Pitkän päivän ilta

Vuonna 1989 Booker-palkinnon saanut Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on on kirja, joka avautuu vähitellen.

Päähenkilö, Stevens, on Darlington Hallin hovimestari, joka on omistanut elämänsä pyrkimykselle täydelliseen ammattitaitoon. Ammattitaidon varjoon jää kaikki muu, myös Stevensin elämään tarjoutunut nainen ja rakkaus.

Eletään toisen maailmansodan aikaa. Kun Stevens muistelee elämäänsä Darlington Hallissa ja suuresti kunnioittamaansa isäntää Lordi Darlingtonia, totuus tulee vähitellen ja kuin vaivihkaa ilmi. Lordi ei olekaan tärkeä henkilö maailmanrauhan rakentajana niin kuin Stevens on uskonut - tai on halunnut uskoa - vaan hän haksahtaa sympatiseeraamaan natseja. Von Ribbentrop vierailee usein Darlington Hallissa.

Stevensin fiksaatio oli täydellinen ammattitaito; siitä tuli jyrkkä muuri, joka esti häntä näkemästä totuutta ja kokemasta rakkautta. Mitähän fiksaatioita ja muureja sitä löytää itsestään? Sitä jäin miettimään.

Kirja, joka ilahduttaa sitä enemmän, mitä pidemmälle sen lukemisessa pääsee.

Kohti

Olen perinpohjin ihastunut Juha Itkosen kirjaan Kohti, vaikka ensin olin ällikällä: kirjan ihmiset eivät puhu keskenään ja mitään ei tapahdu. Sitten huomasin, että sitäkin enemmän tapahtuu kolmen päähenkilön päässä; siellä he käyvät keskusteluja toistensa kanssa ja kelaavat elämäänsä. Oivalsin, että Itkonenhan näyttää kirjassaan, millaisia me suomalaiset olemme.

Puhumattomuus johtuu tosin myös siitä, että päähenkilöt - isä, tytär ja poika - ovat vieraantuneet toisistaan. Siitäkään syystä he eivät osaa puhua toisilleen. Jotakin tapahtuu kuitenkin Thaimaassa, minne perheen miehet ovat matkustaneet hakemaan pois tytärtä ja siskoa Juuliaa, joka on maassa vapaaehtoisena auttajana tsunamin jälkeen.

Mistä kirjan nimi Kohti kertoo? Minusta siitä, että parempaa kohti ollaan kuitenkin menossa. Ehkä vieraantuneet löytävätkin taas toisensa.

Pidän kovasti Itkosen kielestä. Se on yhtä nautittavan selkeää kuin Myöhempien aikojen pyhissä. Pidän myös siitä, että Kohti paljastaa hitaasti salaisuutensa: sen, miksi kukin päähenkilöistä on, mitä on.

Piin elämä

Kanadalaisen Yann Martelin Piin elämä on mielenkiintoinen kirja. Pii on pieni intialainen poika, joka rakastaa Jumalaa. Siksi hän on yhtä aikaa kristitty, muslimi ja hindu. Piin isä omistaa eläintarhan, joka on jos ei ihan Piin koti, niin pihapiiri kuitenkin.

Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan pakataan myös eläimiä. Laiva uppoaa ja pelastuslautalle jää Piin lisäksi ainakin shakaali, seepra ja valtava bengalintiikeri. Lopulta lautalla ovat enää poika ja tiikeri. He seilaavat merta yhdessä 227 päivää. Piin on ruokittava ja juotettava tiikeriä, ettei se söisi häntä.

Kirjasta on sanottu, että se saa uskomaan Jumalaan. Enpä tiedä. Mutta vertauskuvia kirjasta löytyy: Mitä tiikeri edustaa? Mitä lautta tai mitä meri? Ehkä kirja kertoo erilaisuuksien kanssa elämisestä, vertauskuvallisesti vaikkapa eri tavalla uskovien kanssa elämisestä tai uskontojen rinnakkainelosta. Olen lukenut kirjasta hyvinkin syvällisiä tulkintoja, jotka eivät tunnu yhtään vääriltä.

Kirjaa voi lukea myös huikeana, imussaan pitävänä ja hyvin kirjoitettuna seikkailutarinana. Kirja myös loppuu ajatuksia herättävästi: kun ihmiset eivät usko Piin tarinaa bengalintiikeristä, hän tarjoaa heille helpommin uskottavan tarinan.

Yann Martel sai kirjasta Booker-palkinnon vuonna 2002.