Lisää Rahimia

Unen ja kauhun labyrintti on afganistanilaisen Atiq Rahimin toinen kirja, yhtä lohduton kuin Rahimin esikoinenkin Maata ja tuhkaa.

Paitsi lohduttomuutta, Rahminin kirjoissa on myös kauneutta: Maassa ja tuhkassa elämää, kotia ja jatkuvuutta symboloivat omenat ja Unen ja kauhun labyrintissa kaunista on se, että epätoivoinen Farhad rakastuu auttajaansa.

Nuoren Farhadin virhe on, että hän kävelee Kabulissa ulkonaliikkumiskiellon jälkeen. Maa on venäläisten miehittämä. Farhad jää kiinni, ja sotilaat pahoinpitelevät hänet henkihieveriin. Mahnaz on nainen, joka löytää Farhadin kadulta ja ottaa hänet kotiina. Mahnaz on leski, hänen miehensä on teloitettu vankilassa.

Kirja kuvaa ensimmäisestä sivusta viimeiseen ahdistavaa elämää sotilassaappaiden varjossa, maastopukujen pelossa, vailla mitään oikeuksia. Farhad ei halua lähteä maasta, mutta kuin vahingossa hänet kuljetetaan rajan yli Pakistaniin. Siellä joku tiivistää Afganistanin ja Pakistanin tilanteen sanomalla Farhadille, että Pakisanissa sinulta viedään henki, ja Afganistanissa sinulta viedään sielu.

Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin ensimmäinen kirja Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina - on lumoava kirja. Rahimi syntyi Kabulissa 1962, mutta pakeni Ranskaan 1984.

Maata ja tuhkaa on surullinen tarina vanhasta Dastaguirista, joka on menossa tapaamaan poikaansa kertoakseen tälle, että tämä vaimo, äiti ja veli perheineen kuolivat, kun venäläiset pommittivat heidän kotikyläänsä. Dastaquirin mukana on pieni pojanpoika, joka menetti pommituksessa kuulonsa; poika ei ymmärrä kuurouttaan, vaan uskoo, että pommi vei muilta äänen.

Kirjan tyyli on hyvin erikoinen. Se on kuin loitsu tai afganistanilainen Kanteletar. Dastaquirin unet sekoittuvat todellisuuteen, kirjaa lukiessa pitää olla tarkkana, että tietää, missä mennään. Maa pölyää, Dastaguir on hiekan ja pölyn peitossa, liian likainen voidakseen lähestyä Jumalaa ja rukoilla. Ainoat, jotka kirjassa todella elävät, ovat omenat, joita vanhus kantaa mukanaan pojanpoikansa syödä.

Kannattaa lukea, ehdottomasti.

Lumous

Siri Hustvedtin uusin suomennettu kirja Lumous yllätti positiivisesti. Lumous on uusin suomennettu Hustvedt, mutta se julkaistiin jo ennen kirjoja Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia.

Kirjan päähenkilö on Lily Dahl, joka rakastuu kaupunkiin tulleeseen taiteilijaan. Hustvedt kuvaa taitavasti pientä amerikkalaista kaupunkia; tuntuu melkein olisi kävellyt kaupungin katuja.

Henkilökuvauksestakin pidin. Mielenkiintoisin ja mieleenjäävin hahmo on Lilyn iäkäs naapuri Mabel. Hän on itse asiassa Lilyä mielenkiintoisempi ja uskottavampi. Lilyä Hustvedt sanoo 19-vuotiaaksi, mutta hän tuntuu vanhemmalta; hänen ajatuksensa ovat aikuisen kypsiä ajatuksia, ja kun hän toimii järjettömästi, hän ei toimi niin kuin nuori tyttö, vaan kuin järkeä vailla oleva.

Lilyn kehityskertomukseen kirjailija on sekoittanut outoja elementtejä, sairaita tai muuten vain kummallisia nuoria miehiä, jotka pitävät yllä pelkoa. On viittauksia Lilyn lapsuuteen, mutta ne jäävät viittauksiksi, vaille katetta.

Kaikesta huolimatta pidin tästä kirjasta, se oli hyvin helppolukuinen. Iloinen yllätys se oli siksi, että Amerikkalainen elegia oli suuri pettymys kirjan Kaikki mitä rakastin jälkeen.

Keskipäivän haltija

Julia Franckin kirjan nimi Keskipäivän haltija (Mittagasfrau) viittaa saksalaiseen taruun: Mittagsfrau voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Lumouksen voi särkeä puhumalla. Vaikeneminen pitää taian voimassa.

Franckin kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Taru ehkä selittää sen, miksi päähenkilö Helene hylkää poikansa rautatieasemalle, eikä koskaan palaa; Helene on vaiennut, hän ei ole särkenyt lumousta puhumalla.

Helene ei puhu juutalaisesta äidistään, ei onnettomasti päättyneestä ensimmäisestä rakkaudestaan, ei aviomiehestään Wilhelmistä, natsista, joka rakentaa natseille moottoriteitä. Helene jopa menettää nimensä, kun Wilhelm nimeää vaimonsa Aliceksi salatakseen tämän puolijuutalaisuuden.

Kirja on saanut saksalaisen kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2007, ja se on ollut lukija- ja arvostelumenestys.

Itse en innostunut. Franck käyttää jonkinasteista tajunnanvirtatekniikkaa, mutta teksti ei virtaa, vaan takertuu loputtomasti yksityiskohtiin. Vaikeasti siedettävä tyyli vähänkin kärsimättömälle lukijalle. Kirjan jännite ei ollut niin vahva, että olisin halunnut tai jaksanut paneutua tekstiin täysillä.

Kirjaa markkinoidaan sillä, että se kertoo naisista sodan jaloissa. Tämäkään puoli ei vakuuttanut minua. Jos haluaa lukea naisista sodan jaloissa, kannattaa lukea vaikka Sofi Oksasen Puhdistus. Paljon odotan asiassa myös Atiq Rahimin kirjalta Kärsimysten musta kivi, jonka bongasin jokin aika sitten. Siitä myöhemmin.