torstai 23. lokakuuta 2008

Suuri pettymys


Olen juuri saanut luettua Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian. Odotukset olivat korkealla, kun olin lukenut Hustvedtin edellisen, Kaikki mitä rakastin, ja pitänyt siitä kovasti. Jopa niin kovasti, että hankin kirjan itselleni.

Mutta, mutta. Olen lukenut arvosteluja, joiden mukaan Amerikkalainen elegia lunastaa edellisen kirjan synnyttämät lupaukset, mutta en ole samaa mieltä. Olin pettynyt. Ehkä lukukokemukseen vaikutti myös se, että olin ennen elegiaa lukenut Hustvedtin puolison Paul Austerin loistavan uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Ehkä odotin vaimolta samaa mestarillisuutta kuin puolisoltaan.

Ensimmäiseksi elegiassa tökki miespuolinen päähenkilö. Kirjailija sanoo hänessä luoneensa itselleen veljen, jota hänelle ei koskaan ollut. Minusta päähenkilö ajatteli, tunsi ja reagoi alusta loppuun kuin nainen. En missään vaiheessa kokenut häntä mieheksi. Jo se riitti lähes pilaamaan lukukokemuksen.

Elegiaan oli myös sotkettu liikaa aineksia: oli päähenkilöiden isän tarinaa, veljen rakkaustarinaa, sisaren erosotkua, veljen toisen rakastetun sotkua ja kaiken lisäksi epälukuinen määrä päähenkilön potilaiden sotkuja. Ja tätä kaikkea vähän raapaisten sieltä ja vähän tuolta. Punainen lanka katosi tuon tuostakin. Lisäksi pitkin kirjaa oli kummallisia muutaman lauseen tekosyvällisiä selvityksiä.

Luulenpa, että kirjailijan olisi kannattanut pitää kirjansa ainekset vielä jonkin aikaa mietintämyssyssä ja kirjoittaa kirja vielä muutaman kerran uudestaan. Ehkä se olisi karsinut turhan ja jättänyt kaipaamani timantin jäljelle. Ei kai tässä vain ole kyse siitä, että kustantaja painostaa kirjailijaa tuottamaan joka vuosi ja liian kiireesti kirjan markkinoilla?

Ei, en pitänyt tästä kirjasta yhtään, vaikka kahlasinkin sen läpi. Ja kyllä, kyllä. Siri Hustvedtin edellisestä pidin paljon.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Loistava Auster


Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Näillä sanoilla alkaa Paul Austerin uusin romaani Sattumuksia Brooklynissa. Kirja vaikutti minuun voimakkaasti. Sen laskeminen käsistä oli vastahankaista, ja joka kerran tunsin iloa, kun sain taas tarttua siihen. Aika harvat kirjat synnyttävät tällaisen reaktion. Kirjaa lukiessa nautin joka hetki.

Sattumuksia Brooklynissa kertoo elämästä, joka ottaa kiinni jo melkein luovuttaneet ihmiset, täyttää heidät ja kantaa heitä. Kirjaa lukiessa tuli usein mieleen keittiöni seinällä oleva pieni puutaulu, jossa sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Asiat järjestyvät myös Austerin kirjassa, eivät aina heti eivätkä mieleisesti, mutta kuitenkin.

Kertoja on kuusikymppinen eläkeläinen Nathan, jolla on todettu keuhkosyöpä. Hän palaa lyötynä lapsuutensa Brooklyniin, missä hän tapaa muita lyötyjä, muun muassa sisarenpoikansa Tomin, jolle oli ennustettu loistavaa tulevaisuutta. Nathan tutustuu Tomin työnantajaan ja työtoveriin, Tomin suureen rakkauteen, ja ihan uudelle tolalle hänen elämänsä menee, kun Nathanin yhdeksänvuotias, puhumaton sisarentytär yhtäkkiä ilmestyy enonsa ja isoenonsa luokse. Auster heittää mukaan vielä pari naista, ja nyt koossa on kirjava joukko ihmisiä, jotka pelastavat toinen toisensa ja antavat toinen toisilleen elämän.

Loistava, loistava kirja.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Lohtua surussa


Surin äitini kuolemaa monella tavalla, mutta yksi tärkeä tapa olivat tietysti kirjat. Luin Anja Kaurasen Ihon ajan, Simone de Beauvoiren Lempeän kuoleman ja Hannu Mäkelän Äidin. Kaikki ne kertovat äidin kuolemasta.

Hannu Mäkelän Äidissä kosketti eniten ehkä se, että kirjan äiti, käsittääkseni Mäkelän oma äiti sairasti Alzheimerin tautia tai dementiaa, joskus tunsi lapsensa, joskus ei. Oli helpottavaa lukea, että tauti aiheutti toisille samanlaisia olotiloja kuin itsellekin. Kirja auttoi ymmärtämään ja päästämään irti siitä, mistä halusikin päästä irti.

Simone de Beauvoiren Lempeässä kuolemassa tunnistin sekä isäni että äitini kuoleman. Se oli todellakin lempeä, vaikka kuoleminen, kuoleman tekeminen, ei ollutkaan helppoa kenellekään mainituista. De Beauvoire erittelee äitinsä sairastamisen ja kuoleman synnyttämiä tunteita tavalla, joka selvitti omiakin ajatuksiani.

Anja Kaurasen Ihon aika kosketti minua ehkä kuitenkin eniten. Käsittääkseni Ihon aikakin on elämänkerrallinen tai henkilökohtainen kirja. Kauranen uskaltaa kertoa myös rajuista kielteisista tunteista niin äidin ja tyttären aiemmassa historiassa kuin kuoleman läheisyydenkin aikana. Tämän kirjan luin myös ensimmäiseksi äitini kuoleman jälkeen; samaistuminen oli rajua.

Ehkä yllättävää, mutta mikään näistä kolmesta kirjasta ei ole synkkä eikä ahdistava. Päinvastoin.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Vargas kiehtoo


Olen viime ajat lukenut Fred Vargasin tuotantoa. Eilen lopetin kirjan Pystyyn, kuolleet!

En voi kuin ihailla Vargasin tyyliä. Kirjassa rikosta selvittää kolme tutkijaa, joista yhden erikoisala on esihistoria, toisen keskiaika ja kolmas tutkii ensimmäistä maailmansotaa. Apuna heillä on vanha eläkeläispoliisi, joka asuu samassa talorähjässä, jossa jokaisella asukkaalla on oma kerroksensa.

Vargas ei mässäile murhilla ja rikoksilla. Tässäkin kirjassa pääosassa tuntuvat olevan erikoislaatuiset tutkijat ja heidän mielenliikkeensä, erityisesti keskiaikaa tutkivan Marcin ajatukset. Ja erikoislaatuista on myös heidän elämänsä.

Pidän kovasti myös Vargasin tavasta kirjoittaa, hänen tavastaan edetä hitaasti ja maalaillen. Tuon tuostakin kirjassa tulee kuitenkin vastaan näkökulmanvaihdos, joka yllättää, ilahduttaa ja piristää.

Yksi Vargas on vielä lukematta, mutta tässä välissä luen juuri kirjastosta saamani Paul Austerin uutuuden Sattumuksia Brooklynistä.