonien kesyttäjästä Maximesta, jonka vuoteessa pojat viihtyvät kuin äidin sylissä.

1920-luvulla pojat ovat kieltolain aikaisessa Helsingissä. He tutustuvat kauniiseen venäläiseen Iirikseen, joka on yhtä vieras elämässään kuin pojat omassaan. Kirja tuo mieleen HBO:n televisioon tuottaman sarjan Carnevale. Kirjassa 1920-luvun henki on aito ja elävä.

Tätä kirjaa voi suositella lämpimästi kenelle tahansa. Kertakaikkiaan upeaa luettavaa.

Samuraisyleily

2009-05-15T17:29:00.003+03:00

Nyt, kun sain luettua Amélie Nothombin Samuraisyleilyn, olen tainnut lukea kaiken, mitä tältä kirjailijalta on suomennettu. Jos asetan hänen kirjansa omaan suositummuusjärjestykseeni, se on seuraava: Nöyrin palvelijanne, Antikrista, Vaitelias naapuri ja sitten tämä Samuraisyleily.

Samuraisyleilyssä Nothomb ei todellakaan ole parhaimmillaan. Säkenöivä itseironia ja älykäs, mutta kuiva huumori puuttuvat kirjasta lähes kokonaan. Samuraisyleily on ennen kaikkea rakkaustarina, vaikka Nothomb taitaakin viehättyä enemmän siitä, että japanilainen nuorukainen on rakastunut häneen.

Mihin tilanteeseen tätä kirjaa voisi suositella? Se on kuitenkin joitakin yllättävän naiveja toteamuksia lukuun ottamatta sujuvasti kirjoitettu. Ei itse asiassa yhtään hullumpi, jos ei odota kevyttä rakkaustarinaa enempää. Ehkä luettavaksi naistenlehden korvikkeena helteisenä kesäpäivänä?

Ai niin, ja se vielä Nothombista. Olisi hauska tietää, mitä nuoremmat ajattelevat hänen kirjoistaan. Jostakin syystä hän tuo mieleeni 60- ja 70-lukujen ranskalaisen kulttikirjailija Francoise Saganin, joka Tervetuloa ikävä vaivutti meidät silloiset nuoret nirvanaan.

Puolikas aurinkoa

2009-05-09T15:37:00.002+03:00

Chimananda Ngozi Adichie kasvoi Nigeriassa Nsukkan yliopistokaupungissa, joka on myös hänen romaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa tapahtumapaikka.

Jos nyt sanon, että Puolikas keltaista aurinkoa alkaa ajasta ennen Biafran valtion syntymistä ja etenee itsenäistymisen ja sodan kautta sen kukistumiseen, kirjasta voi saada liian sotaisan kuvan. Nimittäin valtion vaiheita kuvataan ihmisten kautta: mitä tapahtuu vallankumoukselliselle yliopisto-opettajalle Odenigbolle, mitä hänen palveluspojalleen Ugwulle ja tämän perheelle, mitä bisneshenkiselle Kainenelle.

Kirjaa on sanottu rakkausromaaniksi. On se sitäkin - kai ihmissuhteet ovat aina rakkautta tai sen puuttumista - mutta paljon, paljon muuta. Mukaansa tempaava kerronta tuo mieleen elokuvan, tapahtumat etenevät jotenkin kohtauksittain. Mieleen jää kuvia: Odenigbon kodissa pidetyt illanistujaiset, Olannan ja Kainenen vanhempien etuoikeutettu hyvinvointi, joka mahdollistaa pakenemisen Lontooseen, ja toisaalla kurjuus, johon sota vie kaikki muut.

Pidin kirjan henkilöistä, erityisesti Ugwusta, mutta myös Olannasta, Kainenesta ja jälkimmäisen englantilaisesta miesystävästä Richardista.

Kirja on voittanut englanniksi kirjoittavalle naiselle myönnettävän Orange Prizen, ja se on ollut myös Booker-ehdokkaana. Kirjan käännösoikeudet on myyty melkein kolmeenkymmeneen maahan.

Vaitelias naapuri

2009-04-28T10:15:00.003+03:00

Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on rankka kirja. Tapansa mukaan kirjailija on valinnut yhden elämän solmukohdan ja paljastaa sen armottomasti, tällä kertaa mustan huumorin sävyttämänä.

On helppo samaistua Émile ja Juliette Hazeliin, jotka hakeutuvat maaseudulle yksinäisyyteen ja saavat jokapäiväiseksi riesakseen moukkamaisen naapurin. Toisaalla on valtava tarve olla yksin tai kaksin, toisaalla hyvät tavat ja kohteliaisuus, jotka estävät passittamasta naapuria tiehensä.

Niinpä aviopari turvautuu erilaisiin temppuihin, joilla he toivovat karkottavansa ei-toivotun vieraan. Ei auta. Tilanne muuttuu yhä ahdistavammaksi.

Sitten tapahtuu käänne, jonka jälkeen tarina muuttuu vähemmän uskottavaksi. En olisi odottanut Nothombilta ihan näin radikaalia ratkaisua. Mutta yhtä kaikki, tämä kirja kannattaa lukea, että oppii sanomaan suoraan, mikä itselle sopii, mikä ei.

Antikrista

2009-04-25T12:42:00.003+03:00

Amélie Nothomb -buumi jatkuu. Nöyrimmän palvelijan jälkeen luin Antikristan, ja menossa on Vaitelias naapuri.

Nothombilla on ihan oma tyylinsä kirjoittaa: selkeää, helposti luettavaa, terävää, oivaltavaa tekstiä. Hän tekee henkilöistään tarkkoja psykologisia havaintoja. Hän on kuin röntgen; hänen katseensa jälkeen henkilöistä näkyy kaikki, jopa luurankokin.

Tarkka havannointi tuo mieleen Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Eroa on vain siinä, että siinä missä Yates on kylmä tarkkailija, Nothomb katseessa on ironian häivä.

Antikrista kertoo kahdesta murrosikäisestä tytöstä. Antikristassa elää kaksi henkilöä, Krista ja Antikrista, joista ensimmäinen tuntuu näytellyltä roolilta ja jälkimmäinen siltä todelliselta ihmiseltä.

Toinen henkilö on kirjan kertoja Blanche, johon Krista tarttuu psykopaatin varmuudella ja alkaa käyttää tätä monella tavalla hyväkseen. Blanche joutuu hyvin pian näkemään Kristan sisällä olevan Antikristan. Hänen vanhempansa sen sijaan tutustuvat Antikristaan vasta sitten, kun heistä ei ole enää mitään hyötyä Kristalle.

Nöyrin palvelijanne -kirjassa kertoja selvisi työpaikan myrskyistä ehjänä terveen itsetuntonsa ansiosta. Samoin tapahtuu myös Antikristassa, mutta ystävyys hänen kanssaan ei mene ohi jälkiä jättämättä. Niin kuin Elegia sanoi omassa blogissaan, loppu on aika kamala.

Haudanhiljaista

2009-04-20T16:57:00.004+03:00

Nyt, kun olen lukenut Arnaldur Indridasonin Haudanhiljaista, olen lukenut kaikki tämän kirjailijan suomennetut teokset. En sanoisi niitä dekkareiksi. Ehkä niitä voisi sanoa rikosromaaneiksi, mutta silloinkin "rikos" kirjoitetaan pienellä ja "romaani" isolla.

Haudanhiljaista sinetöi minut Indridason-faniksi. Sen lisäksi, että hän on upea kertoja, hän myös rakentaa kirjansa hienosti. Tämäkään kirja ei mässäile rikoksella, vaan pääpaino on muualla, ihmisluonnossa tai yhteiskunnassa, vähän samaan tapaan kuin Mattiyrjänä Joensuun dekkareissa.

Käsittämättömän hyvin Indridason juoksuttaa useaa tarinaa rinnakkain. Hauskaa tässä nimenomaisessa kirjassa on se, että lukija tietää enemmän kuin rikoskomisario Erlendur ja hänen työtoverinsa Elinborg ja Surgudur Oli.

Nöyrä palvelija

2009-04-15T21:06:00.003+03:00

Belgialaisen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne on nopeasti luettu, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Lyhyt kirja kyllä on, mutta ennen kaikkea se on niin sujuvaa kerrontaa, että lukeminen on todella helppoa.

Kirja on omaelämäkerrallinen; Amélie on belgialaisen suurlähettilään tytär, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa Japanissa. Suoritettuaan akateemisen tutkinnon hän menee töihin japanilaiseen Yumimoto-yhtiöön. Japanin kielen taidosta on apua, mutta kaikki muu menee pieleen.

Kun nuoren naisen länsimainen individualismi ja aloitteellisuus kohtaa japanilaisen bisneskulttuurin ankaran hierarkian ja kurinalaisuuden, tuloksena on väistämättä yhteentörmäyksiä. Törmäys törmäykseltä Amélie putoaa yhtiön hierarkiassa kunnes löytää itsensä siivoamasta naisten ja miesten wc-tiloja siihen saakka, että vuoden kestävä pesti Yumimotossa loppuu.

Amélie Nothomb on niukan ja kuivan huumorin mestari, ironian taitaja. Se tekee kirjasta hienon lukuelämyksen. Lukija joutuu jännittämään Amélien puolesta, mutta tytön vankka omanarvontunto auttaa häntä selviytymään pahemmitta kolhuitta.

Yksi asia tulee varmaksi, kun kirjan lukee: lukija voi onnitella itseään siitä, ettei ole hakeutunut töihin Japaniin.

Amélie Nothomb palkittiin kirjastaan Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnolla.

Talvikaupunki

2009-04-13T10:29:00.003+03:00

Talvikaupunki teki minusta lopullisesti Arnaldur Indridason -fanin. Nyt lukematta on enää vain Haudanhiljaista, jonka olen jo varannut naapurikaupungin kirjastosta. Sitten vain odottamaan, että tämä loistava kertoja julkaisisi pian uuden dekkarin.

Indridasonin kirjalleen antama nimi on monimerkityksinen. Toisaalta se kuvaa Islannin pääkaupunkia Reykjavikia hyytävien talvimyrskyjen kynsissä. Toisaalta talvikaupunki on myös kirjan ihmisissä; heissä on jotakin jäätynyttä ja jähmettynyttä, joka saa heidät vaikka tappamaan vain siksi, että niin sattui käymään.

Indridasonin kirjat ovat samalla tavalla monikerroksisia kuin Matti Yrjänä Joensuun dekkarit. Ei ole vain yksilöitä, vaan yksilöt ovat osa yhteiskuntaa, sen arvoja ja henkeä. Nimenomaan Talvikaupungissa tutut rikospoliisit Erlendur, Elinborg ja Sigurdur Oli elämänongelmineen jäävät taustalle ja muut ihmiset arvoineen nousevat pääosaan. Kertakaikkiaan hieno kirja.

Arnaldur Indridasonin Räme ja Haudanhiljaista on palkittu Lasiavaimella Pohjoismaiden parhaina dekkareina vuonna 2002 ja 2003.

Haudanhiljaista palkittiin myös englantilaisten Kultatikarilla 2005.

Ääni kuin enkelin sai Martin Beck -palkinnon vuonna 2005.

Colorado Avenue

2009-04-03T16:14:00.004+03:00

Lars Sundin Colorado Avenue on nyt luettu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, muut osat ovat Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja.

Ensimmäinen reaktioni kiitettyyn Colorado Avenue -teokseen oli hämmästys Sundin kertojanlahjoista ja uskomattoman rikkaasta kielestä. Nautin kirjan alkuosasta, jossa Hanna lähtee Amerikkaan tienaamaan. Jossakin vaiheessa kielikuvien runsaus alkoi puuduttaa; eikö mitään voi sanoa yksinkertaisesti ja selvästi. Liekö kirjailija itsekin huomannut saman, mutta ainakin minusta tuntui, että kieli alkoi tulla selkeämmäksi puolivälin jälkeen.

Tarina pysyi kiinnostavana loppuun asti. Alkuosa kertoo Hannasta, joka saa kotiin palattuaan korkonimen Dollari-Hanna ja loppuosa hänen Amerikassa syntyneestä pojastaan Otosta, josta tulee salakuljettajien Pirtukuningas.

Tässä taitaa kuitenkin käydä niin kuin tuttavalleni, joka kertoi lukeneensa vain tämän trilogian ensimmäisen osan; minäkin jätän trilogian kaksi muuta osaa odottamaan parempia aikoja.

Colorado Avenue on saanut Suomessa Runeberg-palkinnon, Svenska Litteratursälskapetin palkinnon ja Ruotsissa Lundequistin kirjakaupan palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana.

Mies järvessä

2009-03-30T19:34:00.003+03:00

Arnaldur Indridasonin Mies järvessä on loistava dekkari. Kerronnasta on hävinnyt kaikki tyhjä hämmentäminen, joka vaivasi minua Indridasonin kirjassa Ääni kuin enkelin. Mies järvessä on selkeää ja jäntevää kerrontaa.

Juoni on erinomaisen hyvä, ja se kantaa vahvana alusta loppuun. Ja tarina kokonaisuudessaan hyvin mielenkiintoinen, henkilöt uskottavia ja sympaattisia - ihan oikeita ihmisiä.

Rikos, jota tutkitaan on murha, mutta sillä ei taaskaan mässäillä, siitä pidän ihan erityisesti. Mitä muuta hyvältä dekkarilta, tai miltä tahansa hyvältä kirjalta voisi vaatia?

Varasin jo kirjastosta Indridasonin Talvikaupungin. Kummallista kyllä, meidän kirjastossamme ei ole hänen Haudanhiljaistaan. Täytynee varata se naapurikaupungista.

Synnintekijä

2009-03-20T16:48:00.004+02:00

Tess Gerritsen on minulle aivan uusi tuttavuus. Onneksi Gerritsen on tuottelias kirjailija ja hänen dekkareitaan on käännetty ahkerasti suomeksi, muistaakseni seitsemän kappaletta. Ensimmäinen Tess Gerritseneni on Synnintekijä.

Gerritsen on entiseltä ammatiltaan lääkäri, ja se näkyy hänen dekkarissaan. Päähenkilö on Maura Isles, kuolinsyytutkija. Hän tutkii kahden luostarissa murhatun nunnan tapausta yhdessä italialaissyntyisen poliisin Jane Rizzolin kanssa. Nämä kaksi hyvin erilaista naista pitävät toistensa puolta melkein ystävyyteen asti siksi, että toinen on nainen: Isles on naisellinen nainen, ja Rizzolin on ammatti muovannut jätkämäiseksi.

Tarina vetää ja pitää mukanaan. Sen edetessä valotetaan naisten yksityiselämää, eikä se tunnu ollenkaan keinotekoiselta eikä päälle liimatulta. Kuva naisista jää vähän ohueksi, mutta sen vastapainona tarina pysyy hyvin koossa, vaikka jäljet johtavat Intiaan asti.

Kirjasta näkyy, että Gerritsen on lääkäri. Se näkyy murhattujen kuvauksessa ja ennen kaikkea siinä, kun Isles tutkii murhattuja. Hölmöä tai ei, hyppäsin suosiolla noiden kohtien yli. En pidä myöskään kuvauksista, joissa murhaaja vaanii talon ympärillä tai yrittää sisään; tämän kohdan luin harppomalla hyvin pitkillä askelilla. Muuten ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Taidan jatkaa Gerritsenien lukemista, kunhan ensin luen parit Arnaldur Indridasonit, jotka odottavat yöpöydällä.

Indridason Räme

2009-03-13T22:05:00.003+02:00

Arnaldur Indridasonin Räme on ilmestynyt jo vuonna 2003, mutta vasta nyt luin tämän islantilaisen kirjailijan dekkarin. Räme on palkittu keväällä 2002 Lasiavaimella vuoden parhaana pohjoismaisena dekkarina. Indridasonista vielä sen verran, että hän on Islannin suosituin kirjailija, jonka kirjat ovat ajoittain pitäneet useaa kärkitilaa maan myyntitilastoissa.

Vasta toista lainaamani Indridasonin kirjaa selatessani muistin, että olin jo lukenut sen, nimittäin kirjan Ääni kuin enkelin. Siitä en oikein pitänyt, se oli jotenkin suttuinen ja tunkkainen, ja siinä oli liikaa päähenkilön ja hänen tyttärensä välien selvittelyä.

Mutta Rämeen ansiosta taidan tutustua muihinkin islantilaisen dekkareihin; ei liikaa raakuutta ja väkivaltaa, vaan vähän fundeeraavampaa otetta. Ihastuin nyt myös Indridasonin poliisiin, Columboa monessakin mielessä muistuttavaan Erlenduriin.

Rämeessä Erlendur selvittelee murhaa, jonka taustalta löytyy ilkeää, patologista rikollisuutta. Pahasta syntyy jotakin hyvää, mutta hyvä ei kestä sitä, että on syntynyt pahasta. Näin hämärästi voin kertoa juonen paljastamatta sitä. Kannattaa lukea.

Katsoin juuri Nurmeksen kirjaston sivuilta, että sieltä löytyy kahden lukemani lisäksi ainakin kolme muuta Indridasonin dekkaria.

Kaksi jäi kesken

2009-03-05T10:59:00.004+02:00

Ennen luin kaikki aloittamani kirjat loppuun, mutta nykyisin taidan keskeyttää lukemisen liiankin helposti. Nyt jätin kesken kaksi, tai toista lainaamaani en edes aloittanut.

Kesken jäi Richard Fordin Maan laulu. Nappasin sen mukaani kirjastosta siksi, että se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja - se on laadun tae. Niin varmasti nytkin. Kirjaa on lisäksi verrattu Saul Bellowin ja John Irvingin kirjoihin.

Luin Maan laulua kolmisenkymmentä sivua, eikä sytyttänyt. Tässä tapauksessa se ei ehkä ole kirjan vika. Oma mielentilani ei juuri nyt sovi tällaisen kirjan lukemiseen. Olen liian rauhaton, ja minulla on tällä hetkellä liian monta rautaa tulessa. Nyt pitää etsiä kirjoja, jotka vetävät heti imuunsa. Luulenpa, että palaan Maan lauluun joskus otollisempana hetkenä.

Edes kirjaa aukaisematta vein takaisin Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesin. Satuin lukemaan, mitä Kirsti Piha kertoi kirjasta Helsingin Sanomien lukupiirissä: oli aloittanut sen kaksi kertaa hampaat irvessä ennen kuin lukeminen alkoi luistaa. Lisäksi Piha sanoi, ettei taida lukea Slatteryn seuraavaa kirjaa. Se ja Pihan kirjoitusta seuranneet kommentit riittivät minulle. Ei ole minun kirjani nyt eikä myöhemminkään.

Nyt pöydälläni odottaa kasa hyviksi kiitettyjä dekkareita. Palaan niihin myöhemmin.

Kiinalainen

2009-03-01T17:23:00.002+02:00

Henning Mankellin Kiinalainen on mielenkiintoinen kirja. Se alkaa kuin dekkari, mutta muokkautuu kohta romaaniksi, jossa on monia aiheita seurattavaksi. Ne kaikki liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella yhteen. Sivuja on yli 680, mutta lukemisen arvoisia kaikki.

Olen aina pitänyt Mankellin rauhallisesta etenemistavasta, ja verkkaisesti etenee tämäkin kirja. Alku on dramaattinen, kun pienestä ruotsalaisesta kylästä löytyy muistaakseni peräti 19 surmattua ihmistä, yhtä lukuun ottamatta kaikki vanhuksia. Keski-ikäinen naistuomari joutuu aika uskottavasti mukaan juttuun ja alkaa selvittää sitä itse.

Kirjan alku on tragedian poliisitutkintaa. Sitten Mankell siirtyy 1800-luvulle ja Amerikan halki kulkevan rautatien rakennustyömaalle. Sieltä asti täytyy etsiä murhien motiivia.

Sitten kuvaan tulee tämän päivän Kiina ja Mankell luo hurjan vision, jossa Kiina alkaa harjoittaa uudenlaista imperialismia Afrikan köyhissä valtioissa. Visio ei taida olla ihan tuulesta temmattu, muistelen lukeneeni, että Kiina rahoittaa Afrikassa enemmän hankkeita kuin Maailmanpankki tai sen Kehitysrahasto. Äärimmäisen mielenkiintoista joka tapauksessa.

Yhdistävä tekijä alusta loppuun on ruotsalainen naistuomari Birgitta Roslin. Tapahtumat sijoittuvat neljälle mantereelle: Eurooppaan, Aasiaan, Amerikkaan ja Afrikkaan.

Monet kritiikot ovat lytänneet Kiinalaisen. Minä pidin siitä, minusta se on Mankellin parhaita kirjoja, jos ei peräti toiseksi paras. Paras minusta on Comédia infantil, joka sijoittuu Mankellille niin rakkaaseen Afrikkaan.

Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

Richard Yates

2009-02-24T10:23:00.004+02:00

Huh, huh, viime yönä luin loppuun Richard Yatesin Revolutionary Roadin. Se, että luin kirjan loppuun yöllä, kertoo sen vetävyydestä. Huhhuh tulee siitä, että sen rehellisyys on jo sitä luokkaa, että se on armotonta.

Yates kuvaa kirjassaan 50-luvun amerikkalaista unelmaa ja sen romahtamista. Kun April menee naimisiin Frankin kanssa, hän uskottelee itselleen, että Frank on jotakin erikoislaatuista ja että hänestä tulee jotakin suurta. Frankille April on huippuluokan Grace Kelly-kaunotar, jollaista hän ei koskaan edes uneksinut saavansa.

Kun avioliitto etenee, suhteen tyhjyys paljastuu. April on uskonut, että Frank tekee hänestäkin jotakin erikoislaatuista ja päinvastoin. Niin ei tapahdu. Elämä latistuu tylsäksi New Yorkin lähiössä, naapurit ovat tylsiä, mutta pakollisia tuttavuuksia.

Kustantaja sanoo kirjan takaliepeessä, että Yates kuvaa henkilöitään "sydäntäsärkevän myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi". Allekirjoitan tuon jälkimmäisen luonnehdinnan, mutta en ensimmäistä. Juuri se tässä kirjassa vaivasi, että mielestäni Yates ei tunne vähäisintäkään myötätuntoa henkilöitään kohtaan. Joskus teki mieli mennä puolustamaan Aprilia, Frankia ja heidän naapureitaan.

Mutta heti ilmestyttyään kirja nousi kulttikirjaksi ja sitä ylistettiin mestariteokseksi, ja nyt siitä on tehty elokuva. Syvälle ihmiseen katsova mestariteos tämä onkin, mutta julman rehellinen sellainen.

Mark Haddon

2009-02-18T14:26:00.003+02:00

Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yhtä aikaa hauska, liikuttava ja hämmentävä kirja. Kaikki nuo tunteet johtuvat samasta syystä: kirjan kertoja on Aspergerin syndroomaa sairastava 15-vuotias Christopher. Sairautensa vuoksi hän ei ymmärrä niin sanottua normaalia maailmaa eikä normaaleja ihmisiä, eivätkä ne ymmärrä häntä.

Hän ei ymmärrä tunteita; kun hänelle kerrotaan, että äiti on kuollut, niin äiti on kuollut, poissa, ei muuta. Häneen ei saa koskea, hän ei kestä lähelle tulevia ihmisiä eikä hän pidä keltaisesta ja ruskeasta, siksi hän ei syö mitään, mikä on keltaista tai ruskeaa. Matematiikassa hän on huippuhyvä, matematiikka on loogista ja numerot ovat selkeitä.

Eräänä yönä hän löytää naapurin koiran, joka on tapettu talikolla. Hän alkaa tutkia asiaa ja löytää paljon pahempaa kuin olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Ja hän joutuu tekemään asioita, joita ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan tekevänsä.

Ei varsinaisesti kaunokirjallisuutta, mutta mielenkiintoinen sukellus Aspergerin syndroomaa sairastavan pään sisälle.

Traktoreista ukrainaksi

2009-02-14T12:01:00.004+02:00

Mitä ihmettä voisi sanoa Marina Lewyckan kirjasta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi? Ainakin sen, että se on erinomamisen hauska tavalla, jonka voi tuottaa vain englantilais-ukrainalainen coctail.

Kirjassa 84-vuotias Nikolai rakastuu 36-vuotiaaseen ukrainalaiseen Valentinaan, joka on täydellinen karikatyyri: blondattu ja tuuperauksella kohotettu tukka, liian lyhyt ja tiukka hame, jalassa korolliset aamutossut, joissa on höyhentupsut.

Intressit menevät ristiin: vuosikymmeniä Englannissa asunut Nikolai haluaa uuden elämän nuoren naisen kanssa, jolla on uhkea ja täydellinen rintavarustus. Valentina puolestaan haluaa avioliiton, joka takaa sen, ettei häntä karkoiteta Ukrainaan.

Nikolai kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi, mutta myös hänen morsiamensa ja sittemmin vaimonsa on eräänlainen ukrainalainen puskutraktori, joka pistää koko miesparan elämän säpäleiksi.

Soppa on täydellinen, kun siihen sekaantuvat myös Nikolain tyttäret Vera ja Nadja. Perheellä on menneisyydessä traagisia tapahtumia, joita Lewycka käsittelee taitavasti. Henkilöt ovat niin uskottavia, että viimeistään lakituvassa lukija jännittää vähintään yhtä paljon kuin Nikolai ja tyttäret.

Unelmia isältäni

2009-02-05T17:55:00.003+02:00

Barack Obaman Unelmia isältäni - Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on nyt luettu ja monella tavalla hienoksi koettu. HS kirjoitti arviossaan, että maailma on menettänyt Obamassa kirjailijan, ja se on varmasti totta. Hän kirjoittaa hyvin ja kuvailee erityisesti käyntiään isiensä mailla Afrikassa niin elävästi, että lukija tuntee itsekin olevansa paikan päällä. Samalla hän tulee oman sukuhistoriansa kautta kertoneeksi enemmän kuin moni muu maanosan kehityksestä, vaikeuksista ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Obaman kirja on sitä, mitä nimikin sanoo: kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Hän kirjoitti muistelmateoksensa siihen aikaan, kun hän opiskeli lakia ja kun hänet valittiin Harvard Law Reviewin historian ensimmäiseksi tummaksi päätoimittajaksi - siis paljon ennen presidentinvaalikampanjaa.

Kirja kertoo älykkäästä ja sitkeästä nuorukaisesta, jonka perhe-ja sukusuhteet ovat uskomattomat; nuorukaisesta, joka etsii itseään ja paikkaansa elämässä niin kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja sukupolvensa opiskelijat. Ja parasta kaikesta: nuorukaisesta, jolla on hyvin voimakas ja kehittynyt sosiaalinen omatunto ja vahva oikeudentunto.

Jos joku on luullut, että Yhdysvaltojen uusi presidentti on pelkkä pahvikuva, kirja voi kertoa, että kaikkea muuta - maailman mahtavimman paikalla on nyt Ihminen isolla Ii:llä. Voi vain yrittää kuvitella, miten paljon toivoa Obaman kaltainen ihminen antaa Amerikan mustille ja köyhille.

Kaikkien kannattaa sisällyttää tämä mies iltarukouksiinsa, ettei hänelle kävisi niin kuin on käynyt monelle muulle mustalle. Obamaa ajatellessa ei voi kuin ihmetellä, miten paljon kehitystä on tapahtunut sitten kuohuvien 60- ja 70-luvun, Mustien panttereiden ja Martin Luther Kingin.

Yöpöydän kirjat

2009-01-30T11:20:00.005+02:00

Yöpöydälläni on viisi kirjaa. Luen Barack Obaman muistelmateosta Unelmia isältäni. Siitä enemmän sitten myöhemmin.

Varta vasten hain kirjastosta Mark Haddonin kirjan Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Kuulemma pysähdyttävä ja riemastuttava lukuelämys. Kertoo autistisesta Christopherista, joka päätti selvittää naapurin yöllä kuolleen koiran salaisuuden.

Toinen varta vasten haettu on Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Viisaaksi ja lempeäksi sanottu tarina perheistä, haavojen paranemisesta ja vanhuusiän koettelemuksista ja Euroopan historian perinnöstä. Kertoo miten 84-vuotias englantilaisleski nai 36-vuotiaan ukrainalaisen peroksidiblondin, joka haluaa päästä osalliseksi länsimaisesta elämästä.

Noista kirjoista olen lukenut kiittäviä kritiikkejä.

Ja herätelainauksia kirjastossa olivat Richard Fordin Maan laulu. Sanottu liikuttavaksi, nokkelaksi ja hauskaksi, mutta myös hyytäväksi kuvaukseksi siitä, mitä Amerikka on tänään.

Ja yhtä herätejuttu oli Henning Mankellin Kiinalainen. Olen lukenut ehkä kaikki Mankellin dekkarit ja myös hänen kaunokirjallisia teoksiaan.

Kertészit kesken

2009-01-28T21:03:00.004+02:00

Taas jäi pari kirjaa kesken, molemmat Imre Kertésziltä: Kaleeripäiväkirja ja Lopetus. Sentään Nobel-kirjailija, mutta ei iskenyt tulta, ei sitten yhtään.

Aloitin ensin Kaleeripäiväkirjan. Luin parikymmentä sivua ja lopetin. Kyse on jonkinlaisesta mietekokoelmasta, jossa monet teksteistä viittaavat Kertészin kirjoihin, joita en ole lukenut. Tämäntyyppinen kirjallisuus ei ole minun alaani, mutta yksi hyvä ikimuistoinen lause sieltä jäi: se, miten Hemingway oli sanonut, että "joskus minulla on sellainen onni, että kirjoitan paremmin kuin osaan". En ihan sanatarkasti muita, mutta tähän tapaan.

Sitten hain kirjastosta Lopetuksen, josta olen lukenut kiittäviä arvosteluja. Meni kovasti yli ja ohi. Varmasti viisas kirja, ja viisaita ja hyviä kirjoja minäkin etsin, mutta sellaisia viisaita, jotka antautuvat lukijalle huomattavasti helpommin kuin Lopetus.

Minun Kertész-kiintiöni taisi mennä täyteen. Nyt luen hyvää vauhtia Barack Obaman muistelmateosta.

Urbaani peikkotaru

2009-01-22T15:56:00.006+02:00

Johanna Sinisalon Linnunaivojen innoittamana tartuin hänen Finlandia-palkittuun esikoiseensa Ennen päivänlaskua ei voi. Kirja on voittanut myös kansainvälisen James Triptree Jr-palkinnon.

Kirjassa nuori valokuvaaja pelastaa peikon nuorisojengin kynsistä. Siinä missä Linnunaivojen nuorukainen lähti luontoon valloittamaan luontoa, tämän kirjan nuorukainen vie luonnon kotiinsa. a nuorukainen lähti valloittamaan luontoa, mutta tässä nuorukainen vie luonnon kotiinsa. Jo tämä ratkaisu saa lukijan pelkäämään pahaa.

Tarinassa on monta kertojaa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Valokuvaaja on homo, ja se antaa tapahtumille vahvan eroottisen taustan. Myös maailma, jossa nuorukainen ja hänen ystävänä elävät, edustaa raainta kaupallisuutta - he ovat mainosalan ammattilaisia.

Kertojaäänien lomassa on paljon uutisia ja lainauksia kansatieteellisistä tekstejä, joilla todistetaan, että peikkoja on ollut ja on. Itse väsyin pitkiin lainauksiin ja luin niitä harppomalla, kun huomasin, että ne tahtoivat toistaa itseään.

Kirjaa lukiessa oli välillä irrationaalinen tunne: välillä tuntui, että tässä tehdään todellisuudesta tarua ja välillä, että tässä tehdään tarusta todellisuutta. Loppuratkaisu oli hieno ja se antaa yhden vastauksen tähän problematiikkaan.

Ei perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Hyväntahtoiset

2009-01-15T22:08:00.006+02:00

Olen juuri saanut loppuun todellisen luku-urakan, Jonathan Littelin Hyväntahtoiset, siinä taitaa olla lähemmäs 900 sivua.

Tartuin Littelin kirjaan sen saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Se on saanut mm. Goncourt-palkinnon ja Ranskan Akatamian Suuren palkinnon.

Hyväntahtoisten punaisena lankana kulkee kertomus siitä, miten yhdestä ihmisestä tuli natsi. Maximilian Auel on sivistynyt mies, joka rakastuu kansallissosialismin aatteeseen ja joutuu sitä myöten mukaan Natsi-Saksan hyökkäykseen Venäjälle ja lopulta Hitlerin bunkkeriin. Kirjaa lukee hämmästyksen vallassa: miten tämä mies, joka tuntee myötätuntoa juutalaisia kohtaan ja sairastuu fyysisesti ja henkisesti, kun joutuu todistamaan juutalaisten joukkomurhia Stalingradissa ja Ukrainassa, voi samalla organisoida tappamista ja valvoa ja juutalaisten tuhoamista koskevia käskyjä totellaan.

Auel ei ole paha, mutta hänen vikansa on, että hän tottelee. Hän epäilee, mutta kieltää epäilynsä ja tottelee. Hänen velvollisuudentuntonsa on liian vahva; ihminen hänessä kärsii, mutta hän pysyy uskollisena aattelleen, ylemmilleen ja Hitlerille. Hirveän surullista.

Kirja on todellinen tiiliskivi, mutta sitä lukee ahmien. Littel on tehnyt valtaisen taustatyön, niin paljon kirjassa on asiatietoa, ja natsi-Saksan nousu, moraalinen romahtaminen ja tuho on kuvattu tarkasti.

Auelin tarina kulkee kirjan läpi punaisena lankana, mutta jälkikäteen ajatellen pääosaan nousee ehdottomasti se henki, joka Norman Mailerin Adolfin linnassa on vielä ituna, mutta joka tässä kirjassa lepää kuin tumma, vangitseva ja pyörteitä muodostava pilvi Saksan yllä.

Uskomattoman monikerroksinen romaani, jonka vihonviimeinen loppu on hieman epäuskottava, mutta se on pieni haitta mittavassa, hienossa kokonaisuudessa.

Suosittelen sekä kaunokirjallisena teoksena että ihmissielun tutkielmana.

Syksyn saldo

2009-01-03T09:49:00.004+02:00

On hivittävän vaikeaa pistää kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä kaikilla on hyvät puolensa ja ansionsa. Jos olisi kuitenkin pakko sanoa, mitkä ovat kolme parasta syksyn aikana lukemaani kirjaa, nostaisin ykköseksi Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa.

Ehkä siksi, että Austerin tarinan ajatteleminen täyttää minut vieläkin lämmöllä. Kirjan kieli on upeaa, henkilöt rakastettavia ja rakkaudella Auster heitä kuvaakin. Kertoo, että mitkä tahansa elämän tilanteet voivat kääntyä parhain päin. Ja että ihminen voi olla onnellinen, jos suostuu elämään niillä edellytyksillä, joita hänelle on annettu. Entä miten kutsuvan ja elävän kuvan Auster antaa Brooklynistä!

Toisen sijan antaisin Sofi Oksasen Puhdistukselle. Jo senkin vuoksi, että kirja yllätti minut täydellisesti. Hieno ja järkyttävä kirja Virosta ajanjaksona, josta en paljon tiennyt. Oksasen kieli on nautittavaa ja ihmisten psykologinen kuvaus enemmän kuin uskottavaa.

Kolmanneksi nostan Norman Mailerin Adolfin linnan. Jo siksi, että tarina jäi mieleen. Oli hieno idea Mailerilta pistää Paholainen kirjan kertojaksi. Sitä kautta kirjailija pystyy antamaan maailmassa esiintyvälle pahuudelle yhden ja uudenlaisen selityksen.

Sydän kirvellen täytyi jättää kärkikolmikosta sellaiset kirjat kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Antonio Munos Molinan Sefarad ja kaikki Sirpa Kähkösen kirjat. Entä Khaled Hosseinit! Unio Mystica!

Siunattu koti

2008-12-31T15:42:00.004+02:00

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti. Kun novellikokoelma saa New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon, Pennin Hemingway Awardin, O'Henry Awardin ja Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon, kokoelma on suorastaan pakko lukea. Itse kyllläkin päädyin lukemaan tämän kokoelman sen jälkeen, kun olin lukenut Lahirin loistavan novellikokoelman Tuore maa.

Tämä siunattu koti -kokoelman suomenkielinen nimi viittaa kolmanneksi viimeiseen novelliin, jossa intialaissiirtolainen nuoripari löytää uudesta asunnostaan aina vain uusia kristittyjä symboleja. Sukulaisten naittama pari vasta opettelee tuntemaan toisiaan, mutta vieraus vain kasvaa ja tulee näkyviin symbolien myötä.

Kokoelman englanninkielinen nimi on Interpreter of Maladies, Tuskien tulkki, joka on kolmannen novellin nimi. Satunnainen turistiopas Kapasi ihastuu kuljettamaansa turistiin tai kuvitelmaansa hänestä, ja tulkitsee väärin tätä kolmen lapsen äitiä ja tämän suhdetta mieheensä. Tästä novellista pidin ehkä eniten, tai ainakin se liikutti ja herätti myötätuntoa Kapasia kohtaan.

Tässä kokoelmassa niin kuin aikaisemmassa kokoelmassaankin Jhumpa Lahiri kuvaa kahden kulttuurin, Intian ja Amerikan välimaastossa eläviä ihmisiä. Lahirin novellit eivät ravistele eivätkä huuda. Ne kertovat tarinaansa leudosti kuin kesätuuli, lämmöllä ja hellästi.

Suosittelen lämpimästi.

Unio Mystica

2008-12-26T10:16:00.002+02:00

Varasin Panu Rajalan Unio Mystican suurin odotuksin ja innostuneena. Kun sain sen, kauhistuin kirjan valtavaa kokoa: 832 sivua. Myös Rajalan julkisuuskuva epäilytti. Mutta sain taas kerran yllättyä iloisesti.

Waltari on yksi rakkaimmista kirjailijoistani. Tosin olen lukenut vain historialliset romaanit ja Felix onnellisen. Monen muun seikan lisäksi minua on koskettanut se, miten Waltarin henkilöt kamppailevat ja tuskailevat oman unio mysticansa kanssa. Olen aina ajatellut, että heissä näkyy kirjailijan oma kamppailu jumalasuhteensa kanssa, ja tämän Rajala todistaa Unio Mysticassa. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Panu Rajala selvästi arvostaa suuresti, melkein kuin rakastaa Waltaria ja se näkyy kirjassa. Kiitos siitäkin. Ehkä juuri siksi kirja on hyvin kattava ja elävä kuva Waltarista, luomisen kivuista, hurmiosta, uskomattomasta herkkyydestä, meediomaisesta yhteydestä menneisyyteen ja samaistumisesta sen henkilöihin. Kaikkea tätä luin ahmimalla.

Waltarin tuotteliaisuus oli käsittämätön, siitä en ollut tiennyt. Kirja synnytti halun ryhtyä tutkimaan Waltarin tuotantoa ajalta ennen historiallisia romaaneja. Rajala oli saanut käyttöönsä kirjeet, joita Mika Waltari kirjoitti ystävälleen Jalo Sihtolalle. Hieno lisä hienoon ja erinomaisen luettavaan kirjaan.

Olen kyllä tiennyt, että korkeakirjalliset piirit tuomitsivat ja ehkä yhä tuomitsevat Waltarin viihdekirjailijaksi. Johtuuko tuomio hänen suuresta tuotteliaisuudestaan? Vai ehkä kateudesta? Minä rakastan Waltarin kirjoja ja niiden kaunista kieltä, joka on suomea kauneimmillaan. Panu Rajalan kirja vain vahvistaa ajatuksiani Waltarista.

Tuore maa

2008-12-18T10:08:00.004+02:00

Jhumpa Lahirin Tuore maa on yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä syksynä lukenut. Kirja on kahdeksan novellin kokoelma. Se on saanut maailman suurimman novellikokoelmalle myönnettävän palkinnon, Frank O´Connor -palkinnon.

Luin kirjan nautinnolla, Lahiri on upea kertoja. Ehkä eniten pidin kokoelman niminovellista, jossa leskeksi jäänyt isä tulee vierailulle tyttärensä perheen luokse. Isän ja tytön vieraantunut ja jotenkin hyvin nykyajasta tuttu suhde on kuin veitsenterällä kävelyä. Kumpikaan ei oikein tiedä, mitä toisella tekisi. Isä solmii lämpimän suhteen pieneen tyttärenpoikaansa, ja heissä tytär katselee kuin omaa menneisyyttään tai sitä, mitä se olisi voinut olla.

Muut novellit eivät jää jälkeen niminovellista. Paljon pidin myös kokoelman toisesta osasta, jossa kerrotaan nuoren naisen ja nuoren pojan kohtaamisista eri aikoina, eri paikoissa ja eri näkökulmista. Lahirin henkilöt tuntuvat uskomattoman todellisilta, samoin heidän elämänsä. Näistäkin kahdesta jäi sellainen tunne kuin olisin joskus nuoruudessani tuntenut heidät.

Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka kasvoi Rhode Islandissa ja asuu nykyisin New Yorkissa. Hänen esikoisteoksensa Tämä siunattu koti, novellikokoelma sekin, sai vuonna 2000 Pulitzerin palkinnon, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon ja Pennin Hemingway -palkinnon. Täytyy lähteä hakemaan se kirjastosta. Samoin Lahirin romaani Kaima.

Groznyin enkeli

2008-12-15T11:30:00.005+02:00

Elokuussa kerroin norjalaisen toimittajan Åsne Seierstadin kirjasta Groznyin enkeli, joka kuvaa orpolasten elämää sodan runtelemassa Tsetsenian pääkaupungissa Groznyissä. Lasten lisäksi kerrotaan heidän auttajastaan, Hadizat Gatajevasta.

Joitakin aikoja sitten luin Helsingin Sanomista uutisen, joka herätti ristiriitaisia tunteita. Uutisen mukaan Hadizat Gatajeva ja hänen puolisonsa Malik Gatajev on pidätetty Kaunasissa, jossa he pitävät orpokotia tsetseeniorvoille. Heillä on edelleen lastenkoti myös Groznyissä.

Kaunasin syyttäjäviraston mukaan pariskuntaa epäillään omaisuuden kiristämisestä. Lietuvos Rytas -lehden mukaan Gatajevit ovat kieltäneet syyllisyytensä ja he pitävät syytöksiä mustamaalauksena. Lehden mukaan Gatajevien väitetään tehneen lastenhoidosta bisnestä.

Hadizat Gatajeva on tullut tutuksi myös Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvasta Melankolian 3 huonetta. Honkasalo ja elokuvan tuottaja Kristiina Pervilä ovat vedonneet Gatajevien puolesta.

Gatajevit ovat Venäjän kansalaisia, joilla on väliaikainen oleskelulupa Liettuassa.

Linnunaivot

2008-12-10T18:39:00.005+02:00

Sain juuri loppuun Johanna Sinisalon Linnunaivot, ja olin iloinen niin kuin olen aina, kun löydän hyvän kotimaisen kirjailijan. Olisihan Sinisalon laatu pitänyt tietää jo siitä, että hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Ennen päivänlaskua ei voi, mutta kuten tavallista, olen suhtautunut Sinisaloon varauksella niin kuin yleensäkin suhtaudun kotimaisiin kirjailijoihin. Linnunaivot on ensimmäinen romaani, jonka Sinisalolta luen, mutta ei taatusti viimeinen.

Linnunaivot kertoo Heidistä ja Jyrkistä, jotka lähtevät vaativalle vaellukselle Tasmaniaan. Jyrki on lähes ekofasismiin saakka ympäristötietoinen nuori mies, kokenut vaeltaja. Heidi on ensikertalainen, joka lähtee mukaan enemmänkin mielenkiinnosta nuorukaista kohtaan.

Reitit vaikeutuvat ja tunteet kiristyvät. Kirjan jännite kestää koko ajan, mutta lopussa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Minne elintärkeä sytkäri häviää? Kuka sabotoi vaelluskenkiä, mistä jälki ihmisestä ilmestyy polulle, jolla ei olisi pitänyt kenenkään kulkea viikkoihin tai kuukausiin?

Heidi ja Jyrki kertovat tarinaa vuorotellen. Kolmannen näkökulman antaa Heidin veli, häirikkö ja ilkivallantekijä, jotka vetelee töpselit irti kauppojen pakastimista, nappaa vauvan vaunuista ja jättää nyytin jonnekin kauemmaksi ja niin edelleen.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Yleensä on pidä siitä, että lankoja ei solmita lopussa yhteen, mutta tässä kirjassa se ei kiusannut minua. Olen miettinyt sille lopun, jonka logiikka kestää kirjan aikaisempien tapahtumien valossa.

Ai niin, ja se piti vielä mainita, että oikeastaan neljäs ja hyvin tehokas näkökulma kirjassa ovat lainaukset Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän.

Linnunaivot on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Hieno Marie

2008-12-06T21:43:00.005+02:00

Arne Nevanlinnan Marieta pidettiin vahvana ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Niin ei käynyt. Sofi Oksanen ajoi edelle. Niin tapahtui myös silloin, kun luin molemmat kirjat peräkkäin.

Hain molemmat kirjat lainaksi, kun kuulin radiosta keskusteluohjelman, jossa pohdittiin näitä kahta kirjaa. Minulla kävi niin, että Oksasen Puhdistus valtasi niin mieleni, että Marie painui kauas taka-alalle.

Se on sääli, ja minun on luettava Marie uudelleen. Se on hieno kirja ja myös hienosti kirjoitettu kirja. Sata vuotta täyttävä Marie muistelee vanhainkodissa elämäänsä, tai pikemminkin elää sitä uudelleen.

Hän syntyi Strasbourgissa, joka oli vuorotellen ranskalainen ja saksalainen kaupunki. Se hämmensi lasta ja teki hänestä ulkopuolisen. Ulkopuolisuus jatkui, kun Marie meni naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa, joka hänkin oli ulkopuolinen suomalaistuvassa Helsingissä, jossa kaiken lisäksi oli venäläisiä ja ruotsalaisia vaikutteita.

Mitenkähän Marieta pitäisi lukea? Porvaristytön tarinana vai sukutarinana? Miten vaan, molemmat tasot kirjasta löytyvät. Se ihmetytti, että yli 80-vuotias mieskirjailija pystyy niin hyvin kuvaamaan naisen elämää ja tunteita.

Muistan yhden upean jakson, jossa Marie haluaa laittaa eurooppalaisen illallisen vierailleen. Hän ei löydä tarvikkeita Helsingistä ja niin hän valmistaa illallisen niistä tarvikkeista, joita saa, mutta antaa ruokalajeille hienot venäläiset nimet. Jaksossa on sitä samaa sarkasmia kuin Mariessa ja hänen elämässään muutenkin.

Täydellinen päivä

2008-12-06T14:22:00.006+02:00

Aloin lukea Melania G. Mazzuccon kirjaa Täydellinen päivä, kun siitä oli puhetta Helsingin Sanomien Lukupiirissä. Lukemaan houkutteli myös se, että Mazzuccon edellinen kirja Vita, Elämäni, voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan.

En pitänyt Täydellisestä päivästä monestakaan syystä. En siksi, että en pidä kirjoista, jotka porautuvat syvälle murhaajaehdokkaan pään sisälle. En halua tietää, mitä siellä tapahtuu. Porautumisesssa on aina jotakin sairasta. Ja etenkään en pidä kirjoista, joissa lapsia uhataan väkivallalla.

En myöskään pitänyt Mazzuccon tavasta kirjoittaa jahkaavia selityksiä yksinkertaisille asioille. Pitkä kappale asiasta, josta olisi selvinnyt lauseella tai parilla. Tuntui kuin kirjailija oli varta vasten yrittänyt saada kirjaansa lisäsivuja.

Yhdessä kohtaa minulle kävi samoin kuin joillekin muille kirjan lukeneille. Henkilöt alkoivat tuntua oikeilta, etenkin lapset. Ehkä heihin oli helppo samaistua.

Ja kun kirja kerran herätti kielteisiä ajatuksia, sanottakoon vielä sekin, etten pitänyt siitäkään, että tapahtumat sijoittuivat Roomaan, josta haluan ylläpitää ihan toisenlaista mielikuvaa.

Huh! Täytynee etsiä käsiini Mazzuccon Vita, elämäni ja toivoa, että se on niin hyvä kuin on annettu ymmärtää.

Onnea Sofi!

2008-12-04T13:55:00.002+02:00

Sofi Oksanen on saanut tämänvuotisen Finlandia-palkinnon teoksestaan Puhdistus. Onnea sylin täydeltä, kirja on sen totisesti ansainnut. Kopioin tähän alle tekstin Ylen sivuilta.

"Kirjailija Sofi Oksasen romaani Puhdistus on saanut Finlandia-palkinnon. Palkinnon saajan valitsi tänä vuonna toimittaja ja filosofian tohtori Pekka Tarkka.

Tarkan mukaan Puhdistus on jäntevä, julma ja ehjä kirja, jossa yhdistyvät draaman keskitys ja kerronnan moniulotteisuus. Jylhä aihe on nivottu vaivattomasti rikkaaseen kudokseen, jossa Viron ensimmäisen tasavallan kulttuuri ja sitä seurannut sairaan ideologian orjuutus näkyvät jyrkkinä vastakohtina.

Romaani kuvaa Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun naisten kokemusten avulla. Teos keskittyy erityisesti naisten kokemaan väkivaltaan. Tarkan mukaan romaani tuokin historian rinnalle nykyhetken todellisuuden - yhä voimistuvan kansainvälisen rikollisuuden, joka alistaa ihmiset ja varsinkin naiset nyrkkivallan ja ihmiskaupan uhreiksi."

Åsa Linderborg

2008-11-25T11:25:00.006+02:00

Olen juuri saanut luettua Åsa Linderborgin kirjan Minua ei omista kukaan. Monet ovat pitäneet sitä jopa syksyn kirjallisena tapauksena. Ehkä se onkin. Joka tapauksessa hyvä kirja, ja omaelämäkerrallinen kertomus siitä, miten lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi poikkeuksellisissa oloissa.

Åsan isä oli alkoholisti, jonka vaimo lähti ja jätti pienen tyttärensä miehelleen. Åsasta tuli isänsä paras kamu. Elämä on alkoholistisen boheemia: tässä perheessä ei harjata hampaita eikä käydä pesulla. Tytär menee nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, isä ei patistele lasta petiin tavallisin "aamulla on mentävä kouluun" muistutuksin.

Selvin päinkin Leif-isä ajelehtii jonkinlaisessa holtittomassa usvassa. Hänen elämässään realismia on vain työ karkaisijamestarina. Pieni Åsa pelkää, seuraa sivusta ja sopeutuu. Iskä rakastaa häntä ja hän iskää.

Murrosiässä tulee kapina ja häpeä ja tytär loitontuu isästään. Myöhemmin he löytävät jälleen toisensa, mutta koskaan he eivät pysty puhumaan yhteisestä elämästään, sen kivuista ja peloista.

Kirjassa kysytään, pettivätkö vanhemmat pienen tyttärensä. Näin Åsa vastaa: Äiti ehkä, isä ei. Hänhän oli lahjoittanut minulle kaiken rakkautensa. Isä ehkä, äiti ei. Hänhän oli aina ollut paikalla, kun tarvitsin häntä. Aika tasapainoinen ja syvästi ymmärtävä vastaus.

Kannattaa ehdottomasti lukea.

Leijapoika

2008-11-22T10:27:00.004+02:00

Loppujen lopuksi kirjat ovat mitä suurimmassa määrin makuasia: yksi pitää tyttärestä, toinen äidistä. Minusta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on parempi kuin Hosseinin Leijapoika, mutta paras ystäväni arvostaa enemmän Leijapoikaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi Leijapojasta. Pidän siitä paljon. Hossein on armoitettu tarinankertoja, joka vie lukijan elävästi Afganistanin pölyisille kaduille.

Leijapoika tuli mieleeni siksi, että kirjasta tehty elokuva esitetään matineanäytäntönä Nurmeksessa joulukuun ensipäivinä.

Kirja kertoo kahden pojan ystävyydestä, ystävän pettämisestä ja sovituksesta. Amir on syntynyt rikkaaseen afganistanilaiseen sukuun. Hassan on Amirin isän palvelijan poika. Tämä on lähtöasetelma.

Pojat ovat ystäviä, mutta eivät tasavertaisia: he ovat eri yhteiskuntaluokasta, he edustavat eri heimoa ja uskontoa. Toinen on loppupelissä kuitenkin isäntä, toinen palvelija.

Hassan voisi uhrata kaiken Amirin edestä, mutta yhtälö ei toimi toisinpäin. Amir näkee, miten hänen oman yhteiskuntaluokkansa pojat tekevät väkivaltaa Hassanille ja nöyryyttävät häntä, mutta ei mene auttamaan ystäväänsä. Siitä petoksesta sikiää koko iän kestävä syyllisyys, jolle on etsittävä sovitusta.

Odotan paljon elokuvalta. Yltääkö se samaan kuin Siddiq Barmakin Osama, joka esitettiin television Teema-kanavalla muutama kuukausi sitten? Osama on pieni tyttö, jonka on pukeuduttava pojaksi, jotta hän voisi Afganistanissa elättää äitinsä ja itsensä. Sieluun saakka viiltävän surullinen tarina.

Hurja visio

2008-11-16T12:40:00.005+02:00

Olen tähän saakka uskonut tai uskotellut itselleni, että loskaiset talvet ovat pahinta, mitä ilmastonmuutos meille tuo. Luettuani moneen kertaa kiitetyn Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa en ole enää sitä mieltä. Kyse on ihan muun kokoluokan asiasta.

Isomäki on tiedetoimittaja ja siksi kirjan pohjalla ovat tosiasiat Grönlannin ikijäätikön sulamisesta. Se, miten Isomäki kuvaa jään sulamista ja sitä seuraavaa prosessia, on niin todentuntuista, että se nostaa hiukset pystyyn. Turha kai kuvitella, että "siinähän vaan jää sulaa" tai "siinähän vaan jäälohkareet pullahtavat mereen, sinne mahtuu".

Kirjassa satoja kilometrejä kanttiinsa suuruisen jäälohkareen valuminen mereen synnyttää hyökyaallon, joka on monta sataa metriä korkea ja se myös tuhoaa kaiken monen sadan metrin korkeuteen saakka.

Ennen olisin sanonut tässä kohdin, että ei sellaista voi tapahtua nykyaikana. Isomäki sanoo, että sellaista on tapahtunut ennen, voi tapahtua nyt ja tulee tapahtumaan vastaisuudessakin.

Kirja myös antaa yhden vastauksen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, miksi esimerkiksi Intian kaltainen kulttuuri, joka aikanaan edusti korkeinta kulttuuria maailmassa, on voinut yhtäkkiä taantua satoja vuosia taaksepäin.

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa voi hyvinkin olla yksi niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Suosittelen lämpimästi.

Loistava Hosseini

2008-11-12T10:05:00.005+02:00

Khaled Hosseinin kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa on sanottu, että sen jälkeen eivät uutisotsikot enää näytä samalta. Niin on todella tapahtunut. Kirjan luettuani en ole lukenut yhtään uutista Afganistanista tai Kabulista muistamatta kirjan Mariamia ja Lailaa.

Muistan uutisia lukiessani myös Kabulin kadun, jolla nuo kaksi naista ja heidän läheisensä elivät ja kuolivat. Aivan kuin olisin itsekin joskus kävellyt sitä, haistanut lämmön ja tomun, nähnyt kirjan kuvaamat ihmiset ja tuntenut heidän tarinansa. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle matka vieraaseen maahan ja ihmisyyteen. Hieno matka, jota en unohda enkä haluakaan unohtaa.

Afganistanin naisten osa on rankka ja raaka. Heidän elämäänsä määrittävät sota, talibanit ja miehet, joiden silmissä he naiset eivät ole mitään. Tätä vasten Hosseinin kuvaama naisten ihmisyys näyttäytyy selkeänä ja kirkkaana. Siinä on kirjan kauneus.

Erityisesti minua kosketti kirjassa Mariamin epäitsekkyys ja se, mistä tänä päivänä ei osata edes puhua, uhrautuminen. Hosseini kuvaa taitavasti, miten uhrautuminen ja kuolema antavat arvon Mariamin jo melkein loppuun kuluneelle elämälle, tekevät siitä täyden ja merkityksellisen elämän.

Käsin kosketeltavaa kirjassa on pelko, kun talibanit partioivat kaduilla aseineen ja jeeppeineen. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole, on vain mentävä kadulle, jolla mikä tahansa toisen rikkeeksi määrittelemä seikka voi johtaa teloittamiseen.

Kirja on tehnyt vaikutuksen muihinkin kuin minuun. Heti ilmestyttyään se nousi Englannin ja Amerikan kirjaliston ykköseksi.

Tähän palaan

2008-11-06T13:57:00.004+02:00

Nyt teen itselleni harvinaisen tempun, ja menen hakemaan kirjastosta kirjan, jonka luin vasta vähän aikaa sitten, Antonio Munoz Molinan Sefaradin. Olen jo kertonut kirjasta tuolla aiemmissa blogiteksteissä, taisi olla elokuun puolella.

Katselin nimittäin television teemalta kiitettyä dokumenttia Kristalliyöstä. Ehkä se sai minut muistelemaan Molinan kirjaa, sen upeaa kerrontaa ja ennen kaikkea viisautta.

Kirja muun muassa antoi yhden selityksen sille, miksi juutalaiset eivät lähteneet Saksasta ennen kuin se oli jo myöhäistä. Sehän on käsittämätöntä: miksi ihmiset jäivät paikoilleen ja tuhottaviksi, vaikka heidän täytyi nähdä ja ymmärtää selvästi, mitä juutalaisille tapahtui.

Molinan mukaan ihminen pitää kiinni tutusta ja totutusta, eikä suostu tai edes pysty ymmärtämään jotakin, joka poikkeaa niistä niin paljon kuin natsi-Saksassa oli laita.

Kirjailija antaa esimerkin: kun juutalaisia haettiin kodeistaan ja vietiin pois, yksi perhe ei lähtenyt, koska posti tuli tänäänkin; mikään ei voi olla vialla, kun meille tuodaan posti. Sen, mitä näemme ympärillämme, täytyy olla aistiharha.

Perhe piti kiinni niistä asioista, jotka olivat edelleen ja vieläkin niin kuin ne olivat aina olleet ja kieltäytyi uskomasta sitä, mitä ympärillä näki. Minusta tämä on järkeen käypä selitys.

Olisikohan niin, että Sefarad on ollut parasta, mitä olen viime kuukausina lukenut, sillä vain todella hyvät kirjat jäävät elämään mielessä Sefaradin tavoin?

Niccolo Ammaniti

2008-11-02T20:43:00.004+02:00

"Lahjakkuus on italiaksi Ammaniti," on Timesin kriitikko sanonut Niccolo Ammanitista tämän uuden kirjan Taivaan ja maan väliltä arvostelussa. On niin paljon sanottu, että oli pakko lukea kirja. Yhdyn moniin arvostelijoihin: Ammaniti on loistava kertoja. Hän sai kirjastaan Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ansaitusti. Kirjasta on myös tekeillä elokuva.

Päähenkilö on vähän toisellakymmenellä oleva Cristiano Zena. Hän elää syrjäytynyttä elämää isänsä kanssa. Isä on rankka kasvattaja, mutta hän rakastaa poikaansa. Isä on myös natsi, joka on siirtänyt ideologiaansa pojalleen, natsismi tulee kuitenkin ilmi vain ikäänkuin välihuomautuksena. Heillä on kaksi ystävää, juoppo Danilo ja henkisesti sairas Quattro Formaggi. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös sosiaalityöntekijä Beppe Trecca.

Yhteistä kirjan aikuisille on, että he sotkevat elämänsä totaalisesti sen viikon tai kahden aikana, joita kirjassa seurataan. Cristiano, melkein lapsi, notkuu aikuisten liepeillä ja kantaa vastuuta ennen kaikkea isästään, mutta myös tämän kahdesta ystävästä. On rankkaa seurata, miten poika rakastaa isäänsä ja suojelee isäänsä.

Kirja imaisee heti mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Suoraan sanoen pelotti nähdä, miten kirja loppuu. Se jää oikeastaan avoimeksi, lukijan tehtäväksi jää miettiä mieleisensä ja järkeenkäypä loppu. Hyvä, mutta rankka kirja. Joku on sanonut, että Ammanitin lämmöllä kuvaamissa henkilöissä on kaikesta huolimatta outoa valoa. Kyllä minäkin sellaista olin aistivinani ainakin välillä.

Suuri pettymys

2008-10-23T14:34:00.006+03:00

Olen juuri saanut luettua Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian. Odotukset olivat korkealla, kun olin lukenut Hustvedtin edellisen, Kaikki mitä rakastin, ja pitänyt siitä kovasti. Jopa niin kovasti, että hankin kirjan itselleni.

Mutta, mutta. Olen lukenut arvosteluja, joiden mukaan Amerikkalainen elegia lunastaa edellisen kirjan synnyttämät lupaukset, mutta en ole samaa mieltä. Olin pettynyt. Ehkä lukukokemukseen vaikutti myös se, että olin ennen elegiaa lukenut Hustvedtin puolison Paul Austerin loistavan uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Ehkä odotin vaimolta samaa mestarillisuutta kuin puolisoltaan.

Ensimmäiseksi elegiassa tökki miespuolinen päähenkilö. Kirjailija sanoo hänessä luoneensa itselleen veljen, jota hänelle ei koskaan ollut. Minusta päähenkilö ajatteli, tunsi ja reagoi alusta loppuun kuin nainen. En missään vaiheessa kokenut häntä mieheksi. Jo se riitti lähes pilaamaan lukukokemuksen.

Elegiaan oli myös sotkettu liikaa aineksia: oli päähenkilöiden isän tarinaa, veljen rakkaustarinaa, sisaren erosotkua, veljen toisen rakastetun sotkua ja kaiken lisäksi epälukuinen määrä päähenkilön potilaiden sotkuja. Ja tätä kaikkea vähän raapaisten sieltä ja vähän tuolta. Punainen lanka katosi tuon tuostakin. Lisäksi pitkin kirjaa oli kummallisia muutaman lauseen tekosyvällisiä selvityksiä.

Luulenpa, että kirjailijan olisi kannattanut pitää kirjansa ainekset vielä jonkin aikaa mietintämyssyssä ja kirjoittaa kirja vielä muutaman kerran uudestaan. Ehkä se olisi karsinut turhan ja jättänyt kaipaamani timantin jäljelle. Ei kai tässä vain ole kyse siitä, että kustantaja painostaa kirjailijaa tuottamaan joka vuosi ja liian kiireesti kirjan markkinoilla?

Ei, en pitänyt tästä kirjasta yhtään, vaikka kahlasinkin sen läpi. Ja kyllä, kyllä. Siri Hustvedtin edellisestä pidin paljon.

Loistava Auster

2008-10-13T11:13:00.004+03:00

Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Näillä sanoilla alkaa Paul Austerin uusin romaani Sattumuksia Brooklynissa. Kirja vaikutti minuun voimakkaasti. Sen laskeminen käsistä oli vastahankaista, ja joka kerran tunsin iloa, kun sain taas tarttua siihen. Aika harvat kirjat synnyttävät tällaisen reaktion. Kirjaa lukiessa nautin joka hetki.

Sattumuksia Brooklynissa kertoo elämästä, joka ottaa kiinni jo melkein luovuttaneet ihmiset, täyttää heidät ja kantaa heitä. Kirjaa lukiessa tuli usein mieleen keittiöni seinällä oleva pieni puutaulu, jossa sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Asiat järjestyvät myös Austerin kirjassa, eivät aina heti eivätkä mieleisesti, mutta kuitenkin.

Kertoja on kuusikymppinen eläkeläinen Nathan, jolla on todettu keuhkosyöpä. Hän palaa lyötynä lapsuutensa Brooklyniin, missä hän tapaa muita lyötyjä, muun muassa sisarenpoikansa Tomin, jolle oli ennustettu loistavaa tulevaisuutta. Nathan tutustuu Tomin työnantajaan ja työtoveriin, Tomin suureen rakkauteen, ja ihan uudelle tolalle hänen elämänsä menee, kun Nathanin yhdeksänvuotias, puhumaton sisarentytär yhtäkkiä ilmestyy enonsa ja isoenonsa luokse. Auster heittää mukaan vielä pari naista, ja nyt koossa on kirjava joukko ihmisiä, jotka pelastavat toinen toisensa ja antavat toinen toisilleen elämän.

Loistava, loistava kirja.

Lohtua surussa

2008-10-10T12:54:00.005+03:00

Surin äitini kuolemaa monella tavalla, mutta yksi tärkeä tapa olivat tietysti kirjat. Luin Anja Kaurasen Ihon ajan, Simone de Beauvoiren Lempeän kuoleman ja Hannu Mäkelän Äidin. Kaikki ne kertovat äidin kuolemasta.

Hannu Mäkelän Äidissä kosketti eniten ehkä se, että kirjan äiti, käsittääkseni Mäkelän oma äiti sairasti Alzheimerin tautia tai dementiaa, joskus tunsi lapsensa, joskus ei. Oli helpottavaa lukea, että tauti aiheutti toisille samanlaisia olotiloja kuin itsellekin. Kirja auttoi ymmärtämään ja päästämään irti siitä, mistä halusikin päästä irti.

Simone de Beauvoiren Lempeässä kuolemassa tunnistin sekä isäni että äitini kuoleman. Se oli todellakin lempeä, vaikka kuoleminen, kuoleman tekeminen, ei ollutkaan helppoa kenellekään mainituista. De Beauvoire erittelee äitinsä sairastamisen ja kuoleman synnyttämiä tunteita tavalla, joka selvitti omiakin ajatuksiani.

Anja Kaurasen Ihon aika kosketti minua ehkä kuitenkin eniten. Käsittääkseni Ihon aikakin on elämänkerrallinen tai henkilökohtainen kirja. Kauranen uskaltaa kertoa myös rajuista kielteisista tunteista niin äidin ja tyttären aiemmassa historiassa kuin kuoleman läheisyydenkin aikana. Tämän kirjan luin myös ensimmäiseksi äitini kuoleman jälkeen; samaistuminen oli rajua.

Ehkä yllättävää, mutta mikään näistä kolmesta kirjasta ei ole synkkä eikä ahdistava. Päinvastoin.

Vargas kiehtoo

2008-10-06T10:59:00.007+03:00

Olen viime ajat lukenut Fred Vargasin tuotantoa. Eilen lopetin kirjan Pystyyn, kuolleet!

En voi kuin ihailla Vargasin tyyliä. Kirjassa rikosta selvittää kolme tutkijaa, joista yhden erikoisala on esihistoria, toisen keskiaika ja kolmas tutkii ensimmäistä maailmansotaa. Apuna heillä on vanha eläkeläispoliisi, joka asuu samassa talorähjässä, jossa jokaisella asukkaalla on oma kerroksensa.

Vargas ei mässäile murhilla ja rikoksilla. Tässäkin kirjassa pääosassa tuntuvat olevan erikoislaatuiset tutkijat ja heidän mielenliikkeensä, erityisesti keskiaikaa tutkivan Marcin ajatukset. Ja erikoislaatuista on myös heidän elämänsä.

Pidän kovasti myös Vargasin tavasta kirjoittaa, hänen tavastaan edetä hitaasti ja maalaillen. Tuon tuostakin kirjassa tulee kuitenkin vastaan näkökulmanvaihdos, joka yllättää, ilahduttaa ja piristää.

Yksi Vargas on vielä lukematta, mutta tässä välissä luen juuri kirjastosta saamani Paul Austerin uutuuden Sattumuksia Brooklynistä.

Yöpöydällä odottavat

2008-09-21T10:58:00.008+03:00

Minulla on aina yöpöydällä kasa kirjoja odottamassa vuoroaan. Kirjakasa tuo minulle turvallisuuden tunteen; vielä riittää hyviä kirjoja senkin jälkeen, kun olen saanut tämän luettua. Ja yleensä minulla on myös kirjastossa useita kirjoja varauksessa.

Tällä hetkellä yöpöydän pinossa on lähinnä Fred Vargasia: Pystyyn, kuolleet!, Painu tiehesi ja pysy poissa, Ei takkaa, ei tupaa.

Niiden lisäksi lukemistaan odottaa Munos Molinan Täysikuu.

Kirjastosta varaan uutuuksia ja muitakin kirjoja. Tällä hetkellä varauksessa on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Pidin paljon hänen edellisestään Kaikki mitä kerran rakastin.

Varauksessa on myös Hustvedtin puolison Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä.

Lisäksi olen varannut Patricia Cornwellin kirjan Scarpetta 15. En oikein tiedä, miksi olen tämän varannut, kun en erityisemmin pidä Scarpettoista.

Adolfin linna

2008-09-20T11:23:00.005+03:00

Olen katsonut viime viikkoina televisiosta uusintana tullutta Polttouhrit -sarjaa. Se on tuonut mieleeni alkukesästä lukemani Norman Mailerin kirjan Adolfin linna. Aloitin sen lukemisen, kun Helsingin Sanomat teki jutun Mailerista ja hänen kirjastaan. Kirja on vetävästi kirjoitettu, mutta lopetin kesken, kun se ei tuntunut minusta pääsevän asiaan. Se jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja hain kirjan uudestaan lainaksi. Adolfin linna on hyvä kirja, kannattaa lukea. Kannattaa myös varautua siihen, että sitä ei hevin unohda.

Norman Mailer on antanut kirjassaan lapsuuden Adolf Hitlerille. Hän kertoo lukeneensa taustaksi pari sataa kirjaa kolmannesta valtakunnasta ja sen johtajasta. Lapsuudesta on kuitenkin vain vähän tietoa. Kirja on siis kokoelma asiatietoa, keksittyä tietoa ja keksittyjä henkilöitä. Ja ehkä se, mihin aluksi petyin, oli että kirja kertoo enemmän Adiksi kutsutun Adolfin isästä Aloisista kuin hänen kuuluisasta isästään.

Nerokas ja kiehtova keksintö Mailerilta on se, että kirjan kertoja on paholainen. Se tai hän on pelissä mukana, kun Alois Hitler siittää pojan vaimolleen Klara Pözille. Myös paholainen laskee pikku Adolfiin oman siemenensä.

Mailer kuvaa myös, miten paholainen ja hänen apujoukkonsa ovat liikkeellä maailmanhistorian tiettyinä hetkinä ja tiettyjen ihmisten sieluissa. Näin tapahtuu kolmannen valtakunnan aikana, mutta myös Venäjällä, kun siellä juhlitaan uutta keisaria.

Mistähän syystä luettavakseni on tänä vuonna ohjautunut niin paljon kirjoja natsismista: Zusakin Kirjavaras, Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Moulinasin Sefarad, Mailerin Adolfin linna.

Kirjoista radiossa

2008-09-06T22:38:00.008+03:00

Yle Radio ykkösessä on useita upeita kirjaohjelmia. Listaan niitä tähän kaikkien kirjanystävien iloksi.

Sunnuntai:
Klo 8 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Maanantai:
Klo 14 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Lukupiiri 22.9, 6.10, ja 1.12 klo 17.30 (Tarleena Sammalkorpi ja Seppo Puttonen)

Tiistai:
Loka-marraskuussa Kuka on kukin kirjallisuudessa klo 13.45, toinen lähetys klo 23.15 (Eeva Luotonen).

Ykkösen aamu-tv:ssä Aamun kirja klo 8.15 (Nadja Nowak ja Seppo Puttonen).

Perjantai:
Klo 13 Kirjakerho (Nadja Nowak, Tarleena Sammalkorpi, Seppo Puttonen).

Lauantai:
Klo 8 Kirjakerho.

Tämän runon haluaisin kuulla 13.9. ja 22.1. klo 19.03 (Tarleena Sammalkorpi)

Mustat morsiamet

2008-09-04T15:49:00.008+03:00

Joku naistenlehtihaastattelu sai minut tarttumaan Sirpa Kähkösen romaaneihin, ja nyt olen myyty. Sain juuri loppuun Mustat morsiamet. Se on nuorisokirjailijana tunnetun Kähkösen ensimmäinen historiallinen romaani.

Mustat morsiamet kertoo Kuopiosta 1920- ja 1930 -luvuilla. Kirjan tyyli on jotenkin naivia, alussa se häiritsee, mutta nuoren naisen kasvutarina imaisee mukaansa ja tyyli alkaakin tuntua naivin sijasta pikemminkin selkeältä.

Anna on Savon korvesta Kuopioon piiaksi tullut nuori tyttö. Hän rakastuu, alkaa odottaa lasta ja ehtii mennä naimisiin ennen kuin saa tietää, että hänen miehensä on kommunisti. Eletään vahvasti 1918 -kansalaissodan jälkitunnelmissa. Mies vangitaan ja hän saa seitsemän vuoden vankeustuommion, jonka hän kärsii Tammisaaressa. Anni on menettänyt lapsensa synnytyksessä, mutta hän saa uuden perheen anopistaan, apestaan ja kälystään.

Luin kirjan ahmimalla. Se on historiaa, jonka Kähkönen tekee todeksi ja eläväksi. Olin kyllä tiennyt Elvi Sinervon kaltaisista tunnetuista vasemmistolaisista ja heidän kohtalostaan, mutta en sitä, että sodan voittaneiden lainkoura ulottui vaatimattomiin työläiskoteihin saakka.

Jos jostakin en kirjallisuudessa pidä, niin murteella kirjoittamisesta, mutta sitäkään en vierastanut Kähkösen kirjassa. Hän kirjoittaa savon murretta niin aidosti ja oikein, että oli melkein kuin oma mummoni olisi haastellut kirjan sivuilla.

Ehdin jo aloittaa Kähkösen Lakanasiivet, kun en tiennyt, että kirjat pitäisi oikeastaan lukea kronologisessa järjestyksessä. Mustien morsiamien jälkeen tulee Rautayöt, sen jälkeen Jään ja tulen kevät ja sitten Lakanasiivet.

Riemukas Mma

2008-08-26T08:39:00.006+03:00

Olen lukenut kaikki Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjat. Eilen illalla aloitin uusimman, jonka nimi on Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe on Naisten etsivätoimisto nro 1:n - Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston - perustaja.

Mma Ramotswet eivät ole dekkareita eivätkä Mma Ramotswe ja hänen kumppaninsa Mma Makutsi ole etsiviä. Enemmänkin he ovat asioiden tutkijoita. Heidän työnsä sujuu letkeään ja tiukasti jalat maassa pitävään botswanalaiseen malliin.

Mma Ramotswen ohjenuorana on Clovis Andersenin kirja Yksityisetsivän toiminnan perusteet. Kirja antaa järkeviä neuvoja kuten, että etsivän on pidettävä suunsa kiinni, jotta se jolta jotakin etsitään, saa tilaisuuden puhua. Clovis Andersenin kirjan lisäksi Mma Ramotswe selviää ihmisten moninaisista ongelmista terveen järkensä avulla, ja sitä hänellä on paljon.

Ja kyllä, uudessa kirjassa taidetaan puhua naisten rakkaudesta kenkiin ja myös esimerkiksi siitä, mitä feminismi tekee miehelle. Kaikki tämä lempeään ja rehevän letkeään sävyyn - ja uskomattoman paljon hyvää mieltä lukijalle tuottaen.

Mma Ramotswe -sarjassa on yhdeksän osaa ja sen sanotaan nousseen maailmassa todelliseksi hyvän mielen menestystarinaksi. Uuden kirjan etuliepeessä kerrotaan, että kulttimaineeseen nousseella kirjalla on useita fanklubeja ympäri maailmaa ja siitä on tekeillä myös elokuva.

Molinan Sefarad

2008-08-19T19:23:00.006+03:00

Viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt Antonio Munoz Molinan Sefaradia lukiessa. Huikea elämys. Tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat kirjan tarinoissa, on kuin olisi ollut pitkällä, öisellä kävelyllä Marc Chagallin maalauksissa. Ihmisistä, hyvin usein juutalaisista kertovia tarinoita on kaikkiaan 17.

Molina ei päästä lukijaansa helpolla. Kesti pari-kolme tarinaa ennen kuin pääsin tämän taiturimaisen tarinankertojan kelkkaan. Lauseet ovat pitkiä, joskus yksi lauseen sana johdattaa tarinan uuteen suuntaan. Joskus kertoja katsoo ihmisen vaiheita ulkoapäin, mutta ykskaksi kertojaksi muuttuukin ihminen itse.

Tarinat ovat irrallisia, mutta ne risteävät joskus. Tarinoita ja niiden ihmisiä yhdistää toiseus, pakolaisuus, muukalaisuus. Monesti tarinoista sävyttää pelko; odotetaan oveen koputusta, saappaiden rytmikästä kulkua oven takana käytävällä, kirjettä joka merkitsee lähtöä.

Molinan on sanottu olevan Nobelainesta. Olen vahvasti samaa mieltä. Yöpöydällä odottaa Molinan Täysikuu.

Ai niin, Sefarad on 1400-luvun lopulla Espanjan karkoittamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

Groznyin enkelit

2008-08-17T20:59:00.006+03:00

Georgian ja Venäjän sota tuo mieleen Tsetsenian, ja se taas tuo mieleen Åsne Seierstadin kirjan Groznyin enkelit. Norjalainen Seierstad on luultavasti Pohjoismaiden tunnetuin toimittaja.

Hän matkusti Tsetseniaan 1994, kun Venäjä aloitti massiivisen hyökkäyksen maahan ja palasi sinne kymmenen vuotta myöhemmin. Kirjassaan hän kertoo Groznyin tämän päivän tilanteesta, ihmisten kokemista kauheuksista ja ennen kaikkea Groznyin enkeleiksi kutsutuista vapaaehtoisista, jotka auttavat lukematonta määrää sotaorvoiksi jääneitä, monin tavoin aikuisten sortamia lapsia.

Aiemmassa kirjassaan 101 päivää Seierstad on kertonut Irakin sodan syttymishetkistä, joita hän seurasi Bagdadissa muiden sotakirjeenvaihtajien kanssa. Kirjassaan Kabulin kirjakauppias hän kertoo talebanien hallitsemasta Afganistanista ja erityisesti naisten asemasta siellä.

Suosittelen lämpimästi Seierstadin kirjoja kaikille, jotka haluavat saada tietoja asioiden taustoista.

Tahitin kukka

2008-08-14T22:08:00.009+03:00

Kesällä, varsinkin alkukesällä, haluan lukea jotakin kevyttä; jotakin joka virittää mielen kesään ja huolettomuuteen. Viime vuonna tein näissä merkeissä varsinaisen löydön, kun löysin Celestine Vaiten Tahitin kukan ja Tahitin tyttären. Ne sopivat oikein hyvin myös antamaan kesän tuntua tämänvuotiseen surkean sateiseen Suomen kesään. Celestine Vaiten kirjat ovat lämmin ja huumoristinen sekoitus yleismaailmallisia avioliitto-ongelmia ja tahitilaista, eksoottista elämänmenoa.

Aloitin Tahitin kukasta, vaikka Tahitin tytär onkin se ensimmäiseksi ilmestynyt. Ja pidinkin kukasta enemmän kuin tyttärestä. Tahitin kukassa Matarena, menestynyt radioääni, ja hänen machoileva pehmomiehensä Pito saavat luokseen poikansa suloisen tyttövauvan Tiaren, joka muuttaa perheen koko elämän ja laukaisee jo syntyneen avioliittokriisin.

Celestine Vaiten äiti on tahitilainen ja isä ranskalainen.

Kirjojen kirja

2008-08-13T13:43:00.008+03:00

Paikallisen lehden kolumnisti kehui Raamattua. Sanoi, että Raamatun lukeminen kuuluu sivistykseen. Olen samaa mieltä.

Ja vielä enemmän. Raamattu on syytä tuntea siksi, että koko länsimainen yhteiskunta ja oikeuslaitos perustuvat Raamattuun ja sen opetuksiin. Sen pohjalta on määritelty se, mikä on hyvä ja paha, mikä on oikein ja mikä väärin. Meidän moraalimme ja etiikkamme perustuvat Isoon Kirjaan, joka ei itse asiassa ole yksi kirja, vaan muistaakseni peräti 67 kirjan kokoelma.

Tuttu viisaus "Joka ei tunne menneisyyttään, ei ymmärrä tätä päivää" pitää paikkansa myös Raamatun suhteen. Itse luin sen läpi kannesta kanteen muutama vuosi sitten. Ja mitä löysin? Yhden kiehtovan ja jännittävän kertomuksen ihmisen suvusta ja sen kehityksestä aina aikojen alun hämärästä tähän päivään saakka ja pitemmällekin.

Ymmärrys lisääntyi. Monet asiat niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa saivat selityksensä, kun niistä tuli osa suurta kokonaisuutta.

Itse pidin eniten mystisestä ja mielikuvitusta ruokkivasta Johanneksen evankeliumista ja komeasta Jobin kirjasta.

Koko Raamatun voi nähdä kuvakertomuksena Roomassa Sikstuksen kappelissa, josta ihmisen luomisesta kertova, ylläoleva kuvakin on.

Pisteet Stubbille

2008-08-11T09:31:00.005+03:00

Ulkoministeri Alexander Stubb saa minulta täydet pisteet. Tämän aamun Helsingin Sanomien mukaan hän on sitä mieltä, että Sofi Oksasen pitää voida osallistua Suomen Pietarinkonsulaatissa järjestettävään runoiltaan.

Näin Stubb on sanonut STT:lle antamassaan lausunnossa: "Hän (Sofi Oksanen) on yksi Suomen lahjakkaimpia kirjailijoita. Toivon, että hän pystyy osallistumaan ja tekemään illasta onnistuneen."
"Eiköhän tämä viesti ole aika selkeä. Pidän Oksasta raikkaita mielipiteitä ilmaisevana henkilönä. Niin että antaa palaa vaan ja konsulaatiin lausumaan runoja."

Helsingin Sanomien mukaan Pietarin pääkonsuli Olli Perheentupa ei ollut sunnuntaina tavoitettavissa kommenttia varten.

Kesken jääneitä

2008-08-08T08:00:00.004+03:00

On hyviä ja hienoja kirjoja, joita ei vaan saa luettua. Nuorempana luin paljon venäläistä kirjallisuutta, mutta Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin vaikka kuinka monta kertaa. Luin muutamia kymmeniä sivuja ja sitten - kesken jäi. Vasta kymmenisen vuotta sitten kahlasin teoksen läpi, vaikka sotkeuduin jo alkumetreillä nimiviidakkoon. Mutta onpahan luettu. Ehkä pitäisi lukea vielä kerran ja yrittää keskittyä loogisen juonen etenemisen sijaan siihen viisauteen, jonka kirjasta voisi löytää.

Vähän hävettää myöntää, mutta tänä kesänä jätin kesken A.S.Byattin Riivauksen, joka on nostettu yhdeksi vuoden kirjatapaukseksi. Helsingin Sanomat teki siitä lähes sivun mittaisen ennakkojutun, ja odotukseni olivat suuret. Mutta kesken jäi, ajatukseni harhailivat muualla, enkä pystynyt keskittymään viktoriaanisen ajan koukeroiseen kieleen, jota Riivauksessa viljellään enemmän kuin kylliksi. Ehkä yritän joskus myöhemmin päästä kiinni tähänkin merkkikirjaan.

Toisaalta. Kilttinä lukijana olen vuosikymmenet kahlannut läpi kaikki kirjat, jotka olin aloittanut. Siksi on vapauttavaa jättää kesken kirja, joka ei vedä mukaansa.

Sofi Oksanen

2008-08-05T22:12:00.008+03:00

Katselin aikoinaan lehdistä kuvia Sofi Oksasesta. Pitkä, musta-violetti rastatukka, vahva meikki. Nuori tyttö. Miten sellainen voisi olla hyvä kirjailija? Sitten kuulin Sofi Oksasta Nadjan huoneessa, radio ykkösen hienossa kirjallisuusohjelmassa. Miten kypsiä mielipiteitä niin nuorella voi olla. Miten valtava tietomäärä hänellä oli. Hain kirjastosta Sofi Oksasen Puhdistuksen.

Aivan alku tuntui koukeroiselta ja tehdyltä, mutta kohta tyyli selkeni Oksasen omaksi huikean kauniiksi kieleksi, ja minä olin koukussa ja myyty. Lukeminen oli nautinto. Puhdistus tilittää Viron menneisyyttä, kirjassa kohtaavat nuori tyttö ja vanha nainen, tämä päivä ja neuvostovallan aika. Naisia yhdistää koettu väkivalta ja häpeä, kaiken yllä leijuu toisen valtion valta ja puristava sorto.

Yhtä paljon kuin Neuvosto-Virosta kirja kertoo ihmisestä. Eikä mitään hyvää ja kaunista, sillä kyse on mustasta rakkaudesta, omistamisen halusta ja petoksesta.

Puhdistuksen jälkeen luin heti myös Oksasen varhaisemmat kirjat, Stalinin lehmät ja Baby Janen. Ehdottomasti lukemisen arvoisia kirjoja nekin.

Parasta Ranskasta

2008-08-04T15:43:00.007+03:00

"Parasta Ranskasta" sanotaan Fred Vargasin Kuriton mies nurin -dekkarin kannessa, ja saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ensin luin Vargasilta kirjan Ikimetsän sydän ja sitten oli pakko hakea kirjastosta uusi Vargas, vaikka yöpöydällä odotti tukku muita kirjoja.

Lopetin juuri Kurittoman miehen, ja istun nyt tässä ja ihmettelen, mikä ihmeen dekkaristi Vargas on. Totta kai oikea dekkaristi, sillä molemmissa lukemissani kirjoissa jahdataan murhamiestä, mutta huomio on vähintään yhtä paljon jahtaajissa, ranskalaisissa pienissä kylissä ja ranskalaisessa elämänmenossa. Juuri nyt tuntuu, että Vargasin kirjat ovat enemmänkin kiehtovia romaaneja kuin dekkareita.

Henkilöt ovat värikkäitä ja erikoisia, mutta niin täysiä ihmisiä, että heihin on helppo kiintyä. Vieläkin taidan istua heidän kanssaan vuoren juurella Belcourtin pienen kaupungin liepeillä. Soliman keittelee ruokaa ja Paimen istuu puun alla ja lepuuttaa loukkaantunutta jalkaansa. Pariisilainen boheemi rikoskomisario Jean-Baptiste Adamsberg istuu vieressä vajonneena ajatuksiinsa, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin sumupilvi.

Vargasia voi suositella kenelle tahansa. Varsinkin niille, jotka arvostavat sujuvaa kieltä ja takeltelematta etenevää kerrontaa. Kahden lukemani Vargasin juonet ovat hyvin rakennettuja. Tosin henkilöt ja maisemat imaisivat niin otteeseensa, että olin kuin puulla päähän lyöty, kun jahdatun murhaajan henkilöllisyys paljastui. Auts.

Kirjavaras

2008-08-03T15:46:00.001+03:00

Alkukesästä monella areenalla hehkutettiin Markus Zusakin Kirjavarasta. Itse tartuin siihen, kun luin kirjan etu- tai takaliepeestä tekstin: "Kun kuolema kertoo tarinan, on syytä pysähtyä kuuntelemaan".

Kirjavarkaan kertoja on todellakin kuolema. Lempeä kuolema, joka irrottaa hellästi ihmisen sielun ruumiista ja kuljettaa sen pois sylissään. Miten kaunis kuva Zusakilta! Töitä riittää, sillä kirjassa eletään aikaa, jolloin Saksa vajoaa natsismiin. Päähenkilö on pieni tyttö, Liesel, se kirjavaras.

Kirjavaras ei ehkä ole klassikko, mutta tänä päivänä, jolloin kansanmurhat seuraavat toistaan, on hyvä lukea pienistä kauniista teoista, joita ihan tavalliset ihmiset pahan keskellä tekevät. Lukea, miten pieni valo voi asettua vastustamaan suurta pimeyttä. Nuo hetket ovat Zusakin kirjan herkintä ja kauneinta antia.

Kirjavaras ei missään tapauksessa ole kertomus pahasta ja pahasta kuolemasta. Se on kertomus elämästä, rakkaudesta ja kirjojen mahdista. Tiedän monien pitävän kirjaa yhtenä parhaista lukuelämyksistään, ja myös minusta se oli kertakaikkiaan hieno ja mukaansa tempaava kokemus. Suosittelen sydämestäni kaikille, jotka toivovat valoa pimeyteen ja lämpöä kylmyyteen.