Riemukas Mma

Olen lukenut kaikki Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjat. Eilen illalla aloitin uusimman, jonka nimi on Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe on Naisten etsivätoimisto nro 1:n - Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston - perustaja.

Mma Ramotswet eivät ole dekkareita eivätkä Mma Ramotswe ja hänen kumppaninsa Mma Makutsi ole etsiviä. Enemmänkin he ovat asioiden tutkijoita. Heidän työnsä sujuu letkeään ja tiukasti jalat maassa pitävään botswanalaiseen malliin.

Mma Ramotswen ohjenuorana on Clovis Andersenin kirja Yksityisetsivän toiminnan perusteet. Kirja antaa järkeviä neuvoja kuten, että etsivän on pidettävä suunsa kiinni, jotta se jolta jotakin etsitään, saa tilaisuuden puhua. Clovis Andersenin kirjan lisäksi Mma Ramotswe selviää ihmisten moninaisista ongelmista terveen järkensä avulla, ja sitä hänellä on paljon.

Ja kyllä, uudessa kirjassa taidetaan puhua naisten rakkaudesta kenkiin ja myös esimerkiksi siitä, mitä feminismi tekee miehelle. Kaikki tämä lempeään ja rehevän letkeään sävyyn - ja uskomattoman paljon hyvää mieltä lukijalle tuottaen.

Mma Ramotswe -sarjassa on yhdeksän osaa ja sen sanotaan nousseen maailmassa todelliseksi hyvän mielen menestystarinaksi. Uuden kirjan etuliepeessä kerrotaan, että kulttimaineeseen nousseella kirjalla on useita fanklubeja ympäri maailmaa ja siitä on tekeillä myös elokuva.

Molinan Sefarad

Viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt Antonio Munoz Molinan Sefaradia lukiessa. Huikea elämys. Tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat kirjan tarinoissa, on kuin olisi ollut pitkällä, öisellä kävelyllä Marc Chagallin maalauksissa. Ihmisistä, hyvin usein juutalaisista kertovia tarinoita on kaikkiaan 17.

Molina ei päästä lukijaansa helpolla. Kesti pari-kolme tarinaa ennen kuin pääsin tämän taiturimaisen tarinankertojan kelkkaan. Lauseet ovat pitkiä, joskus yksi lauseen sana johdattaa tarinan uuteen suuntaan. Joskus kertoja katsoo ihmisen vaiheita ulkoapäin, mutta ykskaksi kertojaksi muuttuukin ihminen itse.

Tarinat ovat irrallisia, mutta ne risteävät joskus. Tarinoita ja niiden ihmisiä yhdistää toiseus, pakolaisuus, muukalaisuus. Monesti tarinoista sävyttää pelko; odotetaan oveen koputusta, saappaiden rytmikästä kulkua oven takana käytävällä, kirjettä joka merkitsee lähtöä.

Molinan on sanottu olevan Nobelainesta. Olen vahvasti samaa mieltä. Yöpöydällä odottaa Molinan Täysikuu.

Ai niin, Sefarad on 1400-luvun lopulla Espanjan karkoittamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

Groznyin enkelit

Georgian ja Venäjän sota tuo mieleen Tsetsenian, ja se taas tuo mieleen Åsne Seierstadin kirjan Groznyin enkelit. Norjalainen Seierstad on luultavasti Pohjoismaiden tunnetuin toimittaja.

Hän matkusti Tsetseniaan 1994, kun Venäjä aloitti massiivisen hyökkäyksen maahan ja palasi sinne kymmenen vuotta myöhemmin. Kirjassaan hän kertoo Groznyin tämän päivän tilanteesta, ihmisten kokemista kauheuksista ja ennen kaikkea Groznyin enkeleiksi kutsutuista vapaaehtoisista, jotka auttavat lukematonta määrää sotaorvoiksi jääneitä, monin tavoin aikuisten sortamia lapsia.

Aiemmassa kirjassaan 101 päivää Seierstad on kertonut Irakin sodan syttymishetkistä, joita hän seurasi Bagdadissa muiden sotakirjeenvaihtajien kanssa. Kirjassaan Kabulin kirjakauppias hän kertoo talebanien hallitsemasta Afganistanista ja erityisesti naisten asemasta siellä.

Suosittelen lämpimästi Seierstadin kirjoja kaikille, jotka haluavat saada tietoja asioiden taustoista.

Tahitin kukka

Kesällä, varsinkin alkukesällä, haluan lukea jotakin kevyttä; jotakin joka virittää mielen kesään ja huolettomuuteen. Viime vuonna tein näissä merkeissä varsinaisen löydön, kun löysin Celestine Vaiten Tahitin kukan ja Tahitin tyttären. Ne sopivat oikein hyvin myös antamaan kesän tuntua tämänvuotiseen surkean sateiseen Suomen kesään. Celestine Vaiten kirjat ovat lämmin ja huumoristinen sekoitus yleismaailmallisia avioliitto-ongelmia ja tahitilaista, eksoottista elämänmenoa.

Aloitin Tahitin kukasta, vaikka Tahitin tytär onkin se ensimmäiseksi ilmestynyt. Ja pidinkin kukasta enemmän kuin tyttärestä. Tahitin kukassa Matarena, menestynyt radioääni, ja hänen machoileva pehmomiehensä Pito saavat luokseen poikansa suloisen tyttövauvan Tiaren, joka muuttaa perheen koko elämän ja laukaisee jo syntyneen avioliittokriisin.

Celestine Vaiten äiti on tahitilainen ja isä ranskalainen.

Kirjojen kirja

Paikallisen lehden kolumnisti kehui Raamattua. Sanoi, että Raamatun lukeminen kuuluu sivistykseen. Olen samaa mieltä.

Ja vielä enemmän. Raamattu on syytä tuntea siksi, että koko länsimainen yhteiskunta ja oikeuslaitos perustuvat Raamattuun ja sen opetuksiin. Sen pohjalta on määritelty se, mikä on hyvä ja paha, mikä on oikein ja mikä väärin. Meidän moraalimme ja etiikkamme perustuvat Isoon Kirjaan, joka ei itse asiassa ole yksi kirja, vaan muistaakseni peräti 67 kirjan kokoelma.

Tuttu viisaus "Joka ei tunne menneisyyttään, ei ymmärrä tätä päivää" pitää paikkansa myös Raamatun suhteen. Itse luin sen läpi kannesta kanteen muutama vuosi sitten. Ja mitä löysin? Yhden kiehtovan ja jännittävän kertomuksen ihmisen suvusta ja sen kehityksestä aina aikojen alun hämärästä tähän päivään saakka ja pitemmällekin.

Ymmärrys lisääntyi. Monet asiat niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa saivat selityksensä, kun niistä tuli osa suurta kokonaisuutta.

Itse pidin eniten mystisestä ja mielikuvitusta ruokkivasta Johanneksen evankeliumista ja komeasta Jobin kirjasta.

Koko Raamatun voi nähdä kuvakertomuksena Roomassa Sikstuksen kappelissa, josta ihmisen luomisesta kertova, ylläoleva kuvakin on.

Pisteet Stubbille

Ulkoministeri Alexander Stubb saa minulta täydet pisteet. Tämän aamun Helsingin Sanomien mukaan hän on sitä mieltä, että Sofi Oksasen pitää voida osallistua Suomen Pietarinkonsulaatissa järjestettävään runoiltaan.

Näin Stubb on sanonut STT:lle antamassaan lausunnossa: "Hän (Sofi Oksanen) on yksi Suomen lahjakkaimpia kirjailijoita. Toivon, että hän pystyy osallistumaan ja tekemään illasta onnistuneen."
"Eiköhän tämä viesti ole aika selkeä. Pidän Oksasta raikkaita mielipiteitä ilmaisevana henkilönä. Niin että antaa palaa vaan ja konsulaatiin lausumaan runoja."

Helsingin Sanomien mukaan Pietarin pääkonsuli Olli Perheentupa ei ollut sunnuntaina tavoitettavissa kommenttia varten.

Kesken jääneitä

On hyviä ja hienoja kirjoja, joita ei vaan saa luettua. Nuorempana luin paljon venäläistä kirjallisuutta, mutta Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin vaikka kuinka monta kertaa. Luin muutamia kymmeniä sivuja ja sitten - kesken jäi. Vasta kymmenisen vuotta sitten kahlasin teoksen läpi, vaikka sotkeuduin jo alkumetreillä nimiviidakkoon. Mutta onpahan luettu. Ehkä pitäisi lukea vielä kerran ja yrittää keskittyä loogisen juonen etenemisen sijaan siihen viisauteen, jonka kirjasta voisi löytää.

Vähän hävettää myöntää, mutta tänä kesänä jätin kesken A.S.Byattin Riivauksen, joka on nostettu yhdeksi vuoden kirjatapaukseksi. Helsingin Sanomat teki siitä lähes sivun mittaisen ennakkojutun, ja odotukseni olivat suuret. Mutta kesken jäi, ajatukseni harhailivat muualla, enkä pystynyt keskittymään viktoriaanisen ajan koukeroiseen kieleen, jota Riivauksessa viljellään enemmän kuin kylliksi. Ehkä yritän joskus myöhemmin päästä kiinni tähänkin merkkikirjaan.

Toisaalta. Kilttinä lukijana olen vuosikymmenet kahlannut läpi kaikki kirjat, jotka olin aloittanut. Siksi on vapauttavaa jättää kesken kirja, joka ei vedä mukaansa.

Sofi Oksanen

Katselin aikoinaan lehdistä kuvia Sofi Oksasesta. Pitkä, musta-violetti rastatukka, vahva meikki. Nuori tyttö. Miten sellainen voisi olla hyvä kirjailija? Sitten kuulin Sofi Oksasta Nadjan huoneessa, radio ykkösen hienossa kirjallisuusohjelmassa. Miten kypsiä mielipiteitä niin nuorella voi olla. Miten valtava tietomäärä hänellä oli. Hain kirjastosta Sofi Oksasen Puhdistuksen.

Aivan alku tuntui koukeroiselta ja tehdyltä, mutta kohta tyyli selkeni Oksasen omaksi huikean kauniiksi kieleksi, ja minä olin koukussa ja myyty. Lukeminen oli nautinto. Puhdistus tilittää Viron menneisyyttä, kirjassa kohtaavat nuori tyttö ja vanha nainen, tämä päivä ja neuvostovallan aika. Naisia yhdistää koettu väkivalta ja häpeä, kaiken yllä leijuu toisen valtion valta ja puristava sorto.

Yhtä paljon kuin Neuvosto-Virosta kirja kertoo ihmisestä. Eikä mitään hyvää ja kaunista, sillä kyse on mustasta rakkaudesta, omistamisen halusta ja petoksesta.

Puhdistuksen jälkeen luin heti myös Oksasen varhaisemmat kirjat, Stalinin lehmät ja Baby Janen. Ehdottomasti lukemisen arvoisia kirjoja nekin.

Parasta Ranskasta

"Parasta Ranskasta" sanotaan Fred Vargasin Kuriton mies nurin -dekkarin kannessa, ja saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ensin luin Vargasilta kirjan Ikimetsän sydän ja sitten oli pakko hakea kirjastosta uusi Vargas, vaikka yöpöydällä odotti tukku muita kirjoja.

Lopetin juuri Kurittoman miehen, ja istun nyt tässä ja ihmettelen, mikä ihmeen dekkaristi Vargas on. Totta kai oikea dekkaristi, sillä molemmissa lukemissani kirjoissa jahdataan murhamiestä, mutta huomio on vähintään yhtä paljon jahtaajissa, ranskalaisissa pienissä kylissä ja ranskalaisessa elämänmenossa. Juuri nyt tuntuu, että Vargasin kirjat ovat enemmänkin kiehtovia romaaneja kuin dekkareita.

Henkilöt ovat värikkäitä ja erikoisia, mutta niin täysiä ihmisiä, että heihin on helppo kiintyä. Vieläkin taidan istua heidän kanssaan vuoren juurella Belcourtin pienen kaupungin liepeillä. Soliman keittelee ruokaa ja Paimen istuu puun alla ja lepuuttaa loukkaantunutta jalkaansa. Pariisilainen boheemi rikoskomisario Jean-Baptiste Adamsberg istuu vieressä vajonneena ajatuksiinsa, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin sumupilvi.

Vargasia voi suositella kenelle tahansa. Varsinkin niille, jotka arvostavat sujuvaa kieltä ja takeltelematta etenevää kerrontaa. Kahden lukemani Vargasin juonet ovat hyvin rakennettuja. Tosin henkilöt ja maisemat imaisivat niin otteeseensa, että olin kuin puulla päähän lyöty, kun jahdatun murhaajan henkilöllisyys paljastui. Auts.

Kirjavaras

Alkukesästä monella areenalla hehkutettiin Markus Zusakin Kirjavarasta. Itse tartuin siihen, kun luin kirjan etu- tai takaliepeestä tekstin: "Kun kuolema kertoo tarinan, on syytä pysähtyä kuuntelemaan".

Kirjavarkaan kertoja on todellakin kuolema. Lempeä kuolema, joka irrottaa hellästi ihmisen sielun ruumiista ja kuljettaa sen pois sylissään. Miten kaunis kuva Zusakilta! Töitä riittää, sillä kirjassa eletään aikaa, jolloin Saksa vajoaa natsismiin. Päähenkilö on pieni tyttö, Liesel, se kirjavaras.

Kirjavaras ei ehkä ole klassikko, mutta tänä päivänä, jolloin kansanmurhat seuraavat toistaan, on hyvä lukea pienistä kauniista teoista, joita ihan tavalliset ihmiset pahan keskellä tekevät. Lukea, miten pieni valo voi asettua vastustamaan suurta pimeyttä. Nuo hetket ovat Zusakin kirjan herkintä ja kauneinta antia.

Kirjavaras ei missään tapauksessa ole kertomus pahasta ja pahasta kuolemasta. Se on kertomus elämästä, rakkaudesta ja kirjojen mahdista. Tiedän monien pitävän kirjaa yhtenä parhaista lukuelämyksistään, ja myös minusta se oli kertakaikkiaan hieno ja mukaansa tempaava kokemus. Suosittelen sydämestäni kaikille, jotka toivovat valoa pimeyteen ja lämpöä kylmyyteen.

Lapsi Auschwitzista

Muutama vuosi sitten vietimme mieheni kanssa joulun Krakovassa. Jouluaattona kävimme Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleireissä. Kameraan tallentui hurja kuva: Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin perheen talo, jonka pihaa rajaavat yhdeltä sivultaan keskitysleirin tiiliparakakit.

Tämä kuva nousi jatkuvasti mieleeni, kun luin John Boynen kirjaa Poika raidallisessa pyjamassa. Siinä natsismia ja keskitysleiriä katsotaan keskitysleirin komentajan pojan, 9-vuotiaan Brunon silmin. Kotinsa seiniin kyllästynyt poika tekee tutkimusretkiä ympäristöön ja tutustuu aidan toisella puolella istuvaan Shmueliin. Pojista tulee ystäviä. Hieno kirja, jota voi suositella kenelle tahansa - myös niille, jotka muutoin karttavat natsismiaihetta. Ei ahdista. Kuitenkin varoituksen sana: tämä on kirja, jota ei unohda.

Yksi kohtaus jäi erityisesti mieleen. Pojat keskustelevat suklaasta. Shmuel kertoo syöneensä sitä kerran, ja Bruno ihmettelee, hän syö sitä joka päivä. Seuraavana päivänä hän ottaa retkelleen mukaan suklaata antaakseen se luurangon laihalle ystävälleen aidan toisella puolella. Matka on kuitenkin pitkä, ja Bruno napsii palan toisensa jälkeen kunnes suklaasta jäljellä on enää pala tai pari. Näin vähää en kehtaa ystävälleni viedä, Bruno ajattelee ja syö loputkin.