keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Siunattu koti


Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti. Kun novellikokoelma saa New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon, Pennin Hemingway Awardin, O'Henry Awardin ja Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon, kokoelma on suorastaan pakko lukea. Itse kyllläkin päädyin lukemaan tämän kokoelman sen jälkeen, kun olin lukenut Lahirin loistavan novellikokoelman Tuore maa.

Tämä siunattu koti -kokoelman suomenkielinen nimi viittaa kolmanneksi viimeiseen novelliin, jossa intialaissiirtolainen nuoripari löytää uudesta asunnostaan aina vain uusia kristittyjä symboleja. Sukulaisten naittama pari vasta opettelee tuntemaan toisiaan, mutta vieraus vain kasvaa ja tulee näkyviin symbolien myötä.

Kokoelman englanninkielinen nimi on Interpreter of Maladies, Tuskien tulkki, joka on kolmannen novellin nimi. Satunnainen turistiopas Kapasi ihastuu kuljettamaansa turistiin tai kuvitelmaansa hänestä, ja tulkitsee väärin tätä kolmen lapsen äitiä ja tämän suhdetta mieheensä. Tästä novellista pidin ehkä eniten, tai ainakin se liikutti ja herätti myötätuntoa Kapasia kohtaan.

Tässä kokoelmassa niin kuin aikaisemmassa kokoelmassaankin Jhumpa Lahiri kuvaa kahden kulttuurin, Intian ja Amerikan välimaastossa eläviä ihmisiä. Lahirin novellit eivät ravistele eivätkä huuda. Ne kertovat tarinaansa leudosti kuin kesätuuli, lämmöllä ja hellästi.

Suosittelen lämpimästi.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Unio Mystica


Varasin Panu Rajalan Unio Mystican suurin odotuksin ja innostuneena. Kun sain sen, kauhistuin kirjan valtavaa kokoa: 832 sivua. Myös Rajalan julkisuuskuva epäilytti. Mutta sain taas kerran yllättyä iloisesti.

Waltari on yksi rakkaimmista kirjailijoistani. Tosin olen lukenut vain historialliset romaanit ja Felix onnellisen. Monen muun seikan lisäksi minua on koskettanut se, miten Waltarin henkilöt kamppailevat ja tuskailevat oman unio mysticansa kanssa. Olen aina ajatellut, että heissä näkyy kirjailijan oma kamppailu jumalasuhteensa kanssa, ja tämän Rajala todistaa Unio Mysticassa. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Panu Rajala selvästi arvostaa suuresti, melkein kuin rakastaa Waltaria ja se näkyy kirjassa. Kiitos siitäkin. Ehkä juuri siksi kirja on hyvin kattava ja elävä kuva Waltarista, luomisen kivuista, hurmiosta, uskomattomasta herkkyydestä, meediomaisesta yhteydestä menneisyyteen ja samaistumisesta sen henkilöihin. Kaikkea tätä luin ahmimalla.

Waltarin tuotteliaisuus oli käsittämätön, siitä en ollut tiennyt. Kirja synnytti halun ryhtyä tutkimaan Waltarin tuotantoa ajalta ennen historiallisia romaaneja. Rajala oli saanut käyttöönsä kirjeet, joita Mika Waltari kirjoitti ystävälleen Jalo Sihtolalle. Hieno lisä hienoon ja erinomaisen luettavaan kirjaan.

Olen kyllä tiennyt, että korkeakirjalliset piirit tuomitsivat ja ehkä yhä tuomitsevat Waltarin viihdekirjailijaksi. Johtuuko tuomio hänen suuresta tuotteliaisuudestaan? Vai ehkä kateudesta? Minä rakastan Waltarin kirjoja ja niiden kaunista kieltä, joka on suomea kauneimmillaan. Panu Rajalan kirja vain vahvistaa ajatuksiani Waltarista.

torstai 18. joulukuuta 2008

Tuore maa


Jhumpa Lahirin Tuore maa on yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä syksynä lukenut. Kirja on kahdeksan novellin kokoelma. Se on saanut maailman suurimman novellikokoelmalle myönnettävän palkinnon, Frank O´Connor -palkinnon.

Luin kirjan nautinnolla, Lahiri on upea kertoja. Ehkä eniten pidin kokoelman niminovellista, jossa leskeksi jäänyt isä tulee vierailulle tyttärensä perheen luokse. Isän ja tytön vieraantunut ja jotenkin hyvin nykyajasta tuttu suhde on kuin veitsenterällä kävelyä. Kumpikaan ei oikein tiedä, mitä toisella tekisi. Isä solmii lämpimän suhteen pieneen tyttärenpoikaansa, ja heissä tytär katselee kuin omaa menneisyyttään tai sitä, mitä se olisi voinut olla.

Muut novellit eivät jää jälkeen niminovellista. Paljon pidin myös kokoelman toisesta osasta, jossa kerrotaan nuoren naisen ja nuoren pojan kohtaamisista eri aikoina, eri paikoissa ja eri näkökulmista. Lahirin henkilöt tuntuvat uskomattoman todellisilta, samoin heidän elämänsä. Näistäkin kahdesta jäi sellainen tunne kuin olisin joskus nuoruudessani tuntenut heidät.

Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka kasvoi Rhode Islandissa ja asuu nykyisin New Yorkissa. Hänen esikoisteoksensa Tämä siunattu koti, novellikokoelma sekin, sai vuonna 2000 Pulitzerin palkinnon, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnon ja Pennin Hemingway -palkinnon. Täytyy lähteä hakemaan se kirjastosta. Samoin Lahirin romaani Kaima.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Groznyin enkeli


Elokuussa kerroin norjalaisen toimittajan Åsne Seierstadin kirjasta Groznyin enkeli, joka kuvaa orpolasten elämää sodan runtelemassa Tsetsenian pääkaupungissa Groznyissä. Lasten lisäksi kerrotaan heidän auttajastaan, Hadizat Gatajevasta.

Joitakin aikoja sitten luin Helsingin Sanomista uutisen, joka herätti ristiriitaisia tunteita. Uutisen mukaan Hadizat Gatajeva ja hänen puolisonsa Malik Gatajev on pidätetty Kaunasissa, jossa he pitävät orpokotia tsetseeniorvoille. Heillä on edelleen lastenkoti myös Groznyissä.

Kaunasin syyttäjäviraston mukaan pariskuntaa epäillään omaisuuden kiristämisestä. Lietuvos Rytas -lehden mukaan Gatajevit ovat kieltäneet syyllisyytensä ja he pitävät syytöksiä mustamaalauksena. Lehden mukaan Gatajevien väitetään tehneen lastenhoidosta bisnestä.

Hadizat Gatajeva on tullut tutuksi myös Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvasta Melankolian 3 huonetta. Honkasalo ja elokuvan tuottaja Kristiina Pervilä ovat vedonneet Gatajevien puolesta.

Gatajevit ovat Venäjän kansalaisia, joilla on väliaikainen oleskelulupa Liettuassa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Linnunaivot


Sain juuri loppuun Johanna Sinisalon Linnunaivot, ja olin iloinen niin kuin olen aina, kun löydän hyvän kotimaisen kirjailijan. Olisihan Sinisalon laatu pitänyt tietää jo siitä, että hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Ennen päivänlaskua ei voi, mutta kuten tavallista, olen suhtautunut Sinisaloon varauksella niin kuin yleensäkin suhtaudun kotimaisiin kirjailijoihin. Linnunaivot on ensimmäinen romaani, jonka Sinisalolta luen, mutta ei taatusti viimeinen.

Linnunaivot kertoo Heidistä ja Jyrkistä, jotka lähtevät vaativalle vaellukselle Tasmaniaan. Jyrki on lähes ekofasismiin saakka ympäristötietoinen nuori mies, kokenut vaeltaja. Heidi on ensikertalainen, joka lähtee mukaan enemmänkin mielenkiinnosta nuorukaista kohtaan.

Reitit vaikeutuvat ja tunteet kiristyvät. Kirjan jännite kestää koko ajan, mutta lopussa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Minne elintärkeä sytkäri häviää? Kuka sabotoi vaelluskenkiä, mistä jälki ihmisestä ilmestyy polulle, jolla ei olisi pitänyt kenenkään kulkea viikkoihin tai kuukausiin?

Heidi ja Jyrki kertovat tarinaa vuorotellen. Kolmannen näkökulman antaa Heidin veli, häirikkö ja ilkivallantekijä, jotka vetelee töpselit irti kauppojen pakastimista, nappaa vauvan vaunuista ja jättää nyytin jonnekin kauemmaksi ja niin edelleen.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Yleensä on pidä siitä, että lankoja ei solmita lopussa yhteen, mutta tässä kirjassa se ei kiusannut minua. Olen miettinyt sille lopun, jonka logiikka kestää kirjan aikaisempien tapahtumien valossa.

Ai niin, ja se piti vielä mainita, että oikeastaan neljäs ja hyvin tehokas näkökulma kirjassa ovat lainaukset Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän.

Linnunaivot on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Hieno Marie


Arne Nevanlinnan Marieta pidettiin vahvana ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Niin ei käynyt. Sofi Oksanen ajoi edelle. Niin tapahtui myös silloin, kun luin molemmat kirjat peräkkäin.

Hain molemmat kirjat lainaksi, kun kuulin radiosta keskusteluohjelman, jossa pohdittiin näitä kahta kirjaa. Minulla kävi niin, että Oksasen Puhdistus valtasi niin mieleni, että Marie painui kauas taka-alalle.

Se on sääli, ja minun on luettava Marie uudelleen. Se on hieno kirja ja myös hienosti kirjoitettu kirja. Sata vuotta täyttävä Marie muistelee vanhainkodissa elämäänsä, tai pikemminkin elää sitä uudelleen.

Hän syntyi Strasbourgissa, joka oli vuorotellen ranskalainen ja saksalainen kaupunki. Se hämmensi lasta ja teki hänestä ulkopuolisen. Ulkopuolisuus jatkui, kun Marie meni naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa, joka hänkin oli ulkopuolinen suomalaistuvassa Helsingissä, jossa kaiken lisäksi oli venäläisiä ja ruotsalaisia vaikutteita.

Mitenkähän Marieta pitäisi lukea? Porvaristytön tarinana vai sukutarinana? Miten vaan, molemmat tasot kirjasta löytyvät. Se ihmetytti, että yli 80-vuotias mieskirjailija pystyy niin hyvin kuvaamaan naisen elämää ja tunteita.

Muistan yhden upean jakson, jossa Marie haluaa laittaa eurooppalaisen illallisen vierailleen. Hän ei löydä tarvikkeita Helsingistä ja niin hän valmistaa illallisen niistä tarvikkeista, joita saa, mutta antaa ruokalajeille hienot venäläiset nimet. Jaksossa on sitä samaa sarkasmia kuin Mariessa ja hänen elämässään muutenkin.

Täydellinen päivä


Aloin lukea Melania G. Mazzuccon kirjaa Täydellinen päivä, kun siitä oli puhetta Helsingin Sanomien Lukupiirissä. Lukemaan houkutteli myös se, että Mazzuccon edellinen kirja Vita, Elämäni, voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan.

En pitänyt Täydellisestä päivästä monestakaan syystä. En siksi, että en pidä kirjoista, jotka porautuvat syvälle murhaajaehdokkaan pään sisälle. En halua tietää, mitä siellä tapahtuu. Porautumisesssa on aina jotakin sairasta. Ja etenkään en pidä kirjoista, joissa lapsia uhataan väkivallalla.

En myöskään pitänyt Mazzuccon tavasta kirjoittaa jahkaavia selityksiä yksinkertaisille asioille. Pitkä kappale asiasta, josta olisi selvinnyt lauseella tai parilla. Tuntui kuin kirjailija oli varta vasten yrittänyt saada kirjaansa lisäsivuja.

Yhdessä kohtaa minulle kävi samoin kuin joillekin muille kirjan lukeneille. Henkilöt alkoivat tuntua oikeilta, etenkin lapset. Ehkä heihin oli helppo samaistua.

Ja kun kirja kerran herätti kielteisiä ajatuksia, sanottakoon vielä sekin, etten pitänyt siitäkään, että tapahtumat sijoittuivat Roomaan, josta haluan ylläpitää ihan toisenlaista mielikuvaa.

Huh! Täytynee etsiä käsiini Mazzuccon Vita, elämäni ja toivoa, että se on niin hyvä kuin on annettu ymmärtää.

torstai 4. joulukuuta 2008

Onnea Sofi!


Sofi Oksanen on saanut tämänvuotisen Finlandia-palkinnon teoksestaan Puhdistus. Onnea sylin täydeltä, kirja on sen totisesti ansainnut. Kopioin tähän alle tekstin Ylen sivuilta.

"Kirjailija Sofi Oksasen romaani Puhdistus on saanut Finlandia-palkinnon. Palkinnon saajan valitsi tänä vuonna toimittaja ja filosofian tohtori Pekka Tarkka.

Tarkan mukaan Puhdistus on jäntevä, julma ja ehjä kirja, jossa yhdistyvät draaman keskitys ja kerronnan moniulotteisuus. Jylhä aihe on nivottu vaivattomasti rikkaaseen kudokseen, jossa Viron ensimmäisen tasavallan kulttuuri ja sitä seurannut sairaan ideologian orjuutus näkyvät jyrkkinä vastakohtina.

Romaani kuvaa Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun naisten kokemusten avulla. Teos keskittyy erityisesti naisten kokemaan väkivaltaan. Tarkan mukaan romaani tuokin historian rinnalle nykyhetken todellisuuden - yhä voimistuvan kansainvälisen rikollisuuden, joka alistaa ihmiset ja varsinkin naiset nyrkkivallan ja ihmiskaupan uhreiksi."