sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Graniittimies

Pidän Sirpa Kähkösen Kuopio-kirjoista, ja pidän paljon myös Graniittimiehestä, joka oli viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaita. Kirja kertoo päähenkilöidensä Iljan ja Klaran kautta niistä suomalaisista, jotka lähtivät kansalaissodan jälkeen Venäjälle. Ilja vankileiristä vapauduttuaan, ja Klara tuoreena aviovaimona.

Petrogradissa ankea todellisuus alkaa paljastua pannuhuoneesta kodin löytäneelle pariskunnalle. Klara menettää lapsensa, ja löytää elämänsä tarkoituksen viemäreissä ja kellareissa asustavista katulapsista. Ilja haluaa osaksi järjestelmää. He ovat niin suomalaisia, niin ihmisiä, niin pieniä rankan ajanjakson pyörteissä. 

Kähkönen kuvaa henkilöitään taitavasti ja lämmöllä. Yksi päähenkilöistä, ehkä merkittävin, on Petrograd. Se hengittää kirjan sivuilla kuin elävänä olentona, harmaana, kolkkona, kärsien, haisten, uhaten. Upea kirja, joka tekee mieli lukea uudelleen.

  

lauantai 7. helmikuuta 2015

Valkea kuulas

Kun luen hyvän kirjan, minulle tulee vastustamaton halu lukea kirjailijan muutkin teokset. Kun luin Peter Sandströmin laajalti kiitetyn kirjan Valkea kuulas, tuota halua ei tullut. Ei, vaikka hänen muidenkin kirjojensa kritiikit taitavat olla yksinomaan kiittäviä.

Valkea kuulas ei siis ole minun kirjani. Se on kummallista, sillä näinä aikoina olen kaivannut juuri tämän kirjan tapaista, rauhallisesti etenevää kerrontaa. Kävi kuitenkin niin, että Valkea kuulas oli minulle aivan liian rauhallinen. Se oli kuin lapsuuden pitkä, mitään-tapahtumaton kesäpäivä, joka ei tahtonut millään kulua loppuun.

En löytänyt kirjasta mitään jännitettä, en mitään, mikä olisi virittänyt mielenkiintoni. Kaikki oli jotenkin liian tuttua, moneen kertaa luettua ja reposteltua. Kieli tosin oli tyylikästä, mutta ei se pelkästään riitä hyvän kirjan kriteeriksi.