maanantai 28. joulukuuta 2009

Amerikkalainen tyttö


Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö oli kiehtova lukuelämys. Se on Fagerholmin kolmas romaani. Hänen romaaneistaan ensimmäinen Ihanat naiset rannalla oli Finlandia-palkintoehdokkaana 90-luvun puolivälissä. Siitä ohjattiin myös elokuva.

Oikeastaan halusin lukea Fagerholmin tämän syksyn uutuuden, Säihkenäyttämön, mutta aloitettuani ajattelin, että on sittenkin parempi lukea ensin sen taustalla oleva Amerikkalainen tyttö.

60-luvun loppuun sijoittuva kirja kertoo Seudusta kahden tytön, Sandran ja Doriksen kautta. Keskeinen henkilö on Seudulle muuttanut Amerikkalainen tyttö, jonka kuolemasta kirja kertoo monesta eri näkökulmasta. On muitakin henkilöitä, joiden henkilöllisyys ja henkilöiden yhteydet hahmottuvat vähitellen. Ja jossakin vaiheessa kuolee toinenkin henkilö.

Fagerholmin kirjaa lukiessa on kuin keinuisi aalloilla: välillä putoaa sukkeluksiin ja välillä nousee pinnalle ja näkee selkeämmin. Yhtä mukavaa on kuitenkin molemmissa olotiloissa. Fagerholmin tapa kirjoittaa on nautittava: hän paljastaa vähän, hyppää toiseen asiaan ja paljastaa loput asiasta myöhemmin jotakin toista kautta. Vaatii lukijalta vähän tavallista enemmän, mutta myös palkitsee tavallista enemmän.

Erityisesti pidän tekstiä vähän väliä elävöittävistä kohdista, joissa Fagerholm kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla. Ensin nämä kohdat hämmensivät, sitten kun sain juonesta kiinni, niistä alkoi nauttia.

Sanomattakin selvää, että Amerikkalainen tyttö on lukemisen arvoinen kirja. Nyt olen aloittanut Säihkenäyttämöä, joka on itsenäinen osa Amerikkalaiselle tytölle.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Valkoinen tiikeri


Aravind Adigan Valkoinen tiikeri sai Booker-palkinnon viime vuonna. Valkoinen tiikeri on kirjailijan ensimmäinen romaani. Sitä ennen hän on julkaissut novellikokoelman.

Pienessä kylässä syntynyt Balram Halwai on riksakuskin poika, jota kohtaa suuri onni, kun hän pääsee rikkaan perheen autokuskiksi Delhiin. Palvelijaksi syntynyt ja pilkattu maalaispoika oppii vähitellen keinot selviytyä. Hän tarkkailee kuskitovereitaan ja näkee, että useimmat näistä eivät koskaan pääse palvelijan asemastaan ja asenteestaan.

Mikä erottaa orjaksi syntyneen Balramin ja hänen isäntänsä, jota Balram tarkkailee auton etupenkiltä? Heitä erottaa kasti, mutta nykymaailmassa ja -Intiassa ennen kaikkea raha, ja rahaa Balram päättää hankkia maksoi mitä maksoi; raha on keino päästä orjan asemasta. Se maksaa monta kuolemaa, mutta Balramilla ei ole muuta keinoa päästä Pimeydestä Valoon.

Liikemaailmassa menestynyt Balram kertoo tarinaansa öisin kirjeissä, joita hän kirjoittaa Intiaan vierailulle saapuvalle Kiinan pääministerille.

Valkoinen tiikeri on loistava nimi Balramin nousulle Pimeydestä Valoon, kurjuudesta rikkauteen, jollainen menestystarina on Intiassa yhtä harvinainen kuin Valkoinen tiikeri on viidakossa; valkoinen tiikeri on niin harvinainen, että sellainen syntyy vain kerran sukupolven aikana.

Erinomaisen kiehtova kirja, joka piti otteessaan loppuun asti.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Kärsimysten musta kivi


Atiq Rahimin uusin Kärsimysten musta kivi ei ollut minusta niin ahdistava kuin hänen aiemmat kirjansa. Niissä - siis kirjoissa Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti - henkilöt eivät voineet tehdä mitään muuta kuin alistua. Tässä uudessa kirjassa nainen nousee kapinaan. Tosin vasta sitten, kun hänen puolisonsa makaa kuin kuollut, avuttomana ja ympäristöön reagoimatta.

Nainen alkaa kertoa miehelle elämästään, josta tämä ei ole tiennyt mitään. Naisella ei ole ollut lupa puhua. Kirja tapahtuu yhdessä huoneessa, mitään ei tunnu tapahtuvan ja kuitenkin tapahtuu hirveän paljon. Nainen paljastaa miehelle salaisuuden toisensa perään.

Rahimin kerronta on tässä kirjassa vähemmän runollista kuin aiemmissa kirjoissa, mutta yhä kaunista. Se on myös selkeämpää kuin kahdessa edellisessä. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Se on paras Atiq Rahimi, ja se on paljon se. Kirjan lukee yhdeltä istumalta: siksi, että se on lyhyt ja siksi, että sitä ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin kaikki on luettu ja ratkaisut tiedossa.

Kärsimyksen musta kivi on saanut Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Oscar ja Lucinda


Jostakin sain kimmokkeen lukea australialaisen Peter Careyn kirjan Oscar ja Lucinda. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 1988 ja mielestäni todellakin ansiosta.

Kirja kertoo - niin kuin takakansi kauniisti sanoo - menneen ajan Australiasta. Oscar on pappi, joka ei sovi mihinkään muottiin. Lucinda on nuori nainen, joka ei hänkään sovi muotteihin: hän taistelee, että hänet nähtäisiin samanveroisena ihmisenä miehen kanssa, mutta miehinen maailma jättää hänet huomiotta.

Kirjan kansi antaa ymmärtää, että kyseessä olisi eroottinen rakkaustarina, mutta ei. Molempien päähenkilöiden tunne-elämä on kiemuraista kuin tippaleipä, heitä pitävät vankinaan estot ja ajan tavat. Kirjasta on mennyt jo varmasti kolme neljäsosaa ennen kuin Oscar uskaltautuu suutelemaan Lucindaansa. Mutta koko kirjan ajan he kulkevat toisiaan kohti, hitaasti mutta varmasti. Eri asia on sitten, mihin kohtalo heitä loppujen lopuksi vie.

Carey on aikaa ottava kertoja. Hän pysäyttää lukijan milloin satamaan, milloin konttorihuoneeseen tai jonkun henkilön kotiin, ja kiirettä pitämättä kuvailee interiöörin, tarkasti ja värikkäästi. Kirjaa oli nautinto lukea, mutta aikaa se vaatii myös lukijalta.

Kirjan henkilöt alusta loppuun ovat kiehtovia persoonallisuuksia, mutta kiehtovaa on sukeltaa myös ajankuvaan, kulttuuriin, koko Australiaan.

Nyt luen Careyn kirjaa Hurmio vuodelta 1981. Se on voittanut kaksikin kirjallisuuspalkintoa. En vain mistään löytänyt tietoa siitä, mitä nuo palkinnot ovat.

Vuonna 2002 Carey sai Booker-palkinnon kirjastaan Kellyn kopla.