Yöpöydällä odottavat

Minulla on aina yöpöydällä kasa kirjoja odottamassa vuoroaan. Kirjakasa tuo minulle turvallisuuden tunteen; vielä riittää hyviä kirjoja senkin jälkeen, kun olen saanut tämän luettua. Ja yleensä minulla on myös kirjastossa useita kirjoja varauksessa.

Tällä hetkellä yöpöydän pinossa on lähinnä Fred Vargasia: Pystyyn, kuolleet!, Painu tiehesi ja pysy poissa, Ei takkaa, ei tupaa.

Niiden lisäksi lukemistaan odottaa Munos Molinan Täysikuu.

Kirjastosta varaan uutuuksia ja muitakin kirjoja. Tällä hetkellä varauksessa on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Pidin paljon hänen edellisestään Kaikki mitä kerran rakastin.

Varauksessa on myös Hustvedtin puolison Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä.

Lisäksi olen varannut Patricia Cornwellin kirjan Scarpetta 15. En oikein tiedä, miksi olen tämän varannut, kun en erityisemmin pidä Scarpettoista.

Adolfin linna

Olen katsonut viime viikkoina televisiosta uusintana tullutta Polttouhrit -sarjaa. Se on tuonut mieleeni alkukesästä lukemani Norman Mailerin kirjan Adolfin linna. Aloitin sen lukemisen, kun Helsingin Sanomat teki jutun Mailerista ja hänen kirjastaan. Kirja on vetävästi kirjoitettu, mutta lopetin kesken, kun se ei tuntunut minusta pääsevän asiaan. Se jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja hain kirjan uudestaan lainaksi. Adolfin linna on hyvä kirja, kannattaa lukea. Kannattaa myös varautua siihen, että sitä ei hevin unohda.

Norman Mailer on antanut kirjassaan lapsuuden Adolf Hitlerille. Hän kertoo lukeneensa taustaksi pari sataa kirjaa kolmannesta valtakunnasta ja sen johtajasta. Lapsuudesta on kuitenkin vain vähän tietoa. Kirja on siis kokoelma asiatietoa, keksittyä tietoa ja keksittyjä henkilöitä. Ja ehkä se, mihin aluksi petyin, oli että kirja kertoo enemmän Adiksi kutsutun Adolfin isästä Aloisista kuin hänen kuuluisasta isästään.

Nerokas ja kiehtova keksintö Mailerilta on se, että kirjan kertoja on paholainen. Se tai hän on pelissä mukana, kun Alois Hitler siittää pojan vaimolleen Klara Pözille. Myös paholainen laskee pikku Adolfiin oman siemenensä.

Mailer kuvaa myös, miten paholainen ja hänen apujoukkonsa ovat liikkeellä maailmanhistorian tiettyinä hetkinä ja tiettyjen ihmisten sieluissa. Näin tapahtuu kolmannen valtakunnan aikana, mutta myös Venäjällä, kun siellä juhlitaan uutta keisaria.

Mistähän syystä luettavakseni on tänä vuonna ohjautunut niin paljon kirjoja natsismista: Zusakin Kirjavaras, Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, Moulinasin Sefarad, Mailerin Adolfin linna.

Kirjoista radiossa

Yle Radio ykkösessä on useita upeita kirjaohjelmia. Listaan niitä tähän kaikkien kirjanystävien iloksi.



Sunnuntai:
Klo 8 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Maanantai:
Klo 14 Epookki tai Nadjan huone (Nadja Nowak).

Lukupiiri 22.9, 6.10, ja 1.12 klo 17.30 (Tarleena Sammalkorpi ja Seppo Puttonen)

Tiistai:
Loka-marraskuussa Kuka on kukin kirjallisuudessa klo 13.45, toinen lähetys klo 23.15 (Eeva Luotonen).

Ykkösen aamu-tv:ssä Aamun kirja klo 8.15 (Nadja Nowak ja Seppo Puttonen).

Perjantai:
Klo 13 Kirjakerho (Nadja Nowak, Tarleena Sammalkorpi, Seppo Puttonen).

Lauantai:
Klo 8 Kirjakerho.

Tämän runon haluaisin kuulla 13.9. ja 22.1. klo 19.03 (Tarleena Sammalkorpi)

Mustat morsiamet

Joku naistenlehtihaastattelu sai minut tarttumaan Sirpa Kähkösen romaaneihin, ja nyt olen myyty. Sain juuri loppuun Mustat morsiamet. Se on nuorisokirjailijana tunnetun Kähkösen ensimmäinen historiallinen romaani.

Mustat morsiamet kertoo Kuopiosta 1920- ja 1930 -luvuilla. Kirjan tyyli on jotenkin naivia, alussa se häiritsee, mutta nuoren naisen kasvutarina imaisee mukaansa ja tyyli alkaakin tuntua naivin sijasta pikemminkin selkeältä.

Anna on Savon korvesta Kuopioon piiaksi tullut nuori tyttö. Hän rakastuu, alkaa odottaa lasta ja ehtii mennä naimisiin ennen kuin saa tietää, että hänen miehensä on kommunisti. Eletään vahvasti 1918 -kansalaissodan jälkitunnelmissa. Mies vangitaan ja hän saa seitsemän vuoden vankeustuommion, jonka hän kärsii Tammisaaressa. Anni on menettänyt lapsensa synnytyksessä, mutta hän saa uuden perheen anopistaan, apestaan ja kälystään.

Luin kirjan ahmimalla. Se on historiaa, jonka Kähkönen tekee todeksi ja eläväksi. Olin kyllä tiennyt Elvi Sinervon kaltaisista tunnetuista vasemmistolaisista ja heidän kohtalostaan, mutta en sitä, että sodan voittaneiden lainkoura ulottui vaatimattomiin työläiskoteihin saakka.

Jos jostakin en kirjallisuudessa pidä, niin murteella kirjoittamisesta, mutta sitäkään en vierastanut Kähkösen kirjassa. Hän kirjoittaa savon murretta niin aidosti ja oikein, että oli melkein kuin oma mummoni olisi haastellut kirjan sivuilla.

Ehdin jo aloittaa Kähkösen Lakanasiivet, kun en tiennyt, että kirjat pitäisi oikeastaan lukea kronologisessa järjestyksessä. Mustien morsiamien jälkeen tulee Rautayöt, sen jälkeen Jään ja tulen kevät ja sitten Lakanasiivet.