Juoksuhaudantie

Olen Kari Hotakaisen kanssa pahasti jälkijunassa. Juoksuhaudantie on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Mutta olen iloinen, että tulin lukeneeksi sen edes nyt.

Kuulin aikoinani, että kirja kertoo suomalaisten pakkomielteestä asua omakotitalossa. Minusta Matti ei himoinnut taloa tuosta syystä, vaan yksinkertaisesti siksi, että ajatteli talon houkuttelevan vaimon takaisin.

Matti on kotirintamamies, joka tekee kotona kaiken ja pitää kaikesta huolen. Talo, jonka hän haluaa ostaa, kuuluu rintamamiehelle. Sotansa kullakin. Matin todellinen sota alkaa, kun hän lyö vaimoaan. Se riitti. Vaimo ottaa tytön ja lähtee.

Kun Matti saa päähänsä, että talo ratkaisee ongelman, hän joutuu ajatuksensa pauloihin traagisin seurauksin.

Olen iloisesti yllättynyt Hotakaisesta, vaikka pidän kyllä huomattavasti enemmän vastikään lukemani Juha Itkosen nautinnollisen selkeästi kielestä.

Juoksuhaudantie sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 ja kahta vuotta myöhemmin se sai myös Pohjoimaisen Neuvoston kirjapalkinnon.

Juha Itkosta

Tein taas löydön: Juha Itkosen kirjan Myöhempien aikojen pyhiä. Kirja ilmestyi vuonna 2003, ja se sai silloin Kalevi Jäntin palkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokas. Myöhempien aikojen pyhiä on Itkosen esikoisteos.

Kirja kertoo kahdesta Suomeen Salt Lake Citystä tulleesta mormonipojasta, Davidista ja Markista. Suomi näyttäytyy pojille aika todellisena: kylmä ja ankea maa, jossa ihmiset ovat kuin maansa. David on menettänyt lapsuuden perheensä onnettomuudessa, ja se on saanut hänet epäilemään sitä, mihin hänet on kasvatettu; epäilemään Jumalaa ja tämän tarkoituksia. Suomessa David tapaa Emman, joka haluaa pelastaa hänet rakkaudellaan, mutta nämä kaksi nuorta ovat valovuosien päässä toisistaan.

Kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjaa. Ensin Mika Waltarin Felix onnellisen, joka kävi painia Jumalan kanssa. David ei kuitenkaan kamppaile Jumalan kanssa, vaan sen jumalakuvan kanssa, johon hän on dogmaattisessa uskonyhteisössä kasvanut.

Toiseksi kirja toi mieleen C.G. Jungin kirjan Job saa vastauksen. Siinä, missä David pohtii, voiko olemassa olla kaksi Jumalaa, sekä hyvä että paha Jumala, Jung pohtii sitä, että Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erinomainen romaani. Pidin hyvin paljon Itkosen selkeästä kielestä - ja tulipa nyt mieleeni, että hän taitaakin olla toimittaja ammatiltaan. Ilmankos.

Kärpästen herra

Olen lukenut William Goldingin Kärpästen herran joskus nuorena, mutta nyt tulin lukeneeksi sen toistamiseen.
Hieman tuntui aika syöneen kirjaa, mutta kyllä sen sanoma on yhä selvä: kun olosuhteet ovat otolliset, ei tarvitse paljon pintaa raaputtaa, kun paha ihmisessä nostaa päätään.

Kärpästen herrassa eletään toisen maailmansodan aikaa. Vihollinen ampuu englantilaisia nuoria koulupoikia kuljettaneen lentokoneen alas, ja pojat pelastautuvat Tyynen valtameren saarelle.

Aluksi pojat luovat säännöt elämiselleen. Tärkeintä on pitää yllä merkkitulta ohi lipuvia laivoja - siis pelastajia - ajatellen. Ralph äänestetään johtajaksi. Ralphin harkitseva ote ei riitä Jackille, joka alkaa haastaa demokraattisesti valittua johtajaa.

Golding kuvaa tarkalla psykologisella otteella, miten villi-ihminen nousee esiin poikajoukossa; se, joka haluaa tapaa ja joka haluaa verta. Eläinten surmaaminen ei riitä, kiihkossaan kahteen leiriin jakautuneet pojat surmaavat kaksi toveriaan.

Kirja nimellä on oma merkityksensä. Paholaisen toinen nimi, Belsebub, voidaan hepreaksi kääntää kärpästen herraksi.

Golding sai työstään Nobel-palkinnon vuonna 1983. Booker-palkinnon hän sai kolme vuotta aikaisemmin kirjastaan Merimatka.

Ei kenenkään lapset

Nyt tuli vastaan kirja, jonka kohdalla loppuvat laatusanat muiltakin kuin minulta: Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset.

Kirja kertoo yhdeksänvuotiaasta Agusta. Poika pakenee kylään hyökännyttä vihollista isänsä kanssa. Isä ammutaan, ja poika siepataan sotilaaksi Kommandantin johtamaan joukkioon. Poika, joka kertoo olevansa niin innokas lukija, että äiti kutsuu häntä professoriksi, pakotetaan tappajaksi.

"Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein".

Noin Agu yrittää selvittää tappajan työtään itselleen. Olen eri yhteyksissä sanonut, että sotilaiksi pakotettujen lasten kohtalo on pahin mahdollinen. En kiistä: tämä kirja nostattaa minussa valtavan tunnekuohun kaikkien lasten puolesta aikuisten julmaa maailmaa vastaan.

Agu, joka haaveili tulevansa insinööriksi tai lääkäriksi, tappaa. Jos hän ei tapa, hänet tapetaan. Komandantti käyttää häntä ja muita pieniä poikia hyväkseen. Kaiken tämän kestääkseen Agun on huumattava itsensä, ja tässä verenhuuruisessa ja huumeen sävyttämässä pilvessä hän kertoo tarinaansa.

Iweala antaa pojan puhua omalla kielellään, joka vangitsee lukijan. The Guardianin kriitikko sanoo, ettei tahdo malttaa laskea kirjaa käsistään. Minun tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Tämä on koskettavin kirja vuosiin. Olen samaa mieltä kuin Salman Rushdie, jonka manttelinperijäksi Iwealaa on sanottu. Näin Rushdie: Ei kenenkään lapset on niitä harvinaisia esikoisromaaneja, jonka luettuaan tietää, että tästä kirjailijasta tulee todella, todella hyvä."

Puiden istuttaja

Ranskalaisen Jean Gionon tarina Mies joka istutti puita on sympaattinen tuttavuus. Giono kirjoitti tarinansa jo 50-luvun alussa, mutta sen sanoma on iätön.

Ohut kirjanen kertoo Elzéard Bouffierdista, Provencen vuorilla elävästä paimenesta. Kun kirjan kertoja menee ensimmäisen kerran seudulle, olot ovat ankeat. Talot ovat tyhjenneet ja jos jossain vielä on asukkaita, he ovat riidoissa keskenään. Kaivoista on loppunut vesi, maa ei anna enää ravintoa.

Noin 50-vuotias Bouffierd on ottanut elämäntehtäväkseen puiden istuttamisen. Kun kertoja tapaa hänet, hän on ehtinyt istuttaa 100 000 tammea. 10 000 niistä on kasvanut suuriksi puiksi. Paimen arvelee, että hän ehtii istuttaa vielä niin paljon puita, että nuo 10 000 tammea ovat kuin pisara meressä.

Kaksi maailmansotaa tulee ja menee, Bouffierd ei tiedä niistä mitään. Hän istuttaa puita: tammia, pyökkejä, koivuja.

Kun Bouffierd kuolee noin 70-vuotiaana, kaikki seudulla on toisin. Metsät kukoistavat, kylät on kunnostettu ja niihin on tullut uusia asukkaita, maa on viljelty ja vedet solisevat.

Kertomus miehestä, joka elämän tuhoamisen sijasta varjelee ja synnyttää elämää. Kirjassa on 33 sivua, sen lukee yhdeltä istumalta, mutta ei varmastikaan unohda yhtä nopeasti.

Säihkenäyttämö

Mitä ihmettä voisin sanoa Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä? Se on samalla tavalla kiehtova kuin Amerikkalainen tyttö. Silti en pitänyt siitä yhtä paljon. Lieneekö johtunut siitä, että Amerikkalainen tyttö kuvaa 60-lukua, ja tässä uudessa näyttämö on 2000-luvulla.

Säihkenäyttämö kietoutuu edelleen amerikkalaisen tytön kuoleman ympärille. Nyt päähenkilöinä ovat pastorin tytär Maj-Gun Maalamaa, serkkutalon Solveig ja Maj-Gunin käly Suzette Packlén.

Fagerholm kertoo tarinaa samaan tapaan kuin amerikkalaisessa tytössä: monen eri ihmisen näkökulmasta ja monessa tasossa. Ilmassa leijuu koko ajan jotakin, josta ei saa otetta. Joku sanoi Fagerholmin kirjoista osuvasti: kuin lukisi poliisiraporttia, salaisuus paljastuu vähitellen, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Kirjailija ylittää itse pisteen ja kertoo epilogissa, mitä tosiasiassa tapahtui. En tiedä, onko epilogi hyväksi kirjoille. Olisiko ollut parempi jättää teot ja tekijät aavistuksiksi? Nyt tiedän, miten amerikkalainen tyttö kuoli. Jos epilogia ei olisi ollut, olisin ehkä lukenut kirjat uudelleen ja yrittänyt selvittää itse taustalla olevat tosiasiat.

Upea kirja joka tapauksessa.